Cityparin elämää

Cityn kautta alkunsa saaneen parisuhteen ja sittemmin uusperheen arkea.

Näytetään kirjoitukset maaliskuulta 2009.
Edellinen

Tuomio  9

Jotenkin luulin että se olisi tällä kertaa nopeammin ohi. Käytyäni siellä pari kertaa olen ollut aika luottavainen. Viimeksi en ollut, viimeksi kaikki tuntui erilaiselta ja sekavammalta. Nyt ajattelin, että kaikki olisi toisin, paremmin. Tähän päivään asti.

Ei ole poispääsyä ainakaan ihan hetkeen, se tieto tuli tänään. Kolme kuukautta on ehdoton maksimiaika, mutta arvioivat tilanteen siellä joka viikko uudestaan ja voi toki olla, että se on ohi paljon nopeammin. Viimeksi meni kuusi viikkoa, nyt ei ole tietoa, kauanko. Toivon, ettei kovin kauan.

En voi sanoa, että tilanne olisi huonompi kuin viimeksi, sen kai tietää vasta sitten, kun tämä on ohi. Mutta huonompi se on kuin mitä odotin. Ajattelin, että ehkä tämä kerta olikin turha, erehdys. Että ehkä se olisi ohi tarkkailun jälkeen, muutamassa päivässä. Ei ole.

Kaikesta huolimatta jokin pieni toiveikkuus mussa yhä elää. Kuvittelen tuntevani läheiseni ja tietäväni, että kaikki on paremmin kuin viimeksi. Ehkä onkin. En lakkaa toivomasta.


Kaikki-kytkin päälle  6

Elän taas joko-tai -elämää. "Kaikki tai ei mitään" on ollut mulla elämässäni jonkinlaisena ohjenuorana niin kauan kuin muistan, mutta toisina aikoina se korostuu enemmän kuin toisina. Tällä hetkellä se näkyy erityisesti kuntoilussa ja syömisissä. Oli tuossa about yhdeksän päivän putki, jolloin söin raivoterveellisesti ja kävin salilla joka päivä. Sen jälkeen on nyt ollut sellainen kymmenen päivän putki, jona aikana en kävelyä lukuun ottamatta ole harrastanut mitään liikuntaa ja syönytkin vähän mitä sattuu. Osasyy tälle tietty on ikävät tapaukset, jotka pisti kaiken sekaisin, mutta nyt ois varmaan aika ryhdistäytyä. Kesäksi kun oli tarkoitus päästä parempaan kuntoon, ei huonompaan. No, kiloilta oon kyllä ainakin välttynyt, sillä lauantainen punnitus osoitti mun laihtuneen 2,5 kiloa...

Mutta siltikin, on aika hypätä "ei mitään" -vaiheesta "kaikki" -vaiheeseen. Saa riittää laiskottelu. Tulee ihan paska olokin, kun ei liikuntaan tottuneena tee päiväkausiin mitään. Ja tuskinpa kotona himmailu päällekään hyväksi on. Päinvastoin, mulle on aina tehnyt hyvää purkaa murheita lenkillä tai salilla. Se vaan yleensä niin sanotun alkujärkytyksen aikaan ottaa joitakin päiviä, ennen kuin pääsee jaloilleen ja lähdettyä sinne salille. Nyt mä päätin, että olen tarpeeksi kauan tehnyt nousua - huominen on salipäivä. Tai oikeestaan saliaamu. Ja sen jälkeen hukutan ajatukseni siihen amk:n julkaisuun.

Mulle saa tulla antamaan piiskaa jos en huomenna kerro olleeni salilla.


Paperimeri  5

Hukun papereihin. Niitä on pöytä ja sohva täynnä. Kaikki sikin sokin, ja niistä pitäis saada jotain selkoa. Kolme tuntia oon uurastanut tehtävän parissa, nyt taukoilen. Aamupuuro ja -munat tuli just syötyä. Tajusin taas kerran, miten mä tykkään rytmittömästä elostani. Ei ahdistavia aikatauluja, se on parhautta. Voi kirjoittaa vaikka keskellä yötä, jos tahtoo.

Nyt tosin täytyy työskennellä päiväsaikaankin tai muuten en saa hommaa valmiiksi. Kyseessä on amk:n kansainvälisyysjulkaisu jonka artikkelit pitää oikolukea ja muokata ja lisäksi aiheeseen liittyen on vielä sata muutakin hommaa. Se lähtee mun käsistä painoon, joten pitää olla tarkkana. En vaan tajua, miks ne päätti sälyttää mulle koko homman. En oo tommosta ennen tehnyt, ja hommalla on kiireinen aikataulu, valmista pitää olla viikossa. Mutta ihan kiva kun luotetaan.

Mulla on varmaan kaikesta friikkuilusta huolimatta yhä jossain lajimuistissa joku ihme tunne siitä, ettei kotona yöpaita päällä hengailu ole työntekoa. Vaikka siis näppis käy ja tulosta syntyy. Hassua. Voi kyllä olla, että meen joku päivä amk:lle tekemään tuota, sillä kotona läppärin ääressä työskentelyasento ei ole kovinkaan ergonominen.

Musta tuntuu, että tällainen tiivis työrupeama oli nyt ihan hyvä juttu tähän väliin. On pakko vääntää ajatukset irti murheista. Edes hetkeksi.


Matkattomuuspahoinvointi  5

Ystävä lausui taikasanat: Junalla Kiinaan. I´m in, I´m in! On tuota tullut pohdittua ennenkin. Nyt on mennyt ilta ja puoli yötä surffaillen ja lukien infoa Siperian rautateistä. Paha vain, että suuruudenhulluus iskee sitä pahemmin, mitä enemmän tutkailen asiaa. Matkan varrella on jo monta paikkaa, joissa tahtoisin pysähtyä, ja sitäkin enemmän paikkoja, joihin haluaisin jatkaa Kiinasta. Vietnam, Kambodza, Malesia... Vladivostokista sen sijaan voisi mennä laivalla Japaniin.

Kääk! Kulkutautisuus iskee! Haluan kaikkialle!

Aika näyttää, mihin tulee päädyttyä, mutta tavoite olisi koluta noita kolkkia tai edes osaa niistä ensi vuonna.

*tekee itselleen lupauksen*


Eilinen, huominen  6

Eilinen oli rankka päivä. Viimeiset viisi päivää ovat olleet kovia, mutta eilisen muistan päivänä, jolloin sain puhelinsoiton. Voin mainita sanan `veli` ja ne jotka tietää, tietää. Muiden ei tarvitse tietää.

Ihminen haluaa aina uskoa parempaa. Minäkin. Paras ei kuitenkaan aina toteudu. Aika ei aina paranna. Tai ehkä se parantaa, lopulta, mutta kuinka kauan pitää odottaa? Kuinka kauan pitää murehtia, itkeä ja toivoa? Minä maksaisin vastauksista, paljon.

Tuntuu pahalta. Itseni puolesta, perheeni puolesta. Ennen kaikkea sen ihmisen puolesta, jolla on pääosa näytelmässä. Silmissään orpo katse lapsen eksyneen. Näin sen jo kaksi päivää sitten, mutta en tajunnut. Tai en halunnut tajuta.

Sydän on kuin kuivaksi väännetty tiskirätti. Huomenna menen taas sinne. Menen paikkaan, jota en ole unohtanut, vaikka haluaisinkin. Pelottaa, mitä löydän sieltä. Mutta menen. Koska se on tärkeintä, mitä nyt voin tehdä.



Osaan taas  3

Keittelin puuroa, laitoin kahvinkeittimen päälle ja nautiskelin kämppään leviävästä kahvin tuoksusta - kunnes havahduin siihen, että silmäkulmasta näkyi jotain tummaa, joka laajeni ja laajeni. Katsahdin kahvinkeittimen suuntaan ja kas vain, en sitten ollut laittanut pannua paikoilleen vaan käynnistänyt keittimen ns. tyhjän päälle. Kahvia oli siinä vaiheessa jo suurehko lammikko pitkin pöytää ja ylimmäistä, auki ollutta laatikkoa niin, että kaikki haarukat, veitset ja muut välineetkin olivat yltä päältä kahvissa.

Niin sitä pitää. Josko koittais jatkossa pysyä edes sen verran tässä maailmassa, ettei harhailevat ajatukset aiheuttaisi vastaavaa kahvitulvaa...


Irtointiimiyttä? Ei enää  11

Tein päätösen. En harrastele enää irtosuhteita. Enpä koskaan ole ollutkaan kova harrastaja, mutta pitkän suhteen jälkeen oli vaihe, jolloin noihin tuli hypittyä joitakin kertoja. Mutta se vaihe tuli ja meni, meni oikeastaan jo aika kauan sitten. Nyt vain asia on konkretisoitunut mielessäni. Aikansa kutakin, eikä noiden aika ole enää. Ei vaan nappaa.

Ajatuskin siitä, että päästäisin jonkun intiimisti lähelleni vain yhden yön tähden, etoo. En mä halua kenenkään koskettavan itseäni sillä tavalla vain siksi, että jostain itselleni tuntemattomasta syystä päädyn kännipäissäni sellaiseen tilanteeseen. Ja vaikka olisin selväpäinenkin, en silti halua tunteettomia hetkiä tuolla tasolla. Jokunen hetki tai vuosi sitten en vielä näin ajatellut, mutta nyt ajattelen. Tosin silloinkaan en koskaan tuntenut saavani noista jutuista mitään. Ennemminkin rikoin kuin rakensin.

Eikä tämä ole mitään eron jälkeistä löpinää vailla merkitystä. Ajatus kun on häilynyt mielessäni jo pidempään. Viimeinen vuosi kuitenkin opetti mulle aika paljon lisää omasta seksuaalisuudestani, joka on pirun voimakas, mutta myös herkkä ja kokonaisvaltainen. Löysin jonkinmoisen syvemmän yhteyden seksin ja henkisen puoleni välillä. Enkä halua kadottaa sitä intiimiydellä, jolla ei ole mitään merkitystä. Ajatuskin tuntuu jotenkin likaiselta, turhalta ja itselleni väärältä. Ja se tunne vain lisääntyi koettuani, mitä intiimiys voi toisen kanssa puhtaimmillaan ja parhaimmillaan olla.

En mä nyt sitä sano, ettäkö papin aamenta alkaisin vastaisuudessa odotella. Mutta jonkinmoisen tunnesiteen, edes orastavan, tarvitsen ennen kuin alan noihin puuhiin. Tarvitsen ajatuksen ja toiveen siitä, että tuo voisi olla se oikeanlainen ihminen. Tarvitsen halun siihen ihmiseen itseensä, halun tuntea se ja olla sen, halu pelkkään fyysiseen kanssakäymiseen ei enää riitä. Ja asiantilanhan täydentää hyvin se tunne, etten edes halua sitä pelkkää fyysistä kanssakäymistä. Sitä kun voin harrastaa itsenikin kanssa, tekemättä mitään tyhjäksi.

Tällaista tänään.


Piste  1

Kun puhalletaan tulta tähän
sammuvaan hiileen,
se savullansa meitä tukehduttaa.
Ja jos vain muistellaan,
jäädään kiinni ikuisuuteen.
Eikä eletä ollenkaan,
kaikki tämä vähäkin vain tuhotaan,
rohkeempaa on luovuttaa.

Kyllä sinä muistat, kuinka katse viiltelee.
Kyllä sinä tiedät, miten lehdet putoilee.
Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen.
Anna jo olla.
Anna mun olla ja unohtaa.

Kun nyt jutellaan,
voidaan hyvin katsoa silmiin,
on nähty nämä seinät ennenkin.
Mut ei saa koskettaa,
ne aamut meidät imee vain kuiviin.
Ei tästä tule näin valmiimpaa,
ehkä on jo aika irroittaa,
kai saa nyt luovuttaa.

Kyllä sinä muistat, kuinka katse viiltelee.
Kyllä sinä tiedät, miten lehdet putoilee.
Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen.
Anna jo olla.
Anna mun olla ja unohtaa.

Anna jo olla.
Anna mun olla ja unohtaa.

Kyllä minä tiedän, kuinka kehomme kietoutuu.
Kyllä minä muistan, kelle ihosi tuoksuu.
Jos tulevatkin vuodet käsiimme
vain rikkoutuu.
En jaksaisi olla, anna mun olla ja unohtaa…


Reenii, reenii  5

Tänään oli viides salipäivä putkeen. Kolme vielä edessä. En ole koko ajan vetänyt lihastreeniä, vaan tehnyt yhtenä päivänä kädet, rinnan ja selän, toisena vatsan ja jalat, kolmantena aerobista pyörien ja juoksulaitteiden kanssa. Ja niin edelleen. Tiedossa on, että taukoakin ois hyvä pitää palautumisen vuoksi, ja meinaan mä pitääkin. Tää nyt on ollut vähän erikoisjakso, sillä viikonloppuna tulee pari-kolme päivää taukoa, ja haluan sitä ennen reenata vähän enemmän. Siitä eteenpäin ajattelin sitten treenailla pari kertaa viikossa käsiä, rintaa ja selkää, pari jalkoja ja vatsaa ja pari aerobista ja lepäillä sitten yhtenä päivänä. Plus tietty tehdä nuo kaikki kiertävästi silleen, etten tee samoja lihasryhmiä peräkkäisinä päivinä ja silleen että tulee sitä aerobista sinne väliin myös. Eikä tässä niin tosikkomaisesti mennä, etteikö tarvittaessa olisi sijaa toisellekin lepopäivälle viikossa.

Mutta suurinpiirtein noilla vois mennä kesään asti. Alkuvuonnakin oon viihtynyt salilla ihan hyvin ja saanut siihen sellasen kivan rutiinin. Motivaatiota tietty tulee lisää kun näkee muutoksia kropassa. Kyllä mä tänäänkin vähän kattelin, että taitaa olla käsivarsiin ja olkapäihin tullut vähäsen lisää lihasta. Ja kuulin samaa yhdeltä tyypiltä. Jee. En mä missään nimessä ole treenaamassa itseäni miksikään lihaskimpuksi, sitä en halua, mutta omassa ihannekropassa saa kyllä olla jäntevyyttä ja siitä saa näkyä ettei päivät mee sohvalla maatessa. Sellanen suht´ solakka mutta urheilullinen kroppa ois aika jees. Nytkin oon jo kuullut huhua, että kyllä musta näkee että kuntoilen, mutta vielä peilikuva ei ihan tyydytä. Hiukan lisää lihasmassaa ja painosta muutama kilo pois - sit alan olla tyytyväinen.

Tänään kun salilla kattelin itseäni peilistä, huomasin että yläkroppa alkaa olla ihan hyvässä kuosissa. Toki siinäkin on vielä tekemistä, mutta tällä hetkellä eniten häiritsee reidet. Niissä olis kaventamisen varaa. Mulla on kyllä suht hyvät jalkalihakset, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että löytyy sieltä muutakin kuin lihasta. :D Ja perseestä myös. Reitevää rakennettani en voi muuttaa, mutta eiköhän noille jotain voi liikunnalla ja ruokavaliolla tehdä. Tässä kropassa on se hyvä puoli, että yleensä treeni puree suht nopeesti. Tarkoitan että muutoksen eteen ei tarvi vuotta rehkiä. Mutta jos lihasta kertyy nopsaan, kertyy kyllä rasvaakin. Siks tässä saakin vähän myös katella syömisiään.

No, ihan hyvällä mallilla asiat kuitenkin on. On motivaatiota, on tavoitteita, on kehityskykyä. Niin ja hei, en mä mikään ulkonäkötreenaaja ole, jos tästä kirjoituksesta nyt sai sen kuvan. Toki on kiva päästä lähemmäs sellasta kroppaa, jota pitää kauniina, mutta aika iso pointti tässä on yksinkertaisesti kunnossa ja terveenä pysyminen. En halua että tukielimistö lahoaa viiskymppisenä enkä halua hengästyä bussiin juostessa saati mitään sydänongelmia. Ja pääkin pysyy kunnossa, kun pääsee välillä repimään salille. :)

Edellinen