Cityparin elämää

Helvetti on varmaan jäätymäisillään sillä minä jännitän jääkiekkopelin tuloksia! Minä joka en kerta kaikkiaan saa itseäni kiinnostumaan kyseisestä lajista ja joka pitkästyn välittömästi jos puhe meinaakin siirtyä lätkään. Kaikkeen sitä ihminen törmää kun vanhaksi (pyh!) elää.

No, pieni lievennys sentään: En jännitä kyseistä peliä itseni vaan isäni vuoksi. Isä on koko ikänsä ollut armoton TuTo-fanaatikko; kyseinen sairaus lienee periytynyt edesmenneeltä isoisältäni. Isä käy kaikissa TuTon peleissä jotka vain Turussa pelataan ja on aivan mieli maassa jos TuTo häviää. Hän on vuosikausien ajan odottanut että TuTo nousisi liigaan ja nythän se kerrankin on mahdollista.

Joukkueen talous on kunnossa ja voittoputki kesti 22 pelin ajan. Nyt se sitten on kärsinyt tappion jo kahdesti (juuri näiden tärkeiden pelien aikana) joten tänään on viimeinen mahdollisuus voittaa. Itseasiassa joukkueen on voitettava tämän lisäksi kaksi seuraavaakin peliä mikäli se mielii jatkoon. Jos TuTo nyt häviää, saa liigahaaveet haudata taas ainakin vuoden ajaksi. Tilanne näyttää siis todella pahalta.

Itseäni ei asia voisi vähempää kiinnostaa mutta isän takia pidän peukut ja varpaat pystyssä. Tiedän miten tosissaan isä tämän ottaa (ihan liian tosissaan!) ja siksi en kestä nähdä hänen murtunutta olemustaan jos tappio tulee.
Tiedetään, kyseessä on vain jääkiekko. Mutta kun isälleni se ei ole koskaan ollut "vain" jääkiekkoa. Monesti olemme äitini kanssa naureskelleet hänen fanaattisuudelleen ja nyt olen tässä: Säälin isääni jonkun typerän jääkiekkoasian takia!

Jo on aikoihin eletty; pidän tässä samalla auki Ylen teksti-TV -sivustoa ja tarkkailen pelin etenemistä!

Vihdoinkin tuntuu siltä että elämä alkaa olla järjestyksessä. Nyt omaan selkeän päämäärän johon pyrin eikä tarvitse enää harhailla sokkona erilaisten vaihtoehtojen keskellä. Se tuntuu aika hyvältä. Joillakin elämän osa-alueilla on vielä paljon keskeneräisyyttä mutta olen onnellinen siitä että edes tämä yksi, melko oleellinen asia on nyt kunnossa. En tunne itseäni enää niin irtonaiseksi, vaikka tuskin se tunne vielä pitkään aikaan täysin katoaa - jos katoaa milloinkaan. Tällä hetkellä on kuitenkin aihetta olla tyytyväinen. Ja minä olen.

Hiihdin tänään ensimmäisen kerran muutamaan vuoteen! Reipas tyttö! Oli se aika taivallusta, järven ympäri menin. Sukset oli jotkut ikivanhat ja luisto aivan surkea, mutta tulipahan raskaampi kuntoilurupeama kuin hyvillä välineillä. Matkaa kertyi vajaat 10 km kun en ihan rantoja myöten hiihdellyt. Ihan kivaa se kyllä oli vaikka tyyli ehkä muita hiihtäjiä hymyilyttikin :)

Eilen kävin myös 10 kilsan lenkillä mutta ihan jalkaisin. Vähän tuli vilu vaikka yritinkin pukeutua lämpimästi. Ihanaa kun on taas terveiden kirjoissa ja pääsee liikkumaan! Helposti huomaa miten siitä saa energisen olon ja hyvän mielen. Kiva oli huomata myös se, että pitkästä sairastelusta ja liikkumattomuudesta huolimatta jaksoin tosi hyvin - ei se kunto siis sittenkään niin kauheasti ole laskenut. Viimeistään ensi viikolla ajattelin jo mennä juoksemaan. Alunperin oli suunnitelmissa maratonin juokseminen tulevana kesänä mutta se taitaa nyt jäädä väliin - kipeily on estänyt harjoittelemisen. Kenties puolimaraton ensi kesänä ja kokonainen sitten seuraavana...

Tänään ajattelin lipsua juomattomuudestani sen verran että otan hiukan punkkua ihan vain rentoutumisen vuoksi :)

Kun kerran muutkin, niin kai sitten minäkin. Tai ei oikeastaan edes sen takia, vaan siksi että olen aikonut jo ihan tarpeeksi kauan. NYT on aika tehdä aikomuksesta totta.

Aion siis ryhdistäytyä; ennen kaikkea korjata syömisiäni ja liikuntojani. Olen viime aikoina ottanut ihan liian rennosti. On ikävä sitä puolen vuoden takaista minää jolla oli syömiset prikulleen kohdallaan ja joka juoksi 15 kilometrin lenkkejä kevyesti. Olin paljon energisempi silloin. Sitten aloin sairastella ja elintavat muuttuivat huonompaan suuntaan.

Nyt alkaa poskiontelotulehdus olla historiaa ja muutenkin tuntuu terveemmältä. On siis korjausliikkeen aika. Aion nostaa kuntoa ainakin niin paljon kuin määrittelemätön ja sitkeä päänsärkyily antaa myöden. Tavallaan on hiukan epätoivoinen ja turhautunut olo; ärsyttää aloittaa "nollasta" ja helposti tulee vertailtua nykytilannetta siihen puolen vuoden takaiseen. Mutta toisaalta; kunnolla on tapana nousta nopeasti, varsinkin, jos lähimenneisyydessä se on ollut loistelias. Kun nyt aloitan, niin kenties kesään mennessä asia on jo paljon paremmalla mallilla.

Annan itselleni kuitenkin aikaa huomiseen asti. En siksi, että noudattelisin "älä tee tänään sitä minkä voit jättää huomisellekin" -elämänohjetta, vaan siksi että olen vielä hiukan tukkoinen. En missään nimessä halua saada mitään karmaisevaa jälkitautia (joka estää kuntoilun taas viikoiksi) joten lepäilen tämän illan ja suuntaan sitten huomenissa 10 kilometrin lenkille. Lupaan! :)

Ulkona on upea ilma ja mun täytyy nyhjöttää sisällä. Se OnNiinVäärin! No, jos pari päivää maltan vielä niin sitten varmaan tervehdyn ja voin taas mennä mieleni mukaan.

Mininaisen blogimerkinnän innoittamana olen syönyt suklaata tänään. Pahaa jääkaappisuklaata tosin, mutta nyt sekin on kelvannut. Hitsi, mun piti olla herkkulakossa. Mutta eipä tuo kai niin vaarallista ole kun syön suklaata normaalisti todella vähän enkä nytkään ole sitä levykaupalla popsinut (vielä) :)

Mulla on niin huono rahatilanne ettei tosikaan. Ärsyttää kun mitään ei voi tehdä; kaikessa tulee rahattomuus vastaan. No, toisaalta se on ihan hyväkin juttu. Eipähän tule tuhlattua turhuuksiin. Ja esim. baareilusta pidän tällä hetkellä muutenkin taukoa joten juhlimiseen ei nyt hirveemmin tarvis muutenkaan syytää rahaa. Paitsi että lauantaina olis veljen tuparit ja sieltä kyllä varmaan mennään istumaan johonkin baariin. Loputkin hilut saa siis kyytiä, oi voi.

Hah! Kuulostaapa pitäviltä nämä mun lakot; syön suklaata vaikka on herkkulakko ja menen veljen tupareihin vaikka on juhlimislakko :D No, kai sitä kerran saa repsahtaa jos muuten pitää lakkoilusta kiinni. Tai ainakin yrittää kovasti pitää ;)

Olen kuin eräs. Ajattelen liikaa.

Olin puoliksi pakotettuna Ilveksen pelissä. Ilves hävisi, voi voi. Peliajan käydessä vähiin ja valtaosan katsojista toivoessa että Ilves tekisi vielä maalin, minä toivoin ettei niin kävisi sillä se olisi tiennyt jatkoaikaa ja siis pitkitettyä kärsimystä.

Lähtiessä hallin pihalla jaettiin ilmaisia zero-colatölkkejä. Se olikin ainoa positiivinen asia koko pelirupeamassa.

Olipas se vauveli pieni ja punainen. Tosin sellaisia ne kai melkeinpä aina ovat. Pidin sitä sylissä aika amatöörimäisesti, ei ole hirveämmin kokemusta. Mutta ei se onneksi paljoa itkenyt. Nukkui vaan tai sitten "jutteli" itsekseen. Ihan kiva otus siis. Ei kuitenkaan herännyt vauvakuume eikä alkanut biologinen kello raksuttaa :)

Hassua olla täällä J:n äidin ja sen miesystävän luona. Vähän jänskätti tavata ne ekaa kertaa syksyisen eron jälkeen mutta hyvin se meni. Oikeastaan kaikki oli kuin aina ennenkin; juteltiin ja naurettiin. Vähäksi aikaa tuli sellainen olo kuin viimeistä puolta vuotta ei olisi ollutkaan.

No, se kuitenkin oli ja tiedän ettei mikään tule enää olemaan täsmälleen niin kuin ennenkin, kävi miten kävi. Kiva kuitenkin että sekä J:n sisko että J:n äiti miehineen suhtautuvat muhun näin kivasti ja selvästi tykkäävät musta edelleen. Nyt voin hyvillä mielin hengailla Tampereella ja etenkin täällä J:n äidin luona sunnuntaihin asti. Sunnuntaina mennään varmaan vielä toistamiseen sairaalaan moikkaamaan J:n siskoa ja sitä vauvaa.

Nyt otan lääkecoctailini ja sitten laitan pään tyynyyn.

Näin unta että mun piti pitää kanien seurana kahta sammakkoa ja kahta rottaa. Ne jotenkin muka estivät erilaisten bakteerien tarttumisen kaneihin. Inhoan ja pelkään sammakoita ja unessakin halusin eroon niistä. Sanoin ystävälleni että enkö voisi heittää niitä lumihankeen. Ystävä ihmetteli miten saatoin edes ajatella sellaista. Sitten aloin itsekin kauhistella että minkälainen ihminen oikein olen kun sellaista suunnittelen. Korvaukseksi tällaisista pahoista ajatuksista lupasin leikata toisen sammakon kynnet. Asetin sammakon keittiön työtasolle ja aloin leikata sen kynsiä kanien kynsisaksilla. Sitten heräsin.
Voi elämä mitä unia! Voisko joku tulkita tämän mulle? x)

Onneks menin lääkäriin eilen. Tuomio oli poskiontelotulehdus ja alkava korvatulehdus. Ei siis mikään ihme että oon ollut niin tukkoinen. No, nyt sain antibioottikuurin joten eiköhän taudit sillä lähde.

Tänään sitten ajellaan J:n kanssa Tampereelle sitä vauvelia katsomaan. Täytyy varoa etten tartuta sitä.

J:n sisko sai tänään lapsen. Laskettu aika olisi ollut vasta parin-kolmen viikon päästä mutta lapsivedet tulivat eilen ja tänään sitten itse lapsi - sektiolla koska se oli perätilassa. Jos en olisi syksyllä jättänyt J:tä, mulla olis nyt eka kummipoika.

Heti kun J:n sisko sai tietää olevansa raskaana, se varasi J:n ja mut lapsen kummeiksi. Olin aika innoissani. Sitten parin kuukauden päästä erottiin ja mä menetin kummiuteni. Ymmärrän sen toki - mun ja T:n ystävyys perustui aika pitkälti suhteeseen J:n kanssa. Kun erottiin, ei oltu T:n kanssa enää niin paljon tekemisissä. Asuuhan se eri kaupungissakin, ja oli aina mulle toki myös ystävä, mutta ennen kaikkea J:n sisko.

Näin tästä lapsesta tuli siis ei-sittenkään-kummipoika. Mutta eipä se haittaa; pääasia että kaikki osui kohdalleen ja lapsi voi hyvin :) Lähden huomenna J:n kanssa Tampereelle katsomaan sitä.

PulkkaMäkiMiitti jäänee siis väliin sillä ajattelin sitten olla Tampereella koko viikonlopun. Onhan siellä kavereita joita nähdä. Pitäis kai tavata J:n perhekin - ekaa kertaa eron jälkeen. Vähän jännittää että miten ne suhtautuu muhun...

Pian lähden lääkäriin; flunssa ei hellitä ja nyt alkaa tuntua että poskionteloissakin on jo jotain. Päänsärky alkaa olla kirjaimellisesti päätä huimaava. Ja imusolmukkeista on muodostunut kivat pallukat tuohon kaulalle. Sitkeä tauti.