Äitiä ikävä

Nyt, kun on vähän hankalaa monellakin tapaa, tuli ihan puskista tunne, että haluisin mennä äitin helmoihin... noh, jos en itkemään, niin ainakin puhumaan murheet auki. Haluisin mennä vanhempien taloon ja olla hoidettava ja hoivattava ja että äiti valaisi muhun sitä kummallista voimaa, jonka se sanoillaan saa aina virtaamaan. Haluaisin taantua lapseksi ja vierittää huolet äitille, niin että voisin itse myöhemmin vain hiljaisesti unohtaa ne.

Ihmeellisiä tuntemuksia ja haluja kaltaiseni varhain itsenäistyneen ihmisen taholta. Mutta joskus vain äiskää tarvii. Se on niin hyvä roolissaan ja ystäväkin vielä, yksi parhaista jopa. Tiedänhän mä, ettei murhettaan voi toiselle siirtää, mutta ainakin se pienenee puhumalla jollekin sellaiselle, johon luottaa 100 prosenttisesti ja jolla on taianomainen kyky saada mieli kohenemaan sekä huoli näyttämään minimaaliselta. Harmi siis, että äiti on nyt Briteissä.

Ei mulla toki mitään kuolemanvakavaa mielenpainiketta ole. Jonkin verran vain stressiä, pelkoa, katkeruutta, surua, tietämättömyyttä ja pettymystä. Mutta kaipa tämä tästä. Ja palaahan se äitikin jo kohta. <3