En koskaan väittänytkään olevani helppo

Sinkkuus ja digitaalisuus. Sinkkuus ja yhteiskunta. Tarinoita sinkkuudesta sinkulta, joka ei enää greisibailaa ja käyttää kalliita kenkiäänkin vaan töissä.

Näytetään kirjoitukset joulukuulta 2013.

Lehtikatsaus  3

Äidilleni on tullut jo monta vuotta Kodin Kuvalehti. Sisko on tilannut sen äidille jatkuvana joululahjana. Kotivisiittien olennaisena osana on aina edellisen visiitin jälkeen ilmestyneiden Kodin Kuvalehtien lukeminen.

Kodin Kuvalehti, paras lehti!
Kodin Kuvalehti, paras lehti!

Kodin Kuvalehti on mainio lehti. Siinä on aina joku mukava elämänmakuinen haastattelu jostain taviksesta, mahdollisesti joku julkkisjuttu, Kai Lehtisen kolumni (ihania!!), sisustusjuttu (yleensä joku kymmenlapsinen perhe, joka on omin käsin remontoinut jonkun vanhan koulun perinteitä kunnioittaen tai jotain muuta ybermahdotonta), muotikatsaus tavismalleineen, reseptiosio ja lehden päättää mielensäpahoittajien, moralistien ja uhrien oma Ihmisten kesken -palsta. Kyseinen palsta luo vinkeää kontrastia toimituksen viralliseen linjaan, joka on hyvin suvaitsevainen. Ihmisten kesken palstalle kirjoittelijat sen sijaan not so much.

Kodin Kuvalehden jutut herättävät tunteita ja sen vuoksi se niin hyvä lehti onkin. Tavishaastattelut herättävät usein ihailun tunnetta tai sitten ne ovat niin liikuttavia, että tulee tippa linssiin. Kerran luin jutun naisesta, joka tapasi 20 vuoden jälkeen adoptioon antamansa tytön ja tästä tytöstä oli tullut biologisen äitinsä tavoin hevosnainen. Nyyhkis. Toki tuo hevoshomma ei varmaan ollut toimittajalle se jutun tärkein kulma, mutta minulle se tietysti oli.

Tunteet eivät välttämättä aina ole vain positiivisia. Joskus myös kiukuttaa.

Numeron 23/2013 Suorat sanat –vieraskynän on kirjoittanut Raija Eeva, joka on perustanut Suomen yksineläjät ry:n ja tekee gradua siitä, miten yksineläjistä ja heidän köyhyydestään puhutaan verkossa.

Raija Eeva on listannut kolumniin muutamia epäkohtia yksinelävien todellisuudesta. Tiesitkö esimerkiksi, että yksin asuva vanhus maksaa kotipalveluista suuremman prosenttiosan tuloistaan kuin pariskunta. Syy: ei mitään järkevää syytä. Sinkku ei myöskään saa hyödyntää työasuntovähennystä. Eli sinkuilla ei voi olla mitään tunne- tai perhesiteitä, minkä vuoksi hän haluaisi asua osan ajasta valtion subventoivana kotipaikkakunnallaan?

Tietyssä mielessä ymmärrän yhteiskunnan perhekeskeisyyden, mutta yhteiskunta ja päättäjät voisivat myös herätä todellisuuteen ja ymmärtää, että näin se vaan kuulkaas on, että iso osa väestöstä on näitä yksineläjiä – omasta halustaan tai olosuhteiden pakosta - ja ottaa heidät huomioon vähintäänkin muuttamalla lait, jotka asettavat sinkut parisuhteessa asuvia huonompaan asemaan.

Numerossa 21/3013 on puolestaan tavishaastattelu, jonka lukeminen saa teleketjut kolisemaan sekä arvelemaan, että oma sinkkuuteni ei taida olla loppumassa ihan heti.

Jutussa haastatellaan pariskuntaa, suomalaista Mauria ja thaimaalaista Marisaa. Marisa on kuulema unelmavaimo, hänellä ei näetsen ole ollenkaan omia menoja ja hän passaa Mauria jopa siihen pisteeseen, että leikkaa tältä suihkun jälkeen kynnet. Maurin mielestä suhde on kuitenkin tasa-arvoinen, koska hän kantaa ostoskassit.

Ymmärrän, että kyse on kulttuurieroista ja pariskunnan molemmat puolet ovat onnellisia omassa roolissaan – nainen passaajana ja mies passattavana.

Mutta silti, ei kai miehet nyt oikeasti tuommosta naiselta odota tai edellytä? Joku tolokku!!

Sitten on tietysti niitä juttuja, jotka nostavat pintaan tunteen omasta mitättömyydestä. Mainitsin jo alussa jutun suurperheistä, jotka löytävät mystisesti aikaa tehdä viimeisen päälle remontin. Minä sain maalattua viime kesänä kaksi pinnatuolia ja niistäkin tuli vähän huonoja. Nyt keräilen voimia siihen, että jos kävisin pitkästä aikaa Ikeassa.

Numerossa 17/2013 on juttu, joka suorastaan räjäyttää pankin tällä mitättömyys-osastolla. Jälleen kerran tunteet saa pintaan tavishaastattelu. Jutussa seurataan himosiivooja Sannan päivää. Olen itsekin omasta mielestäni aika siisti (kodin puitteissa, autoon ja työpöytään siisteys ei ulotu) ja tunnen jatkuvaa huonoa omaatuntoa, kun koti ei ole koko ajan puts ja blank.

Sanna, jonka kello soi aamulla 6.01 (miksi minuutin yli?), siivoaa koko ajan. Siinäpä se siisteyden salaisuus. Joskus menee kyllä hivenen liioittelunkin puolelle. Sanna saattaa nimittäin aamuisin viedä aviomiehensä kahvikupin astianpesukoneeseen ennen kuin tämä on hörpännyt aamukahvinsa loppuun, samoin päivän lehti lentää usein ennen lukemista paperikoriin. Tunnen pariskuntia, joissa nämä Sannan harjoittamat aamurutiinit aiheuttaisivat lähes perheväkivaltaisen tilanteen. Sannan mies on kärsivällinen kaveri. Keeper, ehdottomasti.


Sinkun joulu on mukavuusalueella  1

Sinkun joulukynttilä palaa isolla liekillä.
Sinkun joulukynttilä palaa isolla liekillä.

Lueskelin muuan blogin kommentteja. Siellä pari sinkkua tuskaili jouluista kohtaloaan eli sitä, että yksinäisen pitää viettää joulua kotona, isän ja äidin luona. Kieltämättä olen joskus itsekin antanut itsesäälille vallan ja miettinyt, että onpa surkeaa sinkun joulun – kotona vanhempien luona tai sitten siskon perheen vastuksina. Byhyy!

Mutta toisaalta minulla on muistissa myös parisuhdejoulut. Aallon pohjalla olen vertaillut sinkkujoulujeni hyviä puolia parisuhdejouluihin ja surffannut tuloksen ansiosta takaisin aallon harjalle.

Mielestäni sinkkujoulussa on paljon hyvää!

Kun analysoin tarkemmin miksi näin, tajusin, että kyse olikin perinteistä, mistäs muustakaan, kun joulusta puhutaan. Eli jos et ole tyrannityttöystävä/vaimo, suostut viettämään joulua joskus myös appivanhempien luona ja siellä todennäköisyys joutua perinteiden törmäyskurssille on suurempi kuin perusperheenäidin joulustressi.

Perinteiden törmäyskursseja aiheutuu kahdenlaisista perinteistä; puuttuvasta perinteestä sekä joustamattomasta perinteestä. Jälkimmäisestä johtuu analyysini mukaan myös suurin osa joulustressistä.

Satakuntalaisen exän perheen jouluperheen perinteistä puuttui kokonaan joulusauna. Miten voi viettää joulua ilman joulusaunaa, sitä ei savolaisminiäkokelas käsittänyt. Joulukirkossakin käytiin aattona. Häh? Jos siis haluaa kokea kulttuurieroja, niin ei tarvitse muuttaa ulkomaille; matka Savosta satakuntaan riittää vallan mainiosti.

Saunaa oli turha yrittää ujuttaa perinteisiin mukaan, sillä koko joulua leimasi joustamattomat jouluperinteet eli tehdään niin ja nimenomaan just niin kuin on tehty ennenkin. Yksi joustamattomista perinteistä oli se, että pukki tuli vasta kahdeksalta illalla. Lapset ja jouluaaton sokerihumala, jännitys, väsymys ja pitkitetty pukin odotus, siinäpä joulurauhan ainekset. Erään kerran ajeltiin aattona ympäri kaupunkia tietynlaisen kinkunkuorrutteen perässä. Ihan v***n kreisiä, jos multa kysytään.

Kun joulua viettelee tuttujen perinteiden mukaisesti, on samalla myös sillä kuuluisalla mukavuusalueella. Eli sillä alueella, missä ei tapahdu mitään. Mutta joku raja itsensä kehittämiselläkin, kai sitä nyt sentään jouluna saa köllötellä konvehtirasiansa kanssa mukavuusalueella?

Oman perheeni perinteisiin kuuluu siis joulusauna, jonka jälkeen jaetaan lahjat. Joustoakin riittää eli jos oikein kovasti halutaan niitä lahjoja, niin saunotaan sitten vaikka kolmelta. No ei ihan, mutta melkein. Ennen kaikkea, ei aikatauluja eikä mitään pakollisia ruokia, joita pitää metsästää otsasuoni pullistellen ympäri pitäjää.

Hyvä joustava jouluperinne on myös sellainen, joka on aktiivinen silloin kun aika perinteelle on otollinen. Me Tahkovuoren juurella varttuneet nuoret aloitimme oman jouluperinteemme joskus lukioikäisenä eli Tapanina siirryimme sankoin joukoin remuamaan Ukkotahkon baariin. Kunnes perinteen keskeyttivät ensin työelämä ja sitten perhe-elämä. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että ”nuoriso” on valmis palaamaan perinteen pariin; treffit Ukkotahkolle on tänä vuonna sovittuna. Jei, sinkkujoulu, paras joulu!


"Meidän pitäis vähän jutella"  1

Vuoden vaihteessa vaihtuu työpaikka. Jännittävää! Kun irtisanoutuminen nykyisestä työstä tuli ajankohtaiseksi, tajusin, että työpaikan vaihtamisessa ja parisuhteen päättämisessä on yhtäläisyyksiä.

Olen ollut molemmissa pitkissä parisuhteissani se aktiivinen osapuoli eron hetkellä. Varsinkin jälkimmäisessä suhteessa asian esille ottaminen oli todella vaikeaa. Eron jälkeen olin pitkään sitä mieltä, että jättäjällä se vasta vaikeaa onkin. Kunnes herra Renkaanpotkija (jonka kanssa minulla ei ollut virallisesti parisuhdetta, ainakaan julkisesti) jätti minun ja totesin, että ehkäpä sittenkin jätetyn asema on ankeampi.

Good job ja seuraava vielä parempi?
Good job ja seuraava vielä parempi?

Mutta niihin yhtäläisyyksiin.

Ero eikä irtisanoutuminen, kumpikaan niistä ei tapahdu hetken mielijohteesta. Sitä miettii kaikenlaista ja yleensä pitkään. Laskee plussia ja miinuksia. Välillä on ihan yhtä helvettiä ja sitä sisuuntuu, että nyt kyllä lähen kävelemään. Sitten tulee niitä hyviä hetkiä. Yhteisiä onnistumisia. Lomareissu. Yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hervottoman hauskoja lounaita työkavereiden kanssa. Tunteet lämpenevät taas.

Välillä sitä selittelee omaa päättämättömyyttään sillä, että eihän ne/se pärjää, jos mä lähden (paitsi, että KAIKKI yritykset, joista olen lähtenyt, ovat edelleen pystyssä. Yksi toki vähän kiikun kaakun, mutta pystyssä kuitenkin. Samoin molemmat exät ovat elossa. Elämä jatkuu).

Mutta, kun rakkaus kuolee, on parempi lähteä. Kerranhan se kirpaisee ja uusikin on jo katsottuna, eihän tässä mitään hätää.

Asianosaiselle ilmoittaminen on aina kurjaa. Sekin alkaa aina samalla tavalla. “Meidän pitäis vähä jutella”. Pienen kakistelun jälkeen siirrytään käytännön asioihin. Hoidetaan velvollisuudet puolin ja toisin. Lopputili mulle, kännykkä ja läppäri sulle. Otatko sä ton kirjahyllyn, niin mä pidän sohvan, kissa jäänee sulle?

Ja sitten on edessä se pahin. Kotiin soittaminen. Kyllä, viimeksi kun tarkistin, olen lähes 40-vuotias. Mutta silti. Silloin kun minun vanhempani olivat nuoria ei erottu. Ei parisuhteesta eikä töistä. Tuhlaajatytär ei mitään muuta teekkään. Kädet hikoaa. Tällä kertaa minut pelastaa sukulaisuutinen, jonka jalkoihin työpaikanvaihtamisuutisointi jää armotta. Olen siitä kiitollinen. Onneksi on kerkeeväinen suku.


Jätä se – sovellus hoitaa loput  2

Latasin viime viikolla puhelimeeni Snapchatin. Julkaisin siellä syntisen kuvan munkista ja jännitin, että ehtiikö kumpikaan kahdesta kontaktistani näkemään sitä. En tiedä ehtivätkö, eivät ainakaan kommentoineet. Buu!

Salainen syntikuva munkista!
Salainen syntikuva munkista!

Snapchat on siis pikaviestittelysovellus, johon ladatut kuvaviestit tuhotaan tietyn ajan kuluessa täysin ja totaalisesti. Eli, lällällää teille, jotka väitätte, että Internetiin kerran julkaistu kuva on siellä forevä ja estää sua saamasta sun unelmien duunin yms. yms. Snapchatissä voi siis rivoilla ihan rauhassa.

Snapchat sai minut mietteliääksi. Mieleeni tulivat hurjat bilevuodet, joita viettelin vielä joskus muutama vuosi sitten. Okei, ei muutama, vaan oikeasti aikakaudella ennen sosiaalista mediaa. Silloin ei siis ollut ollenkaan tavatonta, että aamulla herätessäni muistin lähettäneeni KÄNNITEKSTAREITA. Ah, noloa. Erityisen, koska niihin ei tyypillisesti vastattu.

Nykynuorisolla on niin helppoa, teki mieleni marista, kun perehdyin snapchatin logiikkaan. Olisin noina vuosina antanut mitä tahansa itsestään tuhoutuvasta tekstiviestistä.

Sitten aloin miettimään, että itseasiassa nuorisolla ei todellakaan ole helppoa. Kun heräsin päänsärkyisenä kotoa rankan kekkeröinnin jälkeen, tarkistin aina uskollisesti lähetetyt tekstiviestit ja soitetut puhelut ja sen, että lompakko oli tallessa. Sen jälkeen saattoi uinahtaa uudelleen – nolona tai huojentuneena.

Mutta entäs jos olisin nykynuori tai edes sellainen kolmikymppinen krebaaja? Aamulla olisi aikamoinen urakointi, kun kävisi läpi kaikki mahdolliset sovellukset, joihin on voinut jäädä joku nolo digitaalinen jalanjälki.

- Facebook (statukset, viestit, kommentit, bilekaverien seinät)
- Twitter
- Instagram (OMG!!)
- Whatsapp (ikonit, voin kuvitella, minkälaista tuhoa ne saattaisivat varomattomien sormenpäiden välityksellä kylvää)
- Tekstarit
- Foursquare

Ja Pivosta näkisin sydäntä kylmäävänä faktana sen, että rahaakin meni taas ihan perkeleesti.

Puuh! Kerrankin voi sanoa, että onpas mukavaa olla jo tälleen vanhempi.

Toisaalta, sinkkuna olen edelleen vaaravyöhykkeellä. Oletetaan, että känniviestittely tai nettideittailu johtaa suhteeseen. Mutta sitten tuleekin ero. Ennen riitti, että deletoit exän puhelinnumeron puhelimestasi ja that’s it. Nyt on Facebook, Twitter ja aargh Instagram yms. yms.

Onneksi sovelluskehittäjien luovuus ei pääty vaan viestittelyyn. Marie Claire esittelee sivuillaan muutaman kätevän sovelluksen, jolla hallinnoit kätevästi exäsi olemassaoloa sosiaalisessa mediassa.

Pistäkäähän bookmarkkeihin varmuuden vuoksi.