Välillä kun oikein harmittaa, niin vedän esille “lapsesta asti naimisissa olleet” –kortin.
Läväytän tämän kortin pelipöytään tilanteissa, jossa ihmiset, jotka eivät ole olleet sinkkuja vuosivuosikausiin, antavat, epäilemättä hyvää tarkoittavia neuvoja, koettavat parittaa sua kaverinsa kanssa (“sekin on sinkku” “ok, sittenhän meillä todella paljon minkä päälle suhdetta rakentaa”) tai muuten vaan “ymmärtävät” miltä sinkusta tuntuu.
Korttiini ei aina suhtauduta huumorilla. Kerran minulle sanottiin, että termiä käyttäessäni olen kuin “luovan toimiston epäonnistunut AD: "jengi ei vaan tajuu! **ttu mitä idiootteja" (karmea vertaus, menin hetkeksi itseeni).
Myönnän! Menen herkästi ns. tiloihin, kun keskustellaan (yleensä toki omasta aloitteestani) sinkkuudesta(ni). Haluanko silloin rakentavaa palautetta? Neuvoja? Varsinkaan ihmisiltä, jotka ovat olleet “lapsesta asti naimisissa”? Monesti kaipaan vaan kuuntelevaa korvaa, kun haluan purkaa ahdistustani siitä, miten tää on NIIN vaikeeta ja että ikinä koskaan ei ikinä ja never löydy ketään ja miehet ovat ihan tolloja.
Ihmisillä on kuitenkin tarve auttaa. Hyviä neuvoja pukkaa. Olen jo onneksi unohtanut, millaisen neuvon muuan “lapsesta asti naimisissa” oleva ystäväni minulle kerran antoi. Se tipautettiin minulle jonkun epäilemättä totaalisen epärakentavan noubadilavismii avautumisen jälkeen ja jotain suht radikaalin hermoille käypää se oli, koska tuiskahdin takaisin, et olenko joskus neuvonut sinua lastenkasvatuksessa? Ystäväni on fiksu ja sanoi, että point taken.
Miksi sitten en usko, että “lapsesta asti naimisissa” olleet eivät voi ymmärtää ja neuvoa?
No, ensinnäkään, en voi itsekään väittää, että tietäisin millaisia tunteita sinkkuus herättää muissa sinkuissa. Me kaikki suhtaudumme siihen omalla tavallamme.
Toisekseen ja nyt rehellisyyttä peliin, jos on elänyt pitkään hyvässä ja kannustavassa parisuhteessa, niin onko sinkun tunne-elämään eläytyminen oikeasti mahdollista? Kun kotona ei vuosikausiin ole ollut kukaan lohduttamassa ja hyväksymässä sinua juuri sellaisena kuin olet, niin arvottomuuden tunteet voivat nopeasti pyöräyttää pään sisään monenlaista klikkiä ja asennetta. Tottahan niihin on helppo kuitata, et hei, noin on vaan sun pään sisällä. Mutta entäpä jos ei siltä tunnu?
Kolmanneksi ja hei, nyt puhun ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä, olihan se pariutuminen nyt nuorena parikymppisenä aika hitosti paljon helpompaa. Siitä ja tästä ns. aikuisena sinkkumarkkinoilla tempoilusta ei voi puhua samana päivänäkään. Suurin osa ikätovereista oli itsekin sinkkuja, oli mistä valita eikä muutenkaan paljon vaatimukset tai järjellä asioista ajattelu painanut. Hyvänen aika, minäkin aloin silloin rakentamaan vakavaa suhdetta miehen kanssa, joka teki selväksi, että tykkää lapsista ja haluaa sellaisia. Minä en halunnut ja mutta rai rai mitä välii #yolo ja silleen. Aikuisena suhe voi kaatua ennen alkamistaan vaikka vääränmerkkiseen autoon!!
Niin, että neljänneksi, oikeasti, haluatteko te “lapsesta saakka naimisissa olleet” tai ihan ketkä vaan nyt oikeasti edes ymmärtää tuota?