En koskaan väittänytkään olevani helppo

Tulin juuri kotiin. Olin viettämässä nolla-aikaa tallilla. Hepalla oli ollut pari rankempaa reenipäivää, joten sujahdettiin heijastimiin ja käytiin kävelylenkillä. Ihan vaan kahdestaan. Höpöttelin karvakorviin ja rapsuttelin ja kuopsuttelin ja venyttelin vielä ukkelin koivet lenkin jälkeen. Oli mukavaa.

Miksi ihmeessä se sitten on nolla-aikaa?

Katsokaas kun Väestöliiton Heli Vaaranen on keksinyt, että kaikki aika, jonka sinkku viettää "kotona, suljetussa kaveriporukassa tai vanhempiensa kanssa" on nolla-aikaa.

Koska tokihan sinkun pitäisi mielummin räätälöidä ajankäyttönsä siten, että hän killuisi oksalla toisen sinkun poimittava kuin kypsä hedelmä. Että löytyisi se kumppani. Että olis sitten sellainen normaali parisuhteessa oleva ihminen.

Niin, että mitäs muuta se ratsutallilla vietetty aika olisi naispuoliselle sinkulle kuin nolla-aikaa. Eihän siellä ole kuin muita tätejä, pari tammaa ja loput ruunia. Oreja löytyy naapurista mutta ovat alaikäisiä.

Pitäisi siis pistää koni myyntiin ja siirtyä muiden harrastusten pariin. Googlaus nostaa hakutuloksiin vain Suomi24-kuonaa eikä oikeita tilastoja, joten arvaillaan. Kannattaako siis tarjoutua huoltonaiseksi höntsäkiekkoilijoille vai kiillottamaan peltoauton konepeltiä?

Duunit. Aivan totaalista nolla-aikaa. Meillä on siellä neljä miestä, kaikki varattuja ja osan puolisotkin ovat samassa työpaikassa. Vuosi sitten oli töissä pieni hetki, kun ei oltu nolla-ajalla; Turusta tuli kaksi hunksia palaveriin. Hunksit olivat sinkkumiehiä. Tarkemmin ajatellen ns. way out of your league -miesten kanssa ajan viettäminen on luultavasti myös nolla-aikaa, joten ei voittoa sieltäkään.

Toisaalta, tilastojen mukaan tilanne ei ole toivoton. Olenhan digialalla ja Tilastokeskuksen mukaan Tietotekniikan asiantuntijoista 66% on miehiä. Ei siis sentään tarvitsisi alaa vaihtaa. Ainoastaan työpaikkaa.

Mihis muuhun se aika menee. No, liikkumiseen töihin ja takaisin. No, tunnetusti miehethän ei julkisilla kulje. Minä sen sijaan olen liikkunut niillä viime kesään saakka. Silkkaa nolla-aikaa! Nyt fillaroin. Parempi, koska lienee tilastollinen tosiasia, että ne autoilijat, joille punainen liikennevalo on vaan kehotus painaa kaasua, ovat miehiä. Pidetään siis fillarointi. Kenties plätsähdän joku aamu unelmieni miehen auton etusäleikköön.

Nyt jää enää nukkuminen. Jälleen apuun tulevat tilastot. Vuonna 2010 vain joka kuudes asunnoton oli nainen.

Haaskaan siis aikaani kellimällä yöni täällä neitsytkammiossani.

Paremmat chanssit ois pariutua, kun koppaisin makuupussin kainaloon ja painelisin yömajaan anomaan petipaikkaa.

Tiedä vaikka aamupalalla natsais!

Olin viime viikolla pariinkin otteeseen tilanteessa, jossa jouduin pohtimaan vastakkaisesta sukupuolesta kiinnostumista ja kiinnostumisen puutetta. Lähinnä jälkimmäistä.

Minulla on yksi naispuolinen ystävä, joka sanoi minulle, että hän ei voi kiinnostua miehestä ennen kuin mies on kiinnostunut hänestä. Onnekseen hän on sellainen donna, että en ole toistaiseksi tavannut vielä yhtään miestä, jolla ei purkka pysähtyisi kun hän astelee huoneeseen.

Minulla se puolestaan menee niin, että minun pitää kiinnostua ensin. Muuten ei tule mitään. Mies ei saa näyttää mitään indikaatiota kiinnostuksesta. Jos näyttää, niin juuei, alkaa ahistamaan.

MINUN pitää saada valita!

En tiedä mistä tämä oikein johtuu. En koe asiaa ainakaan niin, että minulla olisi joku miehinen metsästysvietti ja saisin jotain kicksejä siitä, kun jallitan jotain kiinnostavaa yksilöä. Koska en jallita.

No tämähän ei periaatteessa ole ongelma, jos kiinnostavia miehiä olisi. Mutta kun niitä ei ole. Ehkä minun kohdalla on ihan oikeutettua puhua nirsoilusta, mutta minkäs teet, kun viisari ei värähdä, niin se ei värähdä.

Valitettavasti tajusin tätä asiaa pohtiessani myös sen, että miksi ei. Selitykseni asialle on hiukan polveileva ja se alkaa työmatkafillaroinnista, mutta koettakaa kestää, perille päästään.

Fillarin kanssa joutuu kaupungissa välillä tilanteisiin, mitkä muistuttavat entisaikojen kaksintaisteluja. Vaikka olenkin sopuisa tielläliikkuja, niin jumankauta jos oikeassa olen, niin silloin muuten olen oikeassa. Tämä johtaa välillä tiukkoihin tuijotustaisteluihin autokuskien kanssa. Ja poikkeuksetta epäkohteliaat urpot ratissa ovat, mitäpä muutakaan kuin keski-ikäisiä miehiä.

Niitä ovat myös ne, jotka kulkevat omalla autolla töihin, vaikka bussi menisi ovelta ovelta. Niitä, jotka jumpuroivat vastaan, kun äänestetään tasa-arvoisesta avioliitosta ja muusta ”pelottavasta”. Niitä, jotka pyörittävät hyvä veli-kerhoja. Jiiänee.

Voi olla että liioittelen, mutta ei suomalaisella keski-ikäisellä miehellä kovin mairitteleva brändi ole.

Tätä pohtiessani tajusin, että ei helvetti, olen itse keski-ikäinen nainen. Jos haluan siis löytää rinnalleni miehen, niin kyllähän se realismi sitä on, että se pitäisi tuolta keski-ikäisten miesten joukosta löytää.

!!!!!!

Joo, totta kai siellä joukossa on helmiä. Eihän me kaikki keski-ikäiset naisetkaan pukeuduta poppanavaatteisiin ja käytetä mausteista hajuvettä tai sammalleta sumein silmin rivoja Königin baaritiskillä (ja silti meilläkin on huono brändi, ainakin huonompi kuin 25-vuotiailla).

Mutta silti!!!

Aloin sitten miettimään, että varmaan eteenpäin saattaisi päästä, jos kiinnostuksen puutteesta huolimatta antaisi mahdollisuuden ja tutustuisi miehiin. Keski-ikäisyydestä huolimatta.

Entäs jos en silti taho, mitä se kertoo minusta?

No sitä, että olen parisuhdepolitiikassa puoluekannaltani persu! Ennakkoluuloinen junnaaja, joka näkee mahdollisuuksien sijasta uhkia! Poteroonsa kaivautuva pelkääjä!

Karmeeta.

Mutta onneks tässä ajassa joka tuutista huudetaan, että pitää olla armollinen ja hyväksyä itsensä sellaisena kun on.

Niin aattelin sit hyväksyä.

Terveisin
Tuija, persu (sit.kam)

Edit: Ja juu, tiiän, et kuvassa on kokkari eikä persu, jos joku sitä nyt pohtii.