Radio Aallon aamuohjelmassa Dynastiassa käsiteltiin eilen aamulla sitä, että pitäisikö parin valinnassa käyttää enemmän järkeä. Että onko nyt mitään laitaa, että autonostoonkin suhtaudutaan analyyttisemmin kuin parin valintaan. Että on jopa vaarallista, että tunne ohjaa liikaa, koska silloin voit rakastua ihmiseen, jonka kanssa sinulla ei ole mitään yhteistä, saatika että jakaisit saman arvomaailman. Myös paheksuttiin, että erityisesti naiset näkevät parin valinnan hyvinkin romanttisena prosessina. Satuna tai romanttisena elokuvana.
En tiedä, minua alkoi vähän vituttamaan koko keskustelu.
Mitä Anna Perho, joka on minun maailmassani näitä ”lapsesta asti seurustelleita” on sanomaan, että parin valinta ei saisi olla tunteeseen perustuva? Tai kenties juuri siksi, että hän on lapsesta asti seurustellut. Kenties hän ei muista enää millaista oli olla umpirakastunut ja kun hyvää liittoa on kestänyt kauan, on helppo listata mielessään miehen hyviä puolia ja ajatella, että teinpä fiksun valinnan. Et tehnyt. Rakastuit ja sulla kävi tuuri (ja siitä olen sun puolestasi tosi onnellinen, koska oikeesti fanitan Annaa hulluna, samoin Kimmoa).
Koska kaikilla ei välttämättä käy noin hyvä tuuri. Yhteinen arvopohja on nuorena lähes yhtä tuntematon konsepti kuin gran reserva viinit. Ja hyvänen aika, maailma muuttuu. Minun lukioaikainen poikaystävä on näköjään muuttunut perin vastenmieliseksi persuagendan julistajaksi. Miten tämmöisen olisi silloin lukioaikoina voinut tietää? Suomessa asui silloin kolme ulkomaalaista, joista kaksi pelasi Nilsiän Pallohaukoissa ja kolmas oli Neil Hardwick.
Eipä silti. Jos parinvalintaa pystyisi tekemään järki edellä, ei välttämättä jäisi luu käteen. Kuten näyttää jäävän, kun vain rakastuminen kelpaa ja joo, ja tietyt elokuvamaiset piirteet rakastumisprosessin juonenkäänteissä eivät haittaa ollenkaan.
Myönnän siis, että olisi hyvin pragmaattista koettaa vaan hankkia poikaystävä. Siitä olisi epäilemättä paljon iloa. Poikaystävän kanssa voisi tehdä asioita, joihin nyt joutuu rekrytoimaan seuraa kiireisestä kaveriporukasta. Eikä se aina onnistu.
Minulla on itseasiassa lista ”sitku mulla on poikaystävä” –asioita. Eli asioita, joita tekisi sitten sen mun boyfriendin kanssa. Tämä on ihan urpoa enkä oikeastaan tajua, että miksi ajattelen näin, mutta näin nyt vaan ajattelen.
Eli, sitku mulla on poikaystävä, niin haluaisin lähteä hänen kanssa romanttiselle lomalle johonkin ihkuun ja lämpimään paikkaan. Bungalow, jossa on prinsessakatos, käyskentelyä biitsillä, dinneri meren äärellä. Tämän typerän haavekuvan takia mun matkustus lämpimiin maihin on ikään kuin holdissa.
Aikoinaan tuli tehtyä railakkaita sinkkureissuja thaikkulaan ja hauskaa oli. Sitten tuli ikää ja kun oli muutama vuosi sitten viimeisellä sinkkulomallani etelässä, mietin, että never again. Bilettäminen ei enää kiinnostanut, vaan illalla mentiin ajoissa nukkumaan sen jälkeen kun oli sipaistu tummelia kantapäihin. Ihan mukava reissu se oli, en minä sitä tarkoita, mutta se oli vanhapiika-loma. Villistä sinkkureissaamisesta oli tullut vanhapiika-lomailua. Päätin, että seuraavan kerran aurinkoon miehen kanssa. Piste.
Muita ”sitku mulla on poikaystävä” –juttuja ovat vaeltaminen ja vaikkapa Helsingin kivoihin kohteisiin tutustuminen (Lammassaari, pitkospuut, romanttisuus). Ainiin ja tokikin minusta tulisi parisuhteessa myös varsinainen gourmet-kokki.
Jos olisi järkevä, niin sellaisen poikaystävän vaan hankkisi. Kun olisi järki edellä liikenteessä, niin sellainen varmasti löytyisikin Ja varmaan ihan kiva. Sellainen jonka kanssa elo sujuisi. Ehkä liekit ei leimuaisi mutta olisipahan seuraa Thaimaan lomalla.
Mutta kun minä en halua olla järkevä. Minä haluan rakastua!
Koska rakastun keskimäärin kerran neljässä vuodessa, on edessä suht pitkä pieti pohjolaa. No, paistaa se aurinko täälläkin kesällä. #positivethinking