Olen saanut parin viikon sisällä pariinkin otteeseen osakseni kommentointia vanhasta ja tutusta aiheesta. Eli siitä, että minulla on ihan kerrassaan mahdottomat vaatimukset ja odotukset miehiä kohtaan. Ensimmäisen kerran, kun lohkaisin, että villatakki miehellä on melkoinen seksintappaja ja toisen kerran, kun kehtasin olla sitä mieltä, että miehellä ei kyllä tarttis olla naamakarvoja eikä kyllä myöskään etu- eikä takaryijyä.
Kylläpäs olin taas kohtuuton.
Vai onko se niin, että vähä niinku todella ylipainoinen ei saisi (joidenkin mielestä) syödä julkisesti ja nautinnollisesti jotain lihottavaa, niin samalla logiikalla (iki)sinkku ei saisi julkisesti kommentoida vaatimuksiaan? Vai niin, ettei niitä nyt silleen kannattaisi olla?
No en tiedä, kenties kaverit ihan ystävyydellä vaan.
Vaatimuksia nyt kuitenkin on ja mielenkiintoista on se, että ne elävät ja kehittyvät sitä mukaan, kun elämää elää. Kymmenen vuotta takaperin haaveilin hevisonnista, junou, pitkä tukka ja silleen. Nyt en varsinaisesti. Ruskeat silmätkin olivat pop. Nyt riittää, et kunhan on nätit.
Ulkonäkövaatimukset ovat siis loppujen loppujen lopuksi aina päivitettävissä.
Mutta entäs ne muut vaatimukset? Niiden tiimoilta kun oppii uutta, niin sepä se vasta rimaa nostaakin.
Asia vaatii hiukan pohjustusta.
Olen huomannut vuosien mittaan, että jostain syystä ihmiset eivät lainkaan ujostele kertoa minulle näkemyksiään persoonastani. Toki olen siitä hyvääkin kuullut, mutta tässä sinkku-kontekstissa olen aa liian hymytön bee minulla on liikaa mielipiteitä cee olen pelottava, äkäinen ja angstinen ja dee, kohtaan cee liittyen, pitäisi olla pehmeämpi.
No, kai sitä saa mitä tilaa. Myönnettäköön, että aika kolmen- ja neljänkympin välillä tuli surffailtua pääasiassa valtava mela otsikossa, joten ei noita varmaan ihan hatusta tempaistu.
Ja sitten kun tuota kommentointia kuuntelee sen kymmenen vuotta, niin alkaahan sitä itekin uskomaan, että olen tommonen ja vain tommonen.
Mutta luojan kiitos, tuo ei ole estänyt minua menemästä elämässä eteenpäin. Ihan ilman kursseja ja gurujen kirjoja minustakin on tullut tasapainoinen ja onnellinen.
Maine on silti tiukassa. Vanhat kaverit, erityisesti ne, jotka eivät ole nähneet naamatusten vuosiin, tykkäävät edelleen muistaa minut sellaisena kuin olin. Ja muistuttaa siitä minuakin. Ainiin, mähän oon siis tommonen ja tommonen.
Mutta sitten elämään tuleekin ihminen, jolta puuttuu kaikki ennakkoluulot. Ihminen, joka näkee sut sellaisena kuin sä olet NYT. Sittenpä sitä pikkuhiljaa alkaa itsekin näkemään itsensä toisin, silleen positiivisemmassa valossa. Ja olemaan entistäkin mukavampi ja rennompi. Ja myös sellainen, ooämgee, pehmeä.
Syntyy positiivisuuden kierre. Vähän niinkuin Chisun laulussa:
Ku beibi sä oot vaan niin ihana
Sun kanssa kaikki on vaan ihanaa
Mä haluun olla sulle ihana
Aikamoinen tapaus pitää olla, että saa minut kirjoittamaan ”positiivisuuden kierre”. Eikös ala viiksettömyys kuulostaa jo ihan kohtuulliselta vaatimukselta?