Kun tuntuu siltä että ainakaan ennen syksyä en ole pääsemässä Irkkuihin livenä, on pitänyt nauttia paikallisesta kirjallisuudesta. Ensin meni uusintakierroksena Robert Mcliam Wilsonin ’Eureka Street’ ja ’Ripley Bogle’. Molemmat mustan huumorin ja verbaaliakrobatian mestarinäytteitä. Nyt sain loppuun Anna Burnsin teoksen ’No Bones’. Todella synkää ja julmaa -mutta silti hauskaa- huumoria ja kerrassaan taidokasta sanankäyttöä edelleen. Nousi vain mieleen että ovatkohan ne kaikki hulluja alkoholisteja siellä… Henkinen veljeskansamme!
Mistähän johtuu että Smaragdisaaren asukkaat -ainakin tämän erittäin suppean otoksen perusteella- ovat niin hyviä käsittelemään kansallisia traumoja huumorin kautta? Suomalaisilta ei juuri onnistu, ei oikein tule mieleen kuin Diktoniuksen ’Janne Kuutio’, jossa puhutaan sisällissodasta jne varsin sarkastisella ja kirjallisesti ilmaisuvoimaisella tavalla – Diktoniushan oli ensimmäisiä modernisteja.
Tai ehkä ne nerokkaat sisällissota- ja natsiyhteistyökirjat ovat jääneet minulta huomaamatta? Lukuehdotuksia otetaan vastaan!