Blogi

Voi perse. Minun pitäisi olla koululla vääntämässä peräsuoli pitkällään rästissä olevia koulutehtäviä, mutta juutuin puolitoista tuntia sitten tyttökaverin kanssa puhelimeen ja nyt olen näemmä taas juuttunut tuoliin. Voi itku. Uhrasin jo eilisen haaveilulle ja ympäriinsä haahuilulle ja tänään piti olla äärimmäisen toiminnallinen ja aikaansaava päivä. Toisin kävi.

Koska me ollaan tyttökaverin kanssa molemmat hieman haaveilevaa tyyppiä ja koska ollaan molemmat tosi kovia Robert Pattinson-faneja, puhelumme keskittyy tätä nykyä hyvin pitkälti linjalle "kato se linkki, oooohoooh voiks joku olla noin täydellinen, katosenhuuliakatosenhuulia, hei huomasitko että yhessä kohassa sen penis melkein näkyy, ooh kato se polttaa tupakkaa, voi ei voi ei se on sinkku uuuuuh!!!!!". Vakuutan, että molemmilla on terveen paperit. Mitä nyt taisi jäädä teini-ikä jotenki päälle ja noin.

No mutta. Ihana Robert Pattinson kuitenkin kirvoitti minut entistä räikeämmin huomaamaan muutaman asia. Olen aikamoinen taivaanrannanmaalari ja tipahdin tikkailta jälleen kerran - pahasti! Kesken hehkutuspuhelun tajusin nimittäin sen erittäin räikeän kontrastin, joka on minun pikku elämäni ja ihkun glamourelämän välissä. Ei hitto. Minä asun pienessä pahviseinäisessä muovimattokopperossa, joka on sisustettu sekalaisella sotkajyskikea-sälällä ja jossa on tarpeettoman paljon pölyä, likaiset ikkunat, edellisen asukkaan paklaamia länttejä seinissä, hobbyhall-matto, ties mitä kusen näköisiä roiskeita eteisen seinässä, tulitikkulaatikon kokoinen huussi, liian vähän pistorasioita ja vanhoja umpeenluotuja ovia, jotka erottuvat seinistä erittäin selvästi. Koko murju on rakennettu niin juosten kusten, että ihmettelen seinien pystyssäpysymistä.

Näiden turhauttavien huomioiden jälkeen katsoin peiliin. Jaiks, paha vikatikki! Peilistä minua nääs katsoi vähemmän mieltäylentävä ilmestys. Ei riitä, että olen auttamatta lihava. Onneksi en ollut alasti, vaan olin kätkenyt kerrostalon kokoisen perseeni, mahamakkarani, tursuilevat allini ja äärimmäisen paksuilta tuolinjaloilta näyttävät kinttuni vaatteiden alle. Muuten olisin ehkä pyörtynyt. Riitti nimittäin, että näin vaatteistakin huolimatta paksun varteni töröttämässä hämärässä eteisessä surkeana ja käsittämättömän kaukana ihannepainosta ja punaisesta matosta (eteisen matto on kyllä punainen, mutta yhtään valokuvaajaa ei näkynyt missään, enkä saanut edes ablodeja siinä seisoessani).

Katsoin alistuneena päätäni. Voi vittu. Etutukkani sojotti suoraan eteenpäin, koska menin illalla tukka märkänä sänkyyn. Muut hiukset olivat litistyneet kuuppaani vasten. Joutuisin tupeeraamaan ne ja koska hiuslaatuni on väliltä "ihan vitun rasittava" ja "tosi litteä", tiesin, että viisi minuuttia tupeerauksen jälkeen ne olisivat taas littanat. Koska olen hullu, leikkautin joulukuussa pitkän tukkani polkaksi, enkä saa sitä enää edes ponnarille, joka olisi sinänsä kätevä tapa hoitaa bad hair day.

Siirryin tarkastelemaan naamaani ja jouduin miltei shokkiin, koska liejuin osittain vielä puhelunaikaisessa glamourhuumassa. Pärstäni oli kerrassaan kammottava. Minulla on rasvainen iho, jossa on näppylöitä (hyvä Maija, se pillereiden lopettaminen oli TOOOOODELLA viisasta), nenäni on kamala potun ja töpselin sekoitus, joka auttamatta on viimeinen naula arkkuun ja pilaa ehkä jopa muuten ihan siedettävän kokonaisuuden, huuleni ovat rohtuneet ja repaleiset, minulla on ryppyjä silmäkulmissa ja -luomissa ja liian korkea otsa. Voi helvetti. Olen Mervi Tapolan kaksoisolento. Haluan kuolla.

Tajusin, että puhelimessa tyttökaverini kanssa heittämäni läppä ranteiden auki viiltämisestä ja viestin "todellisuus oli liian julmaa" jättämisestä taitaa oikeasti olla ainut armollinen vaihtoehto. Tai sitten joudun ryöstämään r-kioskin/mcdonalsin/pankin, jotta saan tarpeeksi pätäkkää leikauttakseni koko ruhoni uuteen uskoon, koska tällä menolla peilit räjähtelevät pirstaleiksi, missä ikinä vain kuljenkin. Joudun pukeutumaan telttakankaaseen ja kuluttamaan koko palkkapussini meikkeihin, joilla peitän karun todellisuuden. Tai ehkä ostan peruukin ja naamarin. Halloween 4ever!

Nice.

Voi helvetti. Taidan tehdä ihan näillä näppylöillä istumisen maailmanmestaruuden. Perseeni on litistynyt tuoliin, tuolissa oleva pehmuste on litistynyt paperinohueksi ja takapuolestani tuolin läpi kasvavat juuret ovat riehaantuneet ja kiemurtelevat hamaan Indokiinaan saakka. Hitto. Miten tästä pääsee pois?!

Taidan tehdä myös virtuaalilaihdutuksen maailmanmestaruuden. Tässä istuessani olen ehtinyt punoa juonen jos toisenkin saadakseni itseni inhimillisiin mittoihin. Käytännön toteutus vielä hieman ontuu, koska noh... tässä tuolissa istuen ruokaremppa ja läskijumppa jäävät inhasti vain suunnitelman asteelle. Niinpä olen sitten vienyt ajatuksen hieman pidemmällekin ja voi, kuinka useasti olen tässä istuessani laihduttanut itseni pikkiriikkiseksi ja ah, niiiiiiin kuumaksi! Itseasiassa juuri äsken kirmasin Alppipuistossa lantiofarkuissa ja navan paljastavassa minimaalisessa t-paidassa. Niin, mielessäni.

Saatan ansaita myös virallisen Ylisuurten Suunnitelmien ja Mahtipontisen Tulevaisuuden tunnustuspalkinnon. Tässä istuessa on nääs varsin helppo suunnitella valmiiksi esimerkiksi opintonsa (nykyinen tutkinto oppareineen --> ehkä sairaanhoitaja/terveydenhoitaja ---> seksuaalineuvoja ---> seksuaaliterapeutti --> maailmankuulu seksuaaliguru, jolta esimerkiksi Madonna, Paavo Lipponen ja Twilightin Edward kysyvät neuvoja ihan kädestä pitäen ja johon kaikki rakastuvat ja lopulta Twilightin Edward kiikuttaa minua käsipuolessaan punaisella matolla (huom: olen tosi laiha silloin ja perseeni on pingispallon kokoinen ja samalla terhakka!) ja antaa haastatteluja tyyliin "maailman ihanin ja viisain nainen (huom: siis MINÄ!) valloitti minut" ja sitten törkkää minua timanttisormuksella ja ratsastamme auringonlaskuun Texasin tasangoilla ihanasti kihlautuneena ja minulla on oma vastaanotto ja tuhatmäärin henkilökuntaa Lontoossa tai ehkä Los Angelesissa tai luoja ties molemmissa!) ja - kuten huomaatte - myös siviilielämän. Miten ihmeessä olenkaan näin lahjakas päästämään asiat hanskasta?! Niin, mielessäni.

Käytännön toteutus ihan nyt esimerkiksi aloittaen siitä opparista ontuu - ja pahasti. Yllättäen olen saanut kyllä mielessäni askarreltua mittavat muistiinpanot ja kaaviot aiheesta, mutta paperille en ole saanut tavuakaan. Ehkä ehdotankin opettajalleni, että teen virtuaaliopparin! Hieno idea! Ehkä alan myös edellyttämään kavereiltani, että he näkevät virtuaalilaihdutukseni tulokset ja vedän kilotolkulla herneitä ja muita palkokasveja kärsääni, mikäli he eivät näe huhkimiseni tuloksia! Itseasiassa taidan suuttua ihan saatanasti vaatteillenikin: miksi M-koon housut eivät mahdu päälle?! Minä olen jumalauta mielessäni kokoa XS!!

Jossain määrin olen pakotettu riipimään takapuolestani ryöppyävät juuret irti tästä minulle niin rakkaaksi muodostuneesta tuolista ja vetämään niitä perässäni kouluun. Se alkaa tänään melkein kuukauden tauon jälkeen. Minulla on viime syksyltä ainakin kolme tehtävää rästissä. Minulla on kolme kuukautta aikaa pusata oppari kasaan. Olen elänyt yli kuukauden sitä varten hankkimani hillittömän seksikirjapinon vieressä, katsellut sitä, säilyttänyt pikkutavaroita sen päällä ja siirtänyt sitä, jos se on ruvennut olemaan tiellä. Olen jopa kerran käyttänyt sitä koululla ja tuonut sen takaisin kotiin. Yhtäkään opusta en ole vielä avannut.

No mutta, olen työstänyt kirjojen avaamista mielessäni jo yli sen kuukauden! Kohta ne varmaan avautuvat itsekseen ja teksti hyökyy aivoihini ja ehkä jopa paperillekin ihan vain ajatuksen voimalla!

Tou.

Kävin pitkästä aikaa liejumassa bussimatkustuksen ihmeellisessä maailmassa. Se oli ihan yhtä hirveää, kuin aiemminkin. Itseasiassa epäonni ja kyrsimys alkoivat jo kotona.

Olin lähtöpäivänä vielä aamuvuorossa, josta singahdin kotiin käyttämään koiraa ulkona ja pakkaamaan loput kamat. Tietenkin koira tajuaa hössäämisestäni, että jotain tapahtuu, ryhtyy levottomaksi sieluksi ja vaeltaa pitkin kämppää ja sattuu töröttämään useimmiten juuri minun tielläni. Onneksi en omista sellaista hamsterin kokoista koiraa: olisin tallonnut sen jo ihan rusinaksi. Ihmettelen, etten ole vielä lentänyt naamalleni kompastuessani tuohon hieman hamsteria kookkaampaan karvajalkaan, joka ei mahdu jalkani alle.

Tein siis pikkuhiljaa lähtöä Kotkaan levottoman eläimen kanssa. Muistelen kaiholla vielä vuoden takaista aikaa, jolloin Welmulla oli Helsingissä hoitaja, eikä minun tarvinnut matkustaa sen kanssa juuri koskaan. Nyt ovat asiat toisin ja niinpä olin menossa reissupäiviksi eksäni luo asumaan. Siellä kun sattuu olemaan oikeastaan ainut sija, johon koiran kanssa voin mennä. Kavereilla on jos minkä sortin elukkaa ja eläinvapaata kämppää sun muuta, joten piskin kanssa majaileminen ei onnistu.

Tuntia ennen oletettua lähtöä eksä soittaa, ettei saa autoaan käyntiin, eikä voi hakea minua pysäkiltä. Tuijotin leuka väpisten kassikasaani, jossa oli suuri selkäreppu, iso olkalaukku ja kookas kassillinen joululahjoja. Siirsin katseeni koiraan. Näin itseni raahaamassa kassakavalkadia ja polttamassa hermojani hihnassa rilluavan koiran kanssa. Pysäkiltä olisi muutaman kilometrin matka eksän asunnolle. Lunta olisi pyllyyn saakka. Toppatakki päällä, kömpelö olo, hullu koira. Leukani väpisi lisää. Poskia kuumotti. Voi vittu.

Yritin paniikissa soittaa autolliselle tuttavapariskunnalle, josko he pelastaisivat minut. Kumpikaan ei vastaa. Alan todella mennä tolaltani. Minun ON PÄÄSTÄVÄ nyt Kotkaan. Odotan levottomana kymmenisen minuuttia: ei vastasoittoa. Viimein takerrun viimeiseen oljenkorteen: soitan auton omaavalle isälleni, joka asuu Kotkassa, mutta jota en nyt ollut suinkaan suunnitellut tällä reissulla tapaavani, koska se on....aika kuluttavaa, etten sanoisi. Samaan aikaan, kun livautan suustani olevani tulossa Kotkaan, eksäni lähestyy minua facebookin tsätin kautta ja ilmoittaa tulevansa kaverinsa kanssa hakemaan minua pysäkillä. Voi perse. Joudun lupaamaan isälle, että nähdään reissuni aikana. Plaah.

Lähtöön on enää kymmenen minuuttia. Pakkailen viimeisiä tavaroita. Äitini on miehensä kanssa tulossa hakemaan minua viedäkseen minut pysäkille kaikkine tavaroineni. Menen makuualkoviin etsimään oudosti kadonnutta kynsilakkapulloa. Ihmettelen pimeässä tummaa kohoumaa matossa ja sytytän valot. Oksennusta. Koiran oksennusta. Voi jumalauta. Harkitsen jo hetken koko laatan noraamista, mutta minun on kertakaikkisen pakko siivota se pois. Juoksen huussipaperitollojen kanssa vessan ja makkurin väliä ja toivon, ettei pytty tukkeudu. Mattoon jää kamala vihreä tahra. Ryttään sen vessanlattialle. Oksennushan kuivuu, kyllä kyllä. Palatessa matonriepu on ihanasti minua vastassa.

Pääsen viimein matkaan. Loikkaan bussiin. Se pullistelee ihmisistä. Voi vittu. Oikeasti, ei yhtäkään vapaata penkkiparia! Joudun istumaan jonkun viereen. Nouuuuh... Rymistelen ihan taakse, etten ole ihmisten tiellä. Menen jonkun jäpän viereen. Welmu joutuu makaamaan käytävällä ja edessäni istuva akka kyylää raukkaa koko ajan. Yritän etsiä mukavan asennon ilman, että runttaan vieressä istuvaa jannuparkaa ikkunaa vasten. Mistä asti bussien penkit ovat olleet niin kaposia? Vai onko perseeni todella levinnyt niin paljon, että vien oikeasti kohta kaksi istuinta?! Kamalaa.

Ikävä kyllä takapenkillä istuu kaksi pissistä, joiden juttuja en voi olla kuulematta. Toinen selittää jostain "ihan tosi sairaasta" tv-kanavasta, jossa "vanhat ihmiset harrastaa seksii!". Kyseisellä kanavalla näytetään kuulemma myös ohjelmia, joissa on homoseksuaaleja, "siis voi vittu, miten sairasta!". Mellunmäen kohdalla hupakoiden puhetta alkaa höystää suomiräppi, jota joudun kuuntelemaan koko loppumatkan. Tunnen ihan käsittämätöntä halua mennä ja tarttua mokomia tolloja pillistä ja vaimentaa selkäpiitä hyytävää räpäytystä suoltava aparaatti. Perille päästyäni olen rento kuin viulunkieli. Tsiisus.

Reissu meni muuten oikein hyvin. Tosin aika loppui ikävästi kesken. En ehtinyt Lauran haudalle, ostaman kummivauvalle kenkiä, enkä hankkimaan minua majoittaneelle eksälleni lahjaa palkkioksi palveluksistaan. Tosin kokkasin hänelle kyllä reippaasti erilaisia nakkiruokia. Lähtiessä saadusta halauksesta päättelisin, ettei vierailuni ollut ihan niin hirveää, kuin seurustelumme.

Paluumatkalla jouduin pysäkillä jonkun tollon naisihmisen ahdistelemaksi.

Naisihminen: Ootaks säkin Hesan bussia?
Minä: Mmmhh.
Naisihminen: Mitäs jos tolle koiralle tulee kesken matkan jano tai pissahätä, niinku pikkulapsille?
Minä: No ei sille tule.
Naisihminen: Mitäs jos toi koira vetää kesken matkan kauheet herneet nenää ja rupee käyttäytymään huonosti, niinku pikkulapset?
Minä: No ei se rupea.
Naisihminen: No mut annat sä sit sille jonkun vaikka luun syötäväksi, niinku pikkulapsille annetaan karkkia, et ne ois kiltisti?
Minä: Ei koiraa voi luulla palkita, jos se käyttäytyy huonosti.
Naisihminen: Niijoo. Ei sit ookkaa ihan samanlainen, ku pikkulapset.
Minä: No ei. Tää on koira.

Bussi kaartaa pysäkille.

Naisihminen: Meetteks te ensin?
Minä: Eiku mene sinä vaan.

En todellakaan ota pienintäkään riskiä, että joudun kyseisen naisihmisen kanssa lähekkäin istumaan. Luojan kiitos, matka sujuu varsin mallikkaasti. Mitä nyt joku käytävän toisella puolella istuva jäpä suoltaa venäjää kännykkäänsä vähän väliä. Pidän sitä kuitenkin huomattavasti parempana vaihtoehtona, kuin kaksi pissistä, joista toinen prassailee omaavansa merkinnän poliisin kirjoissa pysyvän vamman tuottamisesta, koska on lyönyt kaveriaan rautatangolla naamaan ja jotka kuuntelevat kamalaa vitsausmusiikkia, koska äiti ei opettanut ottamaan kanssamatkustajia millään lailla huomioon.

Huh. Busseilut on kokeiltu taas vähäksi aikaa.

Mr Lothar on armollisesti toiminut innoittajanani ja päätin pusata arvon herran blogia mukailevan listan. Koska minulle ei juuri koskaan tapahdu mitään, joudun tekemään listani koko syksystä, koska viikkolistani olisi aika tylsä ja ennen kaikkea lyhyt, kuin katkarapumiehen jorma. Kerron heti tähän alkuun, että ei, tässä merkinnässä EI tule olemaan lotharmaisia seksipaljastuksia tyyliin "Sepon seiväs upposi loukkooni ja aurinkotuoli rytisi". On ollut ikäänkuin hieman hiljaista sillä saralla tänä syksynä.

No mutta, aloitetaan! Tänä syksynä minä...

- sain joitakin hermoromahduksia. Niiden syitä on lueteltu tässä listassa.
- siivosin koiranpaskaa. Siis ripulia. Se oli järkyttävää ja ansaitsee varsin merkittävän sijan tässä listassa. Koirani on aikuinen ja näin ollen vahinkoja sisään ei ole sattunut tietenkään enää vuosiin. Vaan tänä syksynäpä sattui! Mokoma hurtta oli töissä ollessani pusannut hillittömän kasan löysää ja äärimmäisen haisevaa velliä matolleni. TOTTA KAI matolle! Koska se oli äärimmäisen vetelää kamaa, se oli mattoon iskeytyessään roiskunut ympäriinsä ja niinpä jynssäsin maton ja ympäröivän lattian noin metrin säteellä pahimmasta katastrofialueesta. Yritin hengittää peräaukkoni kautta, mutta se oli aika vaikeaa ja happi loppui koko ajan. Eikä matto TIETENKÄÄN puhdistunut millään vaatimattomalla hankaamisella, vaan jouduin raahaamaan sen pyykkitupaan, uittamaan aataminaikaisessa vannassa ja levittämään sen likaiselle lattialle, jotta pääsin hinkkaamaan sitä juuriharjalla peräsuoli pitkällään. En puhu mistään tulitikkulaatikon kokoisesta säälittävästä mattopahasta, vaan isosta olkkarin matosta. Vittu että riipi. Niin ja vaikka joudun töissä korjaamaan ihmispaskaa joka päivä, se on ihan eri asia. Mummot ei kaki matolle ja jos ikinä rupeavat niin tekemään, minä otan loparit.
- söin enemmän kuin koskaan. Rikoin useita henkilökohtaisia ennätyksiä syömällä aivan huikeita määriä jotakin tiettyä tuotetta pienen ajan sisällä. En viitsi kirjoittaa niitä tähän, koska säästän ne siiheksi, kun tunnen viimeisenkin suoneni tukkeutuvan ja kirjoitan jäähyväisviestini palstalle. Hautakiveeni voi kirjoittaa esimerkiksi, jotta "Tässä lepää Maija, 900g perunalastuja/2 vrk". Muistakaa tuhkata minut. Jossain ON OLTAVA riittävän suuri uuni.
- harkitsin suuni ompelemista umpeen, jotten söisi itseäni hengiltä. Olen oikeastaan ihan elämäniloinen tyttö, mutta en vain kaikelta mättämiseltä ole ehtinyt elää tai olla oikeastaan iloinenkaan. Hitto. Ehkä kuitenkin parsin leipäläpeni umpeen. Ehkä jopa joku mies sietäisi minua sitten jatkossa, kun laihtuisin ja olisin vielä kaiken lisäksi hiljaakin! Tai no ei... Tunkisin ruokaa varmaa nenästä tai peräkautta, jos suu ei olisi käytettävissä. Tou.
- kävin koulua ja hautasin hauskanpitoelimeni johonkin tuntemattomaan paikkaan, jota en enää meinaa löytää. Koska mieltäni on koko syksyn painanut monikulttuurisuus-tehtävä ja draama-tehtävä ja diabetes-tehtävä ja käytäkaikkivoimavarasitähäntehtävään-tehtävä, aivoni ovat ylikuormittuneet ja kun olen onnistunut piirtämään naamani siedettävään kuntoon ja lähtenyt ihmisten ilmoille, haukotukseni ovat kostealla löyhällään pilanneet kaikkien kanssaihmisten illan ja viimeisena pisarana on ollut se, että olen kutakuinkin nukahtanut lähimmän ihmispolon päälle. Voima on valunut minusta ja se aika, jota en ole käyttänyt alastomien miesten ajattelemiseen, olen läpikäynyt koulujuttuja, koulujuttuja ja koulujuttuja.
- olen suorittanut (käsittääkseni) hyväksytysti kotihoidon harjoittelujakson. Voi luoja. Onko polttavampaa helvettiä, kuin kotihoito?! Ei varmasti ole. En ole saanut vielä arviointia, koska opettajani UNOHTI tulla arviointikeskusteluuni. Voin kertoa, että tuo yksinäinen hetki kaaoksellisessa kotihoidon toimistossa, keskellä hälinää, puhelin kourassa ja opettajan ääni korvassa vielä kaikuen ("joo kato mä unohin") oli elämäni traagisimpia ja jouduin työskentelemään ankarasti, etten vääntänyt naamaani niin järkyttävälle nutturalle, etten olisi saanut sitä suoraksi enää silitysraudallakaan. Näin ollen minulla on kunnia mennä arviointikeskusteluun vapaapäivänäni joululoman alettua. Mieleni tekee LIEVÄSTI nostaa ihan hillitön äläkkä asiasta.
- olen ollut pahemmassa puutteessa, kuin ikinä. Älkää nyt, minun on PAKKO, ihan kertakaikkisen PAKKO saada puhua tästä! Tiedän, että toistan itseäni, mutta tämä on pientä. Toista puolestaan on asua päässäni, jossa viuhuu alastomia miehiä ihanine sileine suonikkaine... käsivarsineen. Koko ajan. Töissä. Kotona. Koulussa. Sängyssä. Vessassa. Keittiössä. Sohvalla. Lenkillä. Raitiovaunussa. Kaupassa. Hmm. Toivon, että joku kaappaisi minut kadulta ja kellistäisi hankeen ja saattaisi hekuman porteille. Tai että ovikelloni soisi, kiihkeä adonis huohottaisi siinä avattuani ja ah, seuraavaksi saisin avata rivon pikku persikkani. Tai että edes joku spurgu sanoisi joskus, että onpa kivan näkönen likka. Vittu. Miehet on homoja. Miksei ne tajua, että tolta saa, ku vähä marisee!!? Panisin vaikka Riitta Uosukaista, jos se vaan älyäisi pyytää!
- polkenut pahasti paikallani ja niinpä asetan seuraavaksi tavoitteekseni nousta tästä suosta ja ajatella muutakin, kuin seksiä ja koulua. Dääm, joudun ehkä repimään kaikki varpaankynteni irti, jotta seksi poistuu päästäni edes hetkeksi.

Kaikkinensa siis ERITTÄIN tysä, mitäänsanomaton ja kärsimyksellinen syksy. Ei kiitos tällasta enää. Niiku ikinä ja noin.

Olen tainnut tulla tieni päähän. Voi itku. Elämäni on pyörinyt seksinpuutteen ja läskin ympärillä jo....ööö....hmm....joitakin aikoja ja nyt, nyt olen saapunut multihuipentumaan, jossa seksinpuute muuttuu raiskaussyytteeksi ja läskiturhautuminen itsetehtyyn rasvaimuun.

Kauppareissuistani on tullut niin silkkaa helvettiä, että olen aamuisin jo melkein pureskellut kyynärpäätäni vailla sen parempaa aamiaista kaapin ammottaessa tyhjyyttään ja minun vältellessä piipahtamista puodissa. Ihan totta. Jokainen piipahdus lähi-Alepassa (mistään isommasta kaupasta puhumattakaan) aiheuttaa niskan nitkahduksia, ylenpalttista kuolaneritystä ja silmämunien pullistumisia. Joku kerta kuuppani vielä irtoaa saranoiltaan, ellen sitten ehdi pudottamaan silmämunia johonkin tai tukehtumaan kuolaan.

Yhtenä päivänä olin menossa ostamaan joitakin tuotteita Anttilasta ja sen jälkeen tarkoitus oli käydä ruokaostoksilla hankkimassa ihan vain muutama tarpeellinen elintarvike. Menin Anttilaan, kuuppani pyöri jokaisen miehen perään, katsoin kuolaten Kalevia 56v ja Juhaa 17v ja myyjää ja miestä, jonka näin vain takaa ja jonka ikää tai naamakerrointa oli siitä kulmasta täysin mahdotonta arvioida. Sitten menin ruokakauppaan ja kuolasin ensin hedelmäosastolla, sitten ohitse kulkevaa miestä, sitten Aurinkopuu-ihra-siemenmarjavalkosuklaapallosten ja karkkien äärellä, sitten muutamaa lähellä seisoskellutta miestä, sitten juustotiskillä, sitten juustotiskin myyjää, sitten maitotuotteita, sitten kaikkia miehiä, joita maleksi pakastealtaiden luona (yhdellä ei ollut lainkaan toista silmää), sitten säilykkeitä, sitten säilykehyllyllä vanhaa rouvaa auttanutta räjähtäneen näköistä ponnariniekkaista jannua, sitten virolaisia omituisia tuotteita, joita en ikinä suostuisi laittamaan suuhuni, sitten virolaisia tuotteita hipelöinyttä miestä, sitten limpsoja, sitten koiranruokia, sitten kaikkia miehiä limpsa- ja koiranruokahyllyjen välillä, sitten sipsejä, dippejä, perunalastuja, naksuja, sitten miehiä, poikia, vaareja. Nnnnnnggghh!!!

Poistuin kauppakeskuksesta hillittömien väskyjen kanssa niskat kipeinä ja kuolajojot suunpielistä roikkuen, tulin kotiin, söin itseni palloksi ja loppuillan kyräilin itseäni ja välttelin visusti peilikuvaani tyynnytellen vihaista, läskin alla piilossa kiehuvaa sieluani lupauksella paremmasta huomisesta. Lisäksi keksin, että menen ostamaan sellaiset lihoja litistävät sukkahousut. Kuron itseni sellaisiin ja toivon, että ylimääräiset siivut tursuavat ulos ainoastaan tissien kohdalta. Tosin joudun kiinnittämään mokomat byysat hakaneuloilla tissinalustoihini, koska kärsin tosi pahasta sukkahousujen rullautumisongelmasta.

Pelkään hieman, mihin miestenkyyläämispakkomielteeni johtaa, jos lakkaan mättämästä kaikenmaailman sontaherkkuja. Ajattelin nimittäin, että silavan saaminenhan on korvattava jollain. Sitten taitan niskani ihan takuulla! Kuolakeskukseni räjähtää! Silmäni tippuvat kadulle ja pulut syövät ne! Joudun käymään kaupassa silmät laputettuina ja käsikopelolla. Saan syytteen kassaneidin tissien kopeloinnista ja yritän raastuvassa selittää, syytä moiseen ja että olen sokea ja syyntakeeton. Joudun pakkopaidassa Niuvanniemeen ja vonkaan vartijoilta huomiota saippuan perässä kontaten. Voi itku.

Onneksi olen niin addiktoitunut herkkuihin, etten kertakaikkisesti VOI lakata mättämästä kaikenmaailman vyötärölle kertyvää moskaa. Lisäksi minulle on mita luultavimmin taivaasta tai ehkä sieltä raastuvasta annettu ikuinen läskituomio, jotta vaikka söisin pelkkää ilmaa, pysyn tällaisena löllykkäpullukkana hamaan hautaan saakka.

Kuolema kuittaa univelat ja minä laihdun, mitä ahkerammin kasvan horsmaa? Kiva.

No niin. On tullut jälleen aika pureutua läskeihin. Seksinpuute ja tolloilut on käyty toistaiseksi läpi ja koska elämässäni ei ole muuta, kuin nämä kolme asiaa, tongitaan nyt sitten se viimeinenkin.

Läski. Tuo vihulainen, joka istuu minussa niin jumalattoman tiukassa, ettei tosikaan. Yritin kartoittaa läskittömiä kohtiani. Niitä on varsin minimaalisesti. Sanoisin, ettei nenässäni ole juurikaan läskiä (se on muuten vain kamala nyppylä) ja niskanikin on kohtuullisen läskitön. Muut kohdat ovatkin sitten ihan läskisiä ja niinpä minua voi diplomaattisesti kutsua esimerkiksi läskipääksi, läskimahaksi, läskijalaksi, läskiperseeksi, läskikyljeksi, läskiseläksi, läskikädeksi ja läskileuaksi. Ihanaa.

Ennen kuin kukaan urputtava ripakinttu avaa sanaista arkkuaan, totean, että olen kyllä varsin ahkerasti (aina joskus) taistellut läskiä vastaan ja jopa sulattanut osan ruhossani olevasta kamarasta, mutta koska päässäni lienee jotain perustavanlaatuista vikaa, päädyn aina sohvannurkkaan mussuttamaan kakkuasuklaatasipsiänaksujavoileipäähampurilaistapitsaairtokarkkiakaikenlaista kyynärpäitä myöten ja peräsuoli pitkällään ja niinpä viikkojen ponnistelu on romutettu tehokkaasti muutamassa illassa. Ja kyllä, pystyn syömään itseni kipeäksi, kippuralle ja järkyttävällä tavalla pingottuneeksi useita kertoja viikossa (eli toisin sanoen joka päivä).

Nyt on läskin suhteen oikein rikas kausi menossa. Pystyn muistamaan jojoiluni vuosia taaksepäin, mutten katso tarpeelliseksi kirjoittaa tähän kesän 2006 läskitilannetta, vaan pyrin arvioimaan tilannetta nyt vaikka tämän vuoden osalta (onhan kohta jo uusivuosi ja voin tehdä vuoden 2009 läskiraportin, kiva!).

Alkuvuodesta olin aikamoisen potsi, koska olin istunut koulussa ja ennen kaikkea mussuttanut koko ajan jotain. Mussuttelin kaiken kevättä ja keväällä sain sitten hieman hillittyä itseäni, jolloin läskin määrä minussa kääntyi lievään laskuun. Kesällä elelin suhteellisen kiltisti ja loppukesästä sain oikein laihdutusraivon ja vedin kukkakaalia ja parsakaalia ja hiivatin kyssäkaalia minkä napa veti ja olin niin saatanan maireaa ja mukamas läskieni kanssa laskusuhdanteessa. Kissanvillat. Syyskuun koittaessa läskisilmäni aukesi ja näin kaupassa ainoastaan kakkuasuklaatasipsiänaksujavoileipäähampurilaistapitsaairtokarkkiakaikenlaista ja kas, koko syksy on mennyt mättäessä leipälävestä jos minkämoista silavaa ja näinpä ollen olen kartuttanut jo ennestään aika tymäkkää varttani muutamilla lisäkiloilla, jotka - sori nyt vaan - eivät ole kovin tervetulleita.

Olen nyt siis kutakuinkin siinä, missä olen viimeeksi ollut toissakeväänä. Olen nimittäin vielä potsimpi, kuin tämän vuoden alussa ja voi vittu, kun se vihmoo. Olo on, kuin turnipsien esiäidillä ja kaikkien sotalaivojen emoaluksella. Vaatteet kiristävät ja ne perkeleet piirtelevät rumia kiemuroita ihooni. Olen makkarainen ja kakkarainen ja tunnen oloni völjyväksi ja väpiseväksi. Lisäksi olen niin jumalattoman uupunut kaiken opiskelun edessä, jotta läskintappoprojekti ei houkuttele pätkääkään.
Ihan totta. Salaatin vetäminen ja hemmetin mandariinien hamstraaminen ei houkuta nyt yhtään. kaikki ruoka vituttaa, koska se saa omantuntoni huutamaan samaan aikaan, kun kuolakeskukseni miltei räjähtää ja käteni jo ojentuvat kohti herkkua, jonka ansiosta haluan viiltää ranteeni auki.

Voi perseensuti. Kuka on vastuussa ruokavammaisuudestani??!! Kuka laihduttaa puolestani!!? Saatana mulla on suunnitelmia, jotka vaatii äärimmäistä laihuutta!! NNNNGGHH!!!!

Sitten, kun en enää muista nimeäni
Sitten, kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen
Sitten, kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet muistoissani pieniksi jälleen
Sitten, kun en enää ole tuottava yksilö
Kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä
Välittäkää minusta, antakaa rakkautta, koskettakaa hellästi
Kello hidastaa, eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan
Mutta siihen on vielä aikaa
Antakaa minulle arvokas vanhuus

Hieno värssy ja sisältää asiaa. Sitten, kun minun aikani on olla vanha ja vielä nykyistäkin hassahtaneempi, toivon, että minunkin kohdallani noudatetaan tuota. Mutta...minulla on muutamia lisävaatimuksia. Ne ovat tässä:

-Pitsaa. Tilatkaa pitsaa! Mieluiten joka päivä.
-Nenääni pitää kaivaa, jos en siihen itse pysty. Oikeastaan en halua elää enää sitten, kun en pysty kaivamaan nenääni itse, mutta jos niin pääsee joskus käymään, kaivakaa. Tehkää se antaumuksella ja perusteellisesti.
-Jos en suostu pesulle, viekää väkisin. Onhan se nyt jumalauta niin, että ihmisen pitää peseytyä.
-Mikäli alan jättämään jälkeeni muutakin, kuin hajumerkkejä, työntäkää minut jokeen.
-Antakaa minun jallittaa naapurin Ensiota, vaikka se onkin naimisissa. Meillä on selkeesti peliä!
-Antakaa minun syödä, mitä haluan. Vaikka minulla on vanhana varmasti sepelvaltimotauti, verenpainetta, lipatusta ja läpätystä ja vain yksi avoin suoni, haluan ihan varmasti karkkiasuklaatapitsaahampurilaisiaranskalaisiajätskiävanukastasipsujavoitakermaasilavaa. Pantteri ei pääse raidoistaan eiku pilkuistaan eiku mitä ne nyt on ja läski ei pääse paheistaan. Kurttuisena mummona en enää oleta olevani joskus laiha (toisin kuin vielä nyt), joten saattaa hyvinkin olla, että silloin pääasiallinen tehtäväni on olla 200-kiloinen.
-Jos olen 200-kiloinen, työntäkää minut jokeen. Traktorilla.
-Antakaa minun jallittaa naapurin Kalervoa, vaikka se onkin haiseva, vanha mies. Meillä on selkeesti peliä!
-Älkää tyrkyttäkö minulle kolmeakymmentä pilleriä päivässä, minen ota niitä. Jos joku on määrännyt minulle niin montaa sorttia tabletteja, työntäkää mokoma jokeen.
-Mikäli muutun potkivaksi, purevaksi ja huitovaksi joikaaja-mummoksi, kunnioittakaa minua, koska olen arvokas vanhus.
-Mikäli puren teitä kyljestä samalla, kun työnnätte saaliin toivossa pienoisperäruisketta (tai hyvällä säkällä vähän isompaa) pyllyyni, nostakaa vittu syyte (ja kokeilkaa ite, miltä vanha kunnon Microlax tuntuu suolessa).
-Vuodepotilaanakin haluan syödä säännöllisesti karkkiasuklaatapitsaahampurilaisiaranskalaisiajätskiävanukastasipsujavoitakermaasilavaa. Mikäli en pysty nauttimaan näitä hampaattomuuteni takia kokonaisena, käyttäkää blenderiä. Jälkiruuaksi margarita, kiitos!

Ps. Tämä ei ole varsinaisesti hoitotahto, tämä on hoitoMÄÄRÄYS (joka myös uhkavaatimuksen nimellä tunnetaan).

Tou. Vastoinkäymiset eivät millään meinaa päättyä jääkylmiin kalsareihin tai verta itkevään lemmenkoloon. Niitä tulee koko ajan lisää. Esineet käyvät kimppuuni. Oikeasti! Olen kokenut aggressiivisia hyökkäyksiä jos minkäsorttisen muka hengettömän tavaran taholta viime aikoina.

Viime viikolla ostin kummivauvalle heräteostoksena joululahjaksi hellusen pehmolelun. Ei siis mitä tahansa nallukkaa, vaan koiran ja nallen risteytykseltä vaikuttavan JUTTELEVAN pehmolelun. Se on hieno (ja helvetin kallis) ja ajattelin mukulan pitävän siitä, koska hällä tuntuisi olevan noin 1677469 lelua ja kirjaa sun muuta, jotka nappia painettaessa ääntelee jollain tapaa ja hän pitää niistä kovasti.

No, tällä ostamallani elukalla on nappulat korvissa, jaloissa, käsissä, nenässä ja mahassa. Toisessa jalassa on valikko, josta voi valita, lirkuttaako karvakuono ruumiinjäsenten nimiä vai värejä vai numeroita. Kyseessä on siis ERITTÄIN opettavainen ja lapsen kehitykselle käytännössä katsoen välttämätön aparaatti! Minusta kasvoi tällainen siksi, ettei minulla ollut hienoa puhuvaa nallekoiraa, vaan "halaava" ja "pussaava" nukke, joka keskeltä kovakouraisesti rynkytettäessä liikutti aavistuksen verran omituisen näköistä suutaan ja heilutti vaarallisen näköisesti käsiään edestakaisin. Sain vaikutteita ja näytän itse nyt samalta. Hitto.

No joo, ostin siis nallekoiran ja muutakin sälää ja pakkasin ne isoon muovikassiin. Lisäksi minulla oli reppu mukanani ja työnnyin kaikkine pakaaseineni täpötäyteen ratikkaan. Tämä kyseinen kulkuväline oli matalalattiaratikka ja minen oikein pidä niistä, koska minulle iskee niissä aina matkapahoinvointi ja tunnen suurta halua oksentaa kanssamatkustajien päälle. Siksi menen aina mahdollisimman eteen ja niin tein nytkin: rätkähdin kasseineni niihin ratikan etuosassa oleviin neljän istuttaviin penkkeihin (siis yhteen penkkiin. Olen nyt vielä toistaiseksi mahtunut yhteen. Projekti etenee. Kohta valloitan kaksi penkkiä samalla kertaa) jonkun jannun viereen ja vastapäätä muutamaa teinityttöä.

No siinä sitten matkustettiin. Pitelin Anttilan pussia hankalasti edessäni samassa nipussa painavan repun kanssa. Yht'äkkiä joku alkaa puhua korkealla, lapsenomaisella äänellä: "HALAA MINUA". Ääni kuuluu väskystäni. Karahdan tulipunaiseksi. Pissikset kyyläävät minua silmät selällään. "KELTAINEN JALKA. SINÄ OLET MINUN YSTÄVÄNI", kuuluu muovikassista. Voi vittu. Superälykäs nallekoira on avannut sanaisen arkkunsa. "MINÄ RAKASTAN SINUA", ääni kassista sanoo haikeasti ja vieressäni istuva jäppinen tuijottaa minua ensin hetken ja haluaa sitten jäädä pois. Minä istun tomaatinpunaisena pissisten hihittäessä huppareidensa hihoihin. Mokoma adhd-aparaatti suoltaa juttua koko loppumatkan ja poistun lopulta nolona ratikasta "TILULILU. MASU! HALAA MINUA! NENÄ! HIPPAHIPPAHEI!"-lässytyksen saattelemana.

Myös mp3-soitin on koetellut hermojani. Tilasin sen lokakuun lopussa jostain paskasta nettikaupasta, jota en todellakaan aio käyttää enää ikinä. Toimitus kesti puljun lupaaman viikon sijaan neljä viikkoa. Tänään mokoma masiina viimein saapui. Olin TODELLA epävarma avatessani pakkausta. En ole koskaan aiemmin pitänyt mp3-soitinta edes kädessä (lisäksi en tiedä, mitä eroa sillä on mp4-soittimeen ja mikä se iPod muuten on?!). Olen kuitenkin niin nero, että perusteellisella rämppäämisellä (painoin kaikkia nappuloita aika monta kertaa) sain laitteen toimimaan ja sain jopa ladattua sinne musiikkia! Innoissani laitoin vehkeen soimaan. Ei mitään. Silence. Mitä hittoa? Runnoin ja ravistelin laitetta ja sain siitä armottoman rutinan jälkeen puhtaan musiikkiäänen aikaan. Laite soitti kiinalaiselta kuullostavan muijan äänellä laulettua teknohumppaa.

No joo, ei sillä, sellaisen tahdissa on varmaan ihan hyvä lenkkeillä (ostin siis soittimen nimenomaan sitä varten, että läskini sulavat taivaan tuuliin, kun heilahdan lenkkitaipaleelle musiikin muodostaessa siivet kantapäihini). Mutta kun minä en mitenkään ole sellaisen musiikin ystävä ja en todellakaan ollut ladannut sinne sellaista! Rämpytin taas kaikkia nappuloita ja sain, kuin sainkin lataamani Raised Fistin soimaan. Eli olen toiminut ihan oikein! Osaan käyttää mp3-soitinta (melkein ongelmitta)! JUHLAT! Läski sulamaan! Tärykalvot helvettiin!!

Minun pitäisi oikeastaan alkaa imuroimaan, mutta taida uskaltaa, koska imuri ehkä räjähtää tai imee sisäänsä esimerkiksi varpaankynteni tai muuta mukavaa. Taidan itseasiassa poistua tämänkin aparaatin lähettyviltä, ennen kuin se alkaa haukkua minua läskiksi tai suoltaa moraalisaarnaa äsken napsimastani kylmästä pitsasiivusta. Hmm, istuisko pimeessä ja virkkais...? Tosin tällä tuurilla koukku ja lanka käyvät kimppuuni. Ja ainiin, en osaa virkata. No, sitä suuremmalla syyllä rupean varomaan siihen vaadittavia tykötarpeita...

Ps. Tällasessa tilanteessa varmaan voi pahimpaan nälkään tilata pitsan? En uskalla avata jääkaappia, koska se saattaa räjähtää, jolloin en omistaisi enää yksiäkään pikkuhousuja.

Ou fak, minulle on ilmaantunut lisäoireita. Vakavia, todella vakavia oireita. Niin vakavia, että pelkään, että menen kohta metroradalle pyllistämään housuitta. Apua!

Alitajuntani näyttää työskentelevän eilen mainitsemani ongelman parissa varsin kiivaasti. Luulin jo asennoituneeni tähän ryydyttävään puutostilaan oikein ja varsin ryhdikkäästi, mutta jotenkin kummasti pääsin huijaamaan itseäni ja kaiken kukkuraksi kehonikin hyökkää nyt minua vastaan!

No juu. Asia on niin, että kelloni soi tänä aamuna kuudelta. Kuudelta herääminen on hullua ja sairasta, enkä missään nimessä tekisi niin, ellen olisi siihen pakotettu ylemmältä taholta. Toimin joka aamu saman kaavan mukaan, koska raivopäisen ja kalkkeutuneen vanhanpiian elämä sortuu, jos häntä liian rajuin ottein heti aamusta rieskotaan (niin no, rajuista otteita puheenollen...kaikkihan on suhteellista *köh*). Ensin nipsautan keittolevyn ja kahvinkeittimen päälle (aikaa säästääkseni olen laittanut puuroainekset ja kahvitarpeet valmiiksi aparaatteihinsa ja ne alkavat porista sillä aikaa, kun käyn pesulla. Kätevää ja NIIN mummomaista!). Näin tein siis tänäkin aamuna. Pukeuduin ja menin sitten jääkaapille ottamaan kahvimaitoa. Jääkaapin keskimmäisellä hyllyllä lojuivat siististi viikatut pikkuhousut.

Tein heti kammottavan päätelmän: alitajuntani oli huomannut ylikuumenemiseni ja niinpä olen jossain välissä laittanut kalsarini viilentymään jääkaappiin, jotta voin sitten pukeutua kylmiin pöksyihin, jottei torttuni esimerkiksi räjähdä. Mietin kauhuissani, mitä kaikkea muuta teen itseltäni salaa: panen ehkä naapurin Keijoa?! Tosin... olisiko minulla sitten tarvetta jäähdytellä kalsareitani? Voi paska. Kohta joudun ehkä nukkumaankin jääkaapissa. Nostin pikkariparat lämpimään, koska pahoin pelkään, että jos sonnustautuisin jääkaappikylmiin kalsonkeihin, tttsssssss-ääni kuuluisi naapuriin saakka.

No mutta. Järkyttävät ja vakavat oireeni eivät loppuneet tähän aivonitkahdukseen. Menin seuraavaksi pissalle. Pissasin. Pyyhin pyhättöni paperilla. Paperiin ilmaantui verta. VERTA!! Juttu on nyt niin, että kuten joillain sielu itkee verta menetetyn rakkauden perään, minulla torttu tihkuttaa suriessaan liian harvoja luokseen kohdistuvia vierailuja ja tyhjyyttään kaikuvia kammioitaan! Voi itku.

Mitä nyt? Joudunko siirtymään kohta vaippahousuihin ja pyllynalusiin?! Ehkä alitajuntani tekee minulle oikein tositepposet ja alan unissakävelemään perse paljaana pitkin Alppilaa ja lymyilemään lähiseudun pusikoissa valmiina loikkaamaan pahaa aavistamattomien koulupoikien eteen piirakka levällään. Tai ehkä kirjaudun tsättiin ja alan mouruta siellä pk-, ik- ja yk-seuraa. Voi paska.

Ps. Voiko tällaisessa kriisissä tilata pitsaa ihan luvallisesti?! Voihan? Eikö voikin?! Ihan hyvin voi, eiks nii!?

Pps. Toisaalta onhan Carrie Bradshawllakin neuleita uunissa. En ehkä olekaan niin hullu! Eiku ei vittu, olenpas.

No niin. Kuupassani alkaa vallita liiallinen sekasorto, joten on aihetta taas ruveta pitämään blogia. Jos alan jälleen vuodattaa tänne aivopierujani ja sähläyksiäni, poistuvat ne (vati)päästäni ja toisille asioille tulee huimasti lisää tilaa. Viisasta!

Ei toki pidä luulla, ettei minulle tämän huiman pitkän blogitauon aikana ole muka sattunut mitään noloa tai että sukkahousuni muka olisivat lakanneet valumasta pyllyni alle. En vain ole kirjoittanut kaikkia nolouksiani ylös. Hetken aikaa ehkä ajattelin, että jos en jätä torveiluistani todisteita, ei niitä ikään kuin ole tapahtunut lainkaan. Tajusin kuitenkin, että eihän se pidä lainkaan paikkaansa! Joten... Olen torvi, tietäkääkin se!

No mutta asiaan! Ammattitaitoisena (ja äärimmäisen arvostettuna)keittiöpsykologina olen tehnyt itselleni diagnoosin. Olen nääs oireillut viime aikoina aika huolestuttavalla tavalla ja vieläpä kasvavissa määrin, joten katsoin parhaaksi etsiä ratkaisun ja mahdollisesti hoitokeinonkin.

Tautini oireina ovat olleet muun muassa teinirakkausleffojen (tai ainakin yhden tietyn) toistuva katsominen (ja niiden tahdissa itkeminen), sydäntäraastavien rakkauslaulujen kuunteleminen (ja niiden tahdissa itkeminen), syntyjen ja syvien liiallinen vatulointi, vääntäminen ja vatvominen (ja niiden tahdissa itkeminen), jonkinlaisten energiapiikkien satunnainen saaminen (ja mahdollisesti myös niiden tahdissa itkeminen) ja korostunut itsesäälissä lilliminen (kera suklaakakun, jäätelön, sipsipussin ja pitsan). Olen käyttäytynyt varsin mustavalkoisesti ja muuttunut raivohärästä lampaaksi ja siitä jälleen raivohäräksi noin puolessatoista sekunnissa. Lisäksi olen äärimmäisen turhautunut ja samaan aikaan varsin onnellinen, ettei minulla varsinaisesti ole ketään, johon voisin kaiken tämän purkaa, paitsi minä itse. Vastapuoli tulisi hulluksi ja niin tulen kohta muuten minäkin.

Eilen sitten tein oivalluksen eli diagnoosin. Se valkeni minulle kirkkaalta taivaalta iskevän salaman lailla: olen niin puutteessa, että alan kanavoida käytöstäni mummojen lailla! Ihan tosi! Katsokaas, kun ihminenhän on seksuaalinen olento elämänsä loppuun saakka. Vanhat leskirouvat aina Kauniita ja rohkeita katsoessaan hykertelevät, että "voi ku noi Ringe ja Rooke menis taas yhteen". Se on heidän seksuaalisuutensa ilmaisua. Ja minä teen samaa tuijottamalla teinileffaa ja huudattamalla rakkauslauluja ja vuotamalla hunajaa! Kääh!

Tämän jälkeen aloin miettiä hoitokeinoja. Tein ensin mahtipontisen ja suuruudenhullun suunnitelman, kuinka laihdutan itseni langanlaihaksi ja menen eteerisenä, lanteet keikkuen ja korkkarit ojossa jonkun eliittibaarin tiskille pyörittelemään oliivia martinilasissa ja mulkoilemaan miehiä feikkikakkuloideni takaa ja kuskaan lopulta jonkun lihaksikkaan (ja äärimmäisen hyvinvarustellun, tietenkin) adoniksen kotiini ja ratsastan kukkiville kunnaille jannun riipiessä tukkaani ja kehuessa hoikkaa uumaani. Jokin kuitenkin mahtavassa suunnitelmassani vuotaa: tällä menolla kasvan nimittäin horsmaa, ennen kuin olen hoikka. Dämit.

Siirryin suunnitelmaan B. Koska olen ulkoisilta ominaisuuksiltani aika vaatimaton ja kun tilanne nyt on, mikä on, joudun tyytymään lähipubiin ja sen tarjontaan. Menen siis Moden baaritiskille lihat liehuen ja takapuoliläskit väpisten. Tiiraan kantaporukasta jonkun, joka ei ole vielä sammunut pöytäänsä ja yritän ilmaisen kossun varjolla houkutella turjakkeen kotiini. Lopulta ujutan piruparan lasiin Viagraa ja tarjoudun laittamaan paperipussin päähäni aktin ajaksi. Miekkonen kuitenkin tyytyy yrjöämään päähäni meinaamaani pussukkaan ja Vigra aiheuttaa hänessä erektion sijaan kevyen kenttälaakin. Dämit.

Siirryn siis suunnitelmaan C. Koska olen antanut koulutehtävien kerääntyä ihan julmetusti, opinnäytetyö painaa päälle ja olen koiran kanssa kalliilla kurssilla, jossa täytyy suorittaa tiettyjä kotitehtäviä, päätän kanavoida turhautumiseni kyseisiin velvollisuuksiin yrittäen parhaani mukaan tukahduttaa seksuaalisuuteni ja orastavan puutteesta johtuvan hulluuteni ja kaiken liikenevän ajan huudatan rakkauslauluja ja pyöritän teinileffaa.

Dämit.