Ristiriita sisälläni

Rakastan nukkumista mutta vihaan mennä nukkumaan. Pidän yötä omana aikanani. Se on vain minun. Päivällä olen sosiaalinen ja mukava (nooh aika laaja käsite) mutta öisin olen itseni. Olen yön lapsia… mitä se sitten tarkoittaakaan. Pidän yökävelyistä ja keskiyöllä uimisesta. Rakastan ajella aamuöisen kaupungin kaduilla ja kuutamolla maaseudulla. Tähtitaivas on minusta luotu vain minua varten.

Mutta aikainen aamu tulee kuin hellä rakastajatar ja suutelee minut tainnoksiin. Olen hänen tahdoton orja. Hän saattaa minut uneen, mielen maahan jossa lait eivät päde.

Päivällä puetaan vaatteet ja laitetaan kasvoille ilme kuin naamio. Olen silloin IT-asiantuntijan viittaan verhoutunut, ylimmän tietämyksen muurilla itseni ympäröinyt, sokea virheilleni. Mutta öisin tiedän rajani. Olen hyvin haavoittuvainen ilman suojaa. En voi piiloutua kuin pimeään, jota minun kuuluisi itse asiassa pelätä, koska sinne osaavat piiloutua muutkin. Olen öisin peloton vain uhkarohkeuttani, typeryyttäni.

Öisin nauran päivä-minälleni ja sen ennakkoluuloille. Päivisin hymistelen yön taikauskolle. Olen demonien armoilla jumalten armosta, vailla kaitselmusta pelkän onnen päällä, päivin ja öin.