Cityparin elämää

Flunssa jatkuu - entistä rajumpana. Raivostuttavaa. Olisin halunnut lenkkeillä nyt kun ilmat on noin leudot mutta haaveeksi taitaa jäädä. Pariin päivään en ole juuri käynytkään ulkona; ei pysty kun on kuumetta ja kaikkea muuta ei-niin-mukavaa.

Kaivelin äsken yhtä laatikkoa vanhempien varastossa ja löysin sieltä vaikka mitä "aarteita". Kaikkea mitä minä ja veljeni olemme pieninä askarrelleet. Vaikutuksen teki erityisesti Susikoira Rex -tarina jonka olen joskus 6-vuotiaana kirjoittanut x)

Joskus 10-vuotiaana olin kirjoittanut äidilleni tällaisen syntymäpäivärunon:

"Kun taas vuosia täytät, yhä ryppyisemmältä näytät.
Ei auta Nivea-rasvat, vuosia täyteen kun kasvat.
Koukkuselän jo kohta omaat, ja anelet töistä sairaslomaa.
Vanhat nivelet ei enää kestä, täytyy toisten sun selkäsi
pestä.
Ikuiseen nuoruuteen tarvitaan taikaa, mutta onneksi
vanhuuteesi on vielä aikaa.
Toivon etten tekstistäni suutu ja kovalla kädellä
sanoihini puutu.
Totuus nääs kuitenkin on se, että ajan myötä vanhenet."

Tosi lohduttavaa :D

Flunssa iski. Sain sen hyvin todennäköisesti J:ltä viikonloppuna. Ja nyt ei kulje ääni yhtään, pelkkää kähinää ovat puheyritelmät. On kuumetta, kurkku kipeä ja ihan hirmu kylmä :/ Varpaat kuin jääpuikot. Saas nähdä paranenko PulkkaMäkiMiitiksi. Ja haluanko muutenkaan laskea laskiaisen kunniaksi. Riippunee ilmoista; tappopakkasella en kykene raahautumaan paikalle sillä kestän kylmää hyvin huonosti. Riippunee myös olotilasta; tuntuuko sosiaaliselta vaiko eikö. Jos ei, niin en viitsi pakottaa itseäni vain siksi, että pieni ääni pääni sisällä puhuu sosiaalisuuden puolesta. Välillä on kiva olla epäsosiaalinen erakko.

Pääsykoekirjat on julkaistu. Ihan mielenkiintoisilta vaikuttivat. Nyt vain pitäisi varmistua siitä että haen oikeaan paikkaan. En halua enää toista kokemusta siitä että saavutettu opiskelupaikka osoittautuukin vääräksi. Kun olen varmistunut, aion tehdä lukusuunnitelman ja myös noudattaa sitä. Olen peruslaiska, joten lukemisesta ei tule mitään jos en aseta tavoitteita ja välitavoitteita. Vaikka kesäkuuhun on vielä reilusti aikaa, on parempi aloittaa heti. Sillä tavalla olo on vapaampi eikä paniikki pääse yllättämään niin helposti.

Ensi maanantaina alkaa uusi työ. Jännittää vähän, vaikken ymmärrä, miksi. Perusduuniahan tuo on ja vieläpä asiakaspalvelua, eli tuttua hommaa. Hyvin se menee. Kai?

Kävelemällä oppii parhaiten, tuntemaan kaupunkia siis. Kävin eilen parin tunnin kävelyllä ja Helsinki tuli taas vähän tutummaksi. Matkalla törmäsin valtaisaan sorsalaumaan joka piiritti mut alta aikayksikön. Luulin että ne pelkäisivät mua mutta se olinkin minä jota alkoi pelottaa :) Ne tulivat ihan kiinni ja jotkut jopa pyrähtivät lepattamaan tuohon vyötärön korkeudelle hamuten jotain mitä kuvittelivat ruuaksi! Kun yritin lähteä pois, muutama yksilö lähti kaakattaen jahtaamaan mua. Tuli ihan Hitchcockin Linnut mieleen :) Selvisin kuitenkin nokkaisuitta.

Nyt on taas ilma sen verran leuto että taidan kohta suunnata lenkille.

Karmeat vieroitusoireet päällä; vuokraemäntä päästi vanhan nettiyhteyden katkeamaan (se oli sen nimissä) väärinkäsityksen takia, luuli etten mä halua jatkaa sitä. Nyt joudun sitten odottelemaan uuden netin aukeamista. Ja siis olemaan ilman cityä! Tunnen jo kuinka otteeni "elämästä" alkaa lipsua... :)

Minäpä päätin irtisanoutua nykyisestä työpaikasta. Tein sen juuri äsken. Ja nyt on ihanan vapautunut olo. Olihan se joka tavalla aika paska paikka, ja kaamea ilmapiiri teki siitä täysin sietämättömän. Olin jatkuvasti ahdistunut kun ajattelinkin että taas täytyy mennä sinne. Sitten tajusin että eipä mua mikään siellä pakota kitumaan. Ei vaatinut paljoa hankkia uutta työtä; enhän mä mitään kokopäiväduunia tarvitsekaan kun täytyy hoitaa noita opintoja myös, ja osa-aikasta työtä löytyi kyllä. Eipä sekään varmasti mitään unelmahommaa ole, mutta ainoa suunta on ylöspäin koska ainakaan paskempaa duunia ei voi olla. Muutaman vuoron joudun vielä irtisanomisaikana tekemään, mutta helpottaa hirveästi kun tietää että ihan pian pääsee pois. On siis aika positiivinen fiilis nyt :)

Moni asia on vielä keskeneräinen ja sekaisin, mutta nyt on ainakin yksi huoli vähemmän. Kiva myös huomata että harvoin ikäväkään tilanne on aivan pakon sanelema, vaan siitä voi omalla yrityksellä ja tahdolla nousta kohti parempaa.
Jees, elämä hymyilee, tai ainakin sen suupielet kohoaa lupaavasti :)

Juttelin illalla pitkään äidin kanssa toisesta veljestäni. Se on nykyään niin outo. Lukee vain jotain mielenhallinta- ja "Näin opit tuntemaan itsesi" -kirjoja ja tarkkailee ja analysoi jatkuvasti sekä itseään että muita. Uskon kyllä että sitä kiinnostaa tuollaiset jutut mutta kyllä aika usein tuntuu myös siltä, että se teeskentelee. Etenkin meille perheenjäsenille se yrittää olla joku yli-ihminen; aina rauhallinen persoona jolla kuulemma ei ole vihantunnetta ollenkaan.

Aika usein se puhuu meille tavalla jota nimitän terapeuttiääneksi; sillä lailla tasaisesti ja rauhoittavasti. Argh! Ärsyttää välillä ihan mielettömästi kun tiedän että se vetää roolia eikä ole oma itsensä. Sitten aina toisinaan se unohtaa roolinsa ja alkaakin puhua ihan normaalisti tai nauraa jollekin tyhmälle jutulle, ihan niin kuin aina ennenkin. Kunnes taas muistaa imitoida Buddhaa. Välillä tekisi mieli läimäyttää sitä poskelle!

Ymmärrän että vanhempia turhauttaa myös se ettei veli tee mitään. Välillä se innostuu jostain koulusta tai työstä ja tekee sitä vähän aikaa kunnes taas kyllästyy ja lopettaa. Se on vallitsevaa koulutusjärjestelmää vastaan ja haluaisi itseopiskella tai mennä jonkun "oppipojaksi". Sillä on ihan omat elämänarvot joissa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että ne eivät oikein sovi tähän maailmaan. Koko veli ei tunnu sopivan nyky-yhteiskuntaan. On ihan okei että se haluaisi muuttaa maailmaa yhteisöllisemmäksi ja vapaammaksi, mutta kun se ei onnistu vain puuhailemalla omiaan. Ei maailma muutu siten että yksi ihminen yrittää elää eri tavalla kuin muut. Se on pelkkää hiljaista vastarintaa. Ennemminkin kannattaisi yrittää tehdä jotain konkreettista ja saada äänensä kuuluviin. Mitä se ´jokin´ sitten olisi, sitä en tiedä, mutta nykyisellä tavalla veli ei tule saamaan aikaan yhtään mitään.

Tottakai veljeni saa elää kuten haluaa, eihän se minun asiani ole. Harmittaa vain kun toinen yrittää olla jotain mitä ei ole. Pidin siitä enemmän omana itsenään. Jatkuva tarkkailu ja analysointi on myös rasittavaa. Välillä tuntuu vaikealta olla sen kanssa kun se analysoi minuakin ja tekee kaikesta mahdollisesta ongelman. Ja kun se ei ole edes onnellinen, näkeehän sen. Mutta auttaakaan ei oikein voi, kun toinen ei päästä lähelleen ja on yli puolet ajasta hiljaa, tarkkaillen.

Minne veljeni katosi?

Käyskentelin kirjakaupoissa pitkään; ainakin pari tuntia sain kulumaan takakansien ja hiukan sisältöjenkin parissa. Lopuksi menin Kirjatorille ja sain miltei henkisen orgasmin niiden lukuisten kiinnostavien (ja edullisten) teoksien parissa. Sydän hakkasi yrittäessäni pohtia sopivaa kirjaostosta. Olisin halunnut ostaa ainakin sylillisen mutta koska rahatilanne on mikä on, oli pakko suorittaa tarkoin harkittu valinta.

Päädyin sitten ostamaan kolme kirjaa; Juicen muistelmat lahjaksi J:lle, ihan puhtaasta mielenkiinnosta aikanaan paljolti huomiota herättäneen Ranskattaret eivät liho -kirjan (eipä vaikuta kovin kummoiselta mutta eipä kyllä paljoa maksanutkaan) ja sitten jo kertaalleen lukemani Aikamatkustajan vaimon. Se on aivan uskomattoman hyvä kirja. Kirjan ideahan on aivan päätön enkä yleensä välitä noin epätodellisista tarinoista mutta tämä tekee poikkeuksen. Hirveän hyvin kirjoitettu ja omalla tavallaan erittäin koskettava teos. Luin sen joskus syksyllä ja se jäi mieleen pitkäksi aikaa. Nyt sain sen suorastaan häpeämättömän halvalla ja koska se on juuri niitä kirjoja jotka täytyy saada omaan hyllyyn, en epäröinyt hetkeäkään.

Oih ja voih, kirjat on ihania. Usein harmittelen niiden ihmisten puolesta jotka eivät lue; koen että he menettävät aivan liian paljon. Mikään ei voita hyvää kirjaa. Sellaista ei malta laskea käsistään mutta samalla kuitenkin toivoo ettei kirja loppuisi ikinä. Ja kun se loppuu, tulee tosi tyhjä olo. Sitä yrittää aloittaa uutta kirjaa mutta entinen on edelleen mielessä eikä oikein pysty nauttimaan uudesta, vähään aikaan. Kun sitten pääsee uuteen kirjaan sisälle, entinen unohtuu ja lukuinto palaa, siis jos kyseessä on hyvä teos.

Joidenkin kirjojen upeus paljastuu jo ensimmäisillä sivuilla, toisia taas täytyy lukea hiukan pidempään ennen kuin ne avautuvat kunnolla. Kirjaa lainatessani tai ostaessani en koskaan tyydy takakanteen; se ei yleensä ole kirjailijan itsensä kirjoittama joten siitä ei läheskään aina saa kunnollista kuvaa kirjasta. Luen vähintäänkin ensimmäisen sivun jotta tiedän, haluanko sen. Mahtavaa on se, kun löytää kirjan jonka loistavuuden tajuaa heti. Ei malta odottaa edes kotiin asti jotta pääsee lukemaan.

Mutta hei, jos haluatte upean lukukokemuksen, niin suosittelen lämpimästi tuota Aikamatkustajan vaimoa. Kirjailija on Audrey Niffenegger.

Voi että on levoton olo. Päässä miljoona ajatusta joita ei pysty purkamaan millään tavalla. Sunnuntai, krapula ja yksinolo - kuollettava yhdistelmä.

Haluan mennä talviunille. Herättäkää sitten kun on kevät ja elämäni järjestyksessä.

Kaverin synttärit oli ja meni. Mentiin J:n kämpille alottelemaan iltaa kun se itse on Tampereella ja antoi siihen luvan. Ei siis itse vietettykään eilistä Treellä koska kaveri halusi tulla Turkuun. Oli vähän hassua olla entisessä kodissa, ihan uudessa asetelmassa, tavallaan vieraana. Kodissa joka J:n kanssa ostettiin ja sisustettiin. Kodissa johon mä valitsin värit ja jonka seinät yhdessä maalattiin. Muistan tosi hyvin sen kesäisen päivän kun sudittiin noita seiniä ja välillä tapeltiin, välillä naurettiin. Eihän siitä ole kauaakaan. Nyt istuin yhdessä ostamallamme sohvalla vieraana, join itse valitsemistani laseista kuin ne olisi jonkun toisen, ja niinhän ne onkin.

Tuliko sitten haikea mieli? Tuli, vähän. Ei sellainen, että haluaisin kaiken olleen takaisin. Ei, koska muistan hyvien asioiden ohella myös kaiken huonon. Muistan miten ahdistunut ja turhautunut olin. Mutta oli siinä paljon hyvääkin, ja niitä asioita kaipaan. Entinen yhteinen koti on omiaan muistuttamaan näistä asioista, hyvistä ja huonoista.

No, ilta oli mukava, ihan ok. Ei siitä sen enempää. Nyt on orastava pääkipu ja janottaa. On toki eräs muukin krapulan oire, kyllä te tiedätte :)

Kävin eilen elokuvissa katsomassa Virpi Hämeen-Anttilan kirjaan perustuvan Suden vuoden. Kirja oli loistava, mutta elokuva keskinkertaista huonompi. Harmitti. Miksi on niin vaikeaa tehdä hyvästä kirjasta arvoisensa elokuva? Tiedän kyllä että elokuvassa juonta pitää karsia kovalla kädellä eikä sen tarvitse noudattaa kirjaa orjallisesti. Mutta miksi muuttaa henkilöiden persoona täysin, hakea turhaa dramatiikkaa ja kriisejä täysin epärealististen ja osin kuluneiden käänteiden kautta? Ja miksi vastaavasti lisätä juoneen täysin turhia ja merkityksettömiä asioita jotka nekin sotivat henkilöiden perusluonnetta vastaan?

Tuntui aivan siltä kuin elokuva olisi tarkotuksellisesti yrittänyt poiketa kirjasta, hinnalla millä hyvänsä. Ja tuo pyrkimys maksoi koko elokuvan onnistumisen.

Miltei aina kirjasta tehty elokuva on pettymys kirjan lukemisen jälkeen. Joko juoni on pilattu liiallisella muuntelulla tai elokuvassa esiintyvät henkilöt ja tapahtumapaikat eivät näytä ollenkaan sellaisilta jollaisiksi ne on lukiessaan kuvitellut. Suden vuosi teki kuitenkin täydellisen pohjanoteerauksen, vähän joka suhteessa. Onneksi lukukokemusta se ei kuitenkaan pysty haalistamaan.

Kävin aamulla taas luovuttamassa verta pieniin putkiloihin ja sitten otettiin myös se sydänfilmi. Hitto että oli kylmä kun piti ilman paitaa makoilla siinä sen aikaa kun elektrodit kiinnitettiin ja sydänääniä "kuvattiin". Mitään kovin radikaalia niissä ei tuntunut olevan, mutta ensi viikolla tiedän enemmän kun lääkäri soittaa tuloksista.

Mua ei oikeastaan edes pelota tai stressaa tämä tilanne. Jotain on pielessä, kun kerran on näitä oireita, mutta tuskin mitään kovin vakavaa. Lääkärikin sanoi, että oireet olisivat kyllä jo pahentuneet (ainakin kuume noussut) jos jostain kovin huolestuttavasta olisi kyse. Kenties mulla on vain jokin pitkittynyt virus tai sitten joissain veriarvoissa häikkää.

No mutta, lopetan nyt nämä sairaskertomukset vähäksi aikaa :) Tuo asia on vain yksi pieni varjo tällä hetkellä enkä edes mieti sitä niin paljon kuin nämä blogit antavat ymmärtää.

Sain pari päivää sitten luettua Suden vuoden loppuun ja huomenna menen katsomaan sitä elokuviin kun se on ensi-illassa. Mut lupauduttiin oikein viemään leffaan mikä sopiikin nyt ihan hyvin kun on rahat melko vähissä :) Yritin silti estellä ja vakuutella että voin ihan hyvin maksaa oman lippuni mutta ei auttanut =)

Lauantaina suuntaan sitten Tampereelle. Kaverilla on synttärit joiden kunniaksi lupasin sinne raahautua. Lahja on vielä ostamatta enkä oikein tiedä milloin sen ehdin hankkia. Kun edes tietäisi mitä ostaa... Kyseessä on lapsuudenystävä jota viime aikoina en ole hirveämmin nähnyt eikä tosiaankaan ole aavistustakaan sen haluista ja tarpeista, sen lahjan suhteen siis :)