Cityparin elämää

Eilisilta oli kummallinen. Olin aika ahdistunut syistä joita en nyt tässä ala revitellä, ja lähdin sitten salille siinä toivossa että olo helpottuisi. Menin sinne melko myöhään; lähdin kotoa vasta kymmeneltä, kävelin kolme kilometriä ja salille pääsin sitten joskus puoli yhdentoista maissa. Oli ihan kiva treenata siihen aikaan, kun sai olla yksin ja rauhassa. Tein lyhyen (n.50min) mutta rankan treenin lähinnä yläkropalla ja suuntasin sitten suihkuun. Samalla huomasin että olo tosiaankin oli parantunut. No, se ei ollut kyllä mikään yllätys, sillä liikunta yleensäkin auttaa ainakin itselläni henkisiin ongelmiin. Ainoa vain, että poistuessani mut valtasi toinen, erikoisempi tunne.

Kävelin kotia kohti, kun tuli jotenkin tosi levoton fiilis. Sitä on mahdoton eritellä, enkä mä oikein osaa edes sanoa että oliko se huono vai hyvä tunne - ehkä molempia. Oli synkkä mutta lämmin ilma, ja musta vain tuntui etten voi mennä kotiin. Olisin halunnut mennä muualle, jonnekin missä on ihmisiä, vaikka keskustaan. Olisin halunnut mennä sinne istumaan; vain olemaan ja hengittämään. Mutten yksin. Niinpä pyysin tuttua mukaan mutta sillä oli edessä työpäivä ja kello oli silloin jo yli kaksitoista. Tiesin että kaikki muutkin tyypit olivat jo nukkumassa tai vähintäänkin valmistautumassa siihen puuhaan, joten en sitten saanut ketään mukaani. Enkä siis lähtenyt itsekään. Tyydyin kohtalooni ja kävelin hyvin, hyvin hitaasti kotiin. Levottomuus tuntui sekä henkisenä että fyysisenä, kummallisena olotilana vielä pitkään sen jälkeenkin kun olin kotiutunut. Toki levottomuus itsessään on mulle hyvinkin tuttu tunne mutta nyt se oli jotenkin erilaista. En osaa selittää.

Joskus mä vain mietin, että mikä ihme mussa on vikana. Miksi niin kovin usein tulee näitä selittämättömiä, hirveän voimakkaita tuntoja ja olotiloja? En toki väitä olevani ainoa, mutta usein myös tuntuu ettei oikein kukaan lähipiiristäni ymmärrä. Enkä siis itsekään.

Ahdistaa jotenkin, vähän kaikki. Olin eilen kuolla yksinäisyyteen mutta selvisin siitä jotenkin, ja nyt jo onneksi vähän helpottaa. Silti olen melko sekaisin enkä käsitä joitakin juttuja, mutta kai niiden sitten vain täytyy antaa olla. Tavallaan turha ahdistua asioista joita ei ymmärrä ja joille ei voi mitään, mutta vaikea sitä vastaankin on taistella. No, menen tässä illan aikana vielä salille; josko treeni vähän helpottaisi olotilaa. Ja tiedän mä kyllä osittain mistä tämä johtuu, ja lopulta koko juttu on aika tyypillistä mulle. Kunpa vaan kykenisin suhtautumaan vähän järkevämmin ja rauhallisemmin. Mutta tunteet vie - minkä sille mahtaa.

Viime yö oli aivan hirveä. Nukahdin ehkä kahden maissa, ja heräsin puoli viideltä saamatta enää unta vaikka kuinka yritin. Oli sitten pakko tarttua kirjaan kun ei siitä nukkumisesta tullut yhtään mitään tosiaankaan, ja tiesin tilanteen vain pahenevan jos väkisin yritän. No, luin pari tuntia kunnes nukahdin uudelleen, ja heräsin taas kahden tunnin kuluttua. Sitten en enää kyennytkään nukkumaan. Eli siis saldoksi tuli neljä ja puoli tuntia hyvin huonolaatuista ja katkeilevaa unta. Nice. En silti ole ollut kovin väsynyt tänään, paitsi äsken sitten iski melkoinen väsymys. En kuitenkaan antanut itseni nukahtaa, sillä jos sen tekisin, en ehkä pääsisi enää lähtemään salille. Ja sinne todellakin haluan mennä. Kenties salitreenin jälkeen kävelen vielä ulkona pitkään ja rauhallisesti, sekin voi auttaa tähän kaikkeen.

Joskus vain toivoisin olevani hiukan vähemmän tunteva ja ajatteleva yksilö. On välillä vähän vaikeaa, kun ei ymmärrä itsekään omia mietteitään ja tuntemuksiaan. Ja kun ne vielä ovat niin monimutkaisia ja massiivisia, käsittämättömiä möykkyjä.

Tiedättekö sen tunteen, kun on tapahtunut tai tapahtumassa tai mahdollisesti tapahtumassa jotain niin kutkuttavaa, ettei sitä uskalla sanoa ääneen koska pelkää, että ääneen lausuminen saa sen katoamaan?

Mä tiedän.

Liikuntaputkeni on lähtenyt hyvin käyntiin. Oli tuossa ihan liian epäsäännöllistä tuo urheilu jonkin aikaa, joten viikko sitten otin itseäni niskasta kiinni ja palasin ruotuun. Onnistui! Edellisenä sunnuntaina olin vajaan tunnin juoksulenkillä, maanantaina kävelin 12km, tiistaina juoksin taas vajaan tunnin, keskiviikkona kävelin jotain 6km ja illalla vielä juoksin tunnin verran, torstaina olin salilla, kuten myös lauantaina jolloin lisäksi pyöräilin ja kävelin muutaman kilsan, ja eilen myöskin kävelin ja pyöräilin vähän. Tänään tulee pyöräiltyä jotain 20km, ja huomenna sitten taas salille.

On kyllä tehnyt ihan älyttömän hyvää tämä liikkuminen. Mä olen yläasteen alusta asti harrastanut liikuntaa suhteellisen säännöllisesti, ilman kovin pitkiä taukoja. Ja siihen on kehittynyt jonkinlainen rutiini ja tarve; kai olen jollain tapaa jäänyt siihen koukkuun. Nyt kun aloin taas aktiivisemmin kuntoilla, huomaan että kroppa tosiaan jo vaatii liikuntaa. Ei siis tarvitse pakottaa itseään lenkille/salille, kun sinne on vain pakko päästä. Toki välillä on hyvä ottaa vähän rennommin, ettei kuluta itseään loppuun tai mene ylikuntoon. Mä yritänkin pitää viikossa ainakin sen yhden lepopäivän, jos vain maltan :)

Olin ystävän häissä Porvoossa. Ne olivat siviilihäät, mutta silti oikein juhlavat, ja miksi eivät olisikaan olleet, sillä kai juhlan merkitys pysyy samana, oli kirkko sitten mukana kuvioissa tai ei. No, kaikki sujui hyvin ja he saivat toisensa. Tykkään häistä paljon juuri siksi, että siellä pääsee todistamaan ihmisten onnea; sitä, kun joku toteuttaa unelmiaan. Aina se ei lopulta kestä, vaikka niin toivoisikin, mutta sillä hetkellä se kahden ihmisen onni on niin täydellinen. Ja sitä vain on ihana katsella.

On muutenkin valloittava tunne olla aivan vilpittömästi iloinen ja onnellinen jonkun tai joidenkin puolesta; siten, ettei tunne aavistustakaaan kateudesta tai edes toivo mielessään itselleen niitä samoja asioita. Toki itsekin varmasti vielä joskus vastaavasta haaveilen, mutta tällä hetkellä olen täydellisen tyytyväinen omaan tilanteeseeni enkä siis nyt toivo itselleni niitä asioita joita tänään olin todistamassa. Ja silti voin miltei tuntea ystävän onnen ja olla täydellisen riemuissani siitä että hän sai haluamansa. Että he molemmat saivat.

Ihanan romanttista, mitäpä sitä kieltämään. Häissä palautuu usko siihen, että maailmassa on vielä niin paljon hyvääkin, ja se hyvä pysyy niin kauan kuin ihmiset rakastavat toisiaan. Eikä se rakkaus kai koskaan maailmasta lopu. Sen tiedostaminen on jollain tavalla lohdullista. Ja nyt mä olen vain niin iloinen myös siitä, että tällä hetkellä maailmassa on kaksi hyvin onnellista ihmistä. No, varmasti paljon enemmänkin, mutta nämä kaksi tunnen henkilökohtaisesti ja siksi siis heidän onnensa merkitsee ihan eri tavalla. Kaikkea hyvää heille, vilpittömästi.

Ja huomenna mä suuntaan Ruisrockiin - jihuu.

Paska kuva mutta tämmönen siitä tuli:

Tykkään kyllä.

Yhteiskunnan suorituskeskeisyys on tavallinen, mutta silti käsittämätön asia. Samaan aikaan kun lehdet, televisio ja muu media paasaa yksilöllisyydestä ja hyvinvoinnista, ihmisiltä kuitenkin odotetaan mahdollisimman nopeaa suoriutumista siihen putkeen, joka sisältää hyvän koulutuksen, työpaikan, parisuhteen, lapset ja kaikki muut olennaiset osat jotka käsitetään tavoiteltaviksi asioiksi; sellaisiksi, joihin jokaisen tulisi pyrkiä ja pian. Jos et pyri, olet häviäjä, näkymätön, epäonnistuja. Meitä kyllä opastetaan itsestämme huolehtimiseen - mutta vain niin kauan, kuin se onnistuu rajoittamatta tuossa putkessa etenemistä. Ja kun yhteiskunta tekee näin, se tarkoittaa että me itse teemme näin. Yhteiskunta kun on yhtä kuin me ihmiset, me sen sisällä elävät henkilöt. Itse itsellemme siis olemme nuo tavoitteet luoneet ja itse myös ylläpidämme sitä visiota, että hyvä elämä koostuu edellä mainituista asioista.

Vaikka nyt puhunkin me-muodossa, en silti itseäni laske ihmiseksi, joka noin ajattelee ja tiedän toki, että kaltaisiani on paljon. Me tuon aatteen ulkopuoliset kuitenkin myös usein ylläpidämme sitä omalla tavallamme. Ai miten? No esimerkiksi siten, että tunnemme häpeää tai muita negatiivisia tunteita valinnoistamme, jotka eivät tue sitä, mitä meiltä odotetaan. Pohdimme, mitä meistä mahdetaan ajatella kun toimimme tavallamme, ja miten yhteiskunta suhtautuu meihin. Päätöksiä tehdessämme tunnemme epävarmuutta juuri siksi, ettemme ehkä meinaa uskaltaa kulkea omia polkujamme. No, lopulta yleensä kuitenkin kuljemme, mutta vasta pitkähkön harkinta-ajan jälkeen. Moni vakuuttaa sekä itselleen että muille vähät välittävänsä toisten mielipiteistä ja kulkevansa rohkeasti omaa tietään, mutta lopulta, kuinka moni voi rehellisesti sanoa tekevänsä ratkaisuja miettien aina vain sitä, mitä itse haluaa? Rohkenisin väittää, että melko harva. Eikä tämä nyt tosiaankaan tarkoita sitä, ettäkö niitä ratkaisuja tehtäessä lopulta päädyttäisi siihen vaihtoehtoon, jota yhteiskunta odottaa, mutta vaikka ihminen tekisikin niin kuin itsestään tuntuu hyvältä, muiden mielipiteistä piittaamatta, hän hyvin usein kuitenkin on ainakin hetken ajan miettinyt sitä, miten asiaan suhtaudutaan ja onko hän muiden silmissä epäonnistuja.

Vuosi sitten olin itse jo hyvin sisällä putkessa. Olin vakavassa, pitkäikäisessä parisuhteessa, kihloissa, ostanut asunnon kihlattuni kanssa, ja opiskelin korkeakoulussa. Elämässäni oli ulkopuolisen silmin siis kaikki kunnossa ja järjestyksessä, ja tulevaisuutenikin näytti sinetöidyltä. Mutta olin onneton. Onneton siksi, että tuo parisuhde oli jo jonkin aikaa tuntunut hiipuvan, tai oikeammin sanottuna oli käynyt niin, että omat tunteeni olivat alkaneet hiipua. Ja sen lisäksi tunsin olevani väärässä koulussa. Nämä molemmat asiat ahdistivat, ja mietin lähinnä vain sitä, halusinko enää kumpaakaan. Kun lopulta sitten tajusin, etten todellakaan halunnut, pohdin paljon sitäkin, mitä muut ihmiset ajattelevat jos laitan pisteen kummallekin jutulle. Epäröin ja pelkäsin, mutta lopulta sitten kuitenkin tein ratkaisuni ja luovuin molemmista.

Samalla siis luovuin tietysti myös putkistoitumisesta ja täytyy sanoa, että joidenkin ihmisten silmissä muutuin häviäjäksi. En toki kaikkien, enkä ainakaan lähimpieni, mutta joidenkin. Olin hullu, olin järjetön, olin sekaisin, kun annoin hyvän elämäni valua hukkaan. Hassua ehkä, mutta itse kuitenkin näen asian niin, että tuosta se hyvä elämä vasta alkoi. Nyt en seurustele, en ole kihloissa, en vielä opiskele ja asun vuokralla väliaikaisessa asunnossa, mutta silti olen niin paljon onnellisempi kuin vuosi sitten. Elämässäni ei tällä hetkellä ole juurikaan pysyviä elementtejä, ja tavallaan kaikki on auki ja sekaisin. Moni ei ehkä pitäisi nykyistä tilannettani minään, ja ehkei se mitään ihmeellistä tai joidenkin mielestä tavoiteltavaa olekaan, mutta juuri nyt se tekee minut onnelliseksi. Opin siis kantapään kautta, että putki ei tuo onnea eikä se ole elämän tarkoitus - ei ainakaan oman elämäni. Varmasti löytyy ihmisiä jotka eivät ymmärrä ratkaisujani, ja jotka olisivat arvostaneet vuoden takaista minua reilusti yli nykyisen, mutta oikeastaan en jaksa välittää. Miksi jaksaisinkaan, kun tiedän tehneeni oikein, itseäni kohtaan?

En väitä, ettenkö joskus vieläkin heikkoina hetkinä saattaisi ajatella, että olenko mitään tällaisena, tällaisessa tilanteessa kuin mitä nyt olen. Että olenko tosiaan se epäonnistuja ja häviäjä, kun luovuin monien niin kovin tavoittelemista asioista, ja vieläpä vapaaehtoisesti. Sitten kuitenkin muistan sen vuoden takaisen ahdistuksen, ja tiedän etten olisi siihen voinut jäädä. Jollain tavalla sain kaikesta tästä eräänlaista vahvuutta, sillä nyt tiedän, etten enää koskaan anna yleisen mielipiteen painaa vaakakupissa grammaakaan. Toki sitä varmasti tulen vielä miettimään, mutta olen nyt hyvin voimakkaasti tiedostanut, kuinka merkityksetöntä se lopulta on. Ei elämää voi elää kuin itseään varten, joten olisi hulluutta antaa toisten mielipiteiden tai yhteiskunnan odotusten tulla sen tielle, mitä todella haluaa.

Ja lopulta luulen, että kyse on vain rohkeudesta. Tarkoitan vain, että tuskinpa kovin moni kysyttäessä aivan rehellisesti olisi sitä mieltä, että elämässä pitää tehdä itseään tyydyttämättömiä päätöksiä vain siksi, että olisi muka joitain paineta tehdä niin. Kai sentään suurin osa ihmisistä arvostaa onnea yli muiden arvojen? Luulisin. Kun itse noita radikaaleja muutoksia elämääni tein, jotkut ihmiset, jotka aluksi olivat todella järkyttyneitä, tulivat myöhemmin sanomaan, miten rohkea olin ja miten he itse eivät ehkä olisi uskaltaneet vastaavaa tehdä. Tästä voisin päätellä, että se oma onni on lopulta kaikkein tavoiteltavin asia, mutta jotkut vain kuuntelevat liikaa yleistä mielipidettä uskaltaakseen toteuttaa itseään vaikka ehkä haluaisivatkin. Se on surullista.

En tiedä, onko tässä kirjoituksessa lopulta sen suurempaa pointtia. Lähinnä kai vain pohdin tätä yhteiskunnan putkistoitumista, ja sitä, miten se vaikuttaa pienen ihmisen elämään. Vastauksia en tietenkään voi esittää, kun en edes tiedä, mistä putkistoitumisen arvostaminen on saanut alkunsa. Voin kuitenkin todeta, omalla henkilökohtaisella kokemuksellani, että putki on hyvä asia vain silloin, kun niitä asioita itse täysillä haluaa. Mitään ei kannattaisi aloittaa, eikä mistään kannattaisi olla luopumatta vain siksi, että niin muka pitäisi tehdä. Ei edes ole oikeasti olemassa sellaista yleismaailmallista käsitettä kuin `pitäisi`, ei ainakaan yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Ei pidä ellei halua. Piste.

Enkä toki nyt halua väittää, etteivätkö siinä putkessa olevat asiat voisi olla hyviä juttuja, kun tietysti ne voivat olla, mutta noin yleensä en ymmärrä enkä pidä siitä ajatuksesta, että elämä olisi yhtä suorittamista. Jos kaiken tekee mahdollisimman tavoitteellisesti ja suoriutumismielessä, ja tähtää mahdollisimman nopeasti siihen putkeen, niin mitä jää jäljelle? Mitä sitten, kun ne kaikki asiat on jo tehty? Sittenkö vain eletään onnellisesti? Miksei yhtä hyvin voisi elää koko elämäänsä niin, rauhassa, ja tehdä niitä asioita joista nauttii, ja siinä tahdissa jonka kokee hyväksi.

Niin, ja miksi kirjoitin tämän? No kai siksi, että eräs ihminen kysyi tänään mielipidettäni yhteen elämäänsä koskevaan asiaan, ja aloin sitten taas kerran miettiä näitä asioita. Voisinkin omistaa koko kirjoituksen tälle nimenomaiselle henkilölle :)

On pilvistä. Oli tarkoitus mennä rannalle, mutta en mä nyt kyllä viitsi lähteä, kun tuolla varmaan alkaa sataa kohta. Toivottavasti ei sada enää illalla, kun mä olen menossa kesäteatteriin. On kai se katettu teatteri, mutta silti olis ihan kiva jollei sataisi, koska se viilentää ilmaa.

Tajusin tuossa, että perjantaista lähtien mä en juurikaan kotona käy yli viikkoon. Ensin on perjantaina kaverin häät Porvoossa, sitten lauantaina ja sunnuntaina Ruisrock. Maanantaina lähden luultavasti Pärnuun, josta kotiudun keskiviikkoiltana. Torstaina menen Tampereelle Tammerfestin vuoksi, ja siellä olen lauantaihin asti, jolloin siirryn Riihimäelle lutkailemaan. Sieltä kotiudun sunnuntaina, ja sitten maanantaina menenkin taas töihin. Tässähän se loma siis meneekin. Ihan kiva kyllä vain, kun en mä lomaa haluaisikaan tuhlata kotona lorvailuun.

Joo, ja huomenna menen tuhoamaan hiukseni :) No, toivotaan että kampaajan jälkeen uskallan vielä näyttäytyä julkisesti, koska mulla olis luultavasti iltasella kahvihetki erään ihmisen kanssa...

Mä sain tänään jotain todella hienoa; sellaista, mitä en ole koskaan ennen saanut enkä edes mitään läheskään vastaavaa. Ja sain sen ihmiseltä, joka merkitsee jotain, paljonkin. Olen siitä iloinen, otettu ja jollain tapaa myös haikea. Kuitenkin arvostan sekä itse asiaa, että ihmistä jolta sen sain, hyvin hyvin paljon. Nyt on melko hyvä olla.

On ollut kuuma. Tosin aurinko on paistanut vain ajoittain - ja juuri silloin kun mä olen ollut sisällä. Aamupäivällä heti yhdentoista aikaan päätin suunnata rannalle, mutta ehdin olla siellä ehkä puolisen tuntia ennen kuin aurinko vetäytyi pilveen. Eikä tullut enää pois sieltä. Niinpä lähdin, ja heti kotiin päästyäni paistoi taas. Argh! No, tovin kuluttua menin uudestaan aurinkoon, joka sitten jälleen pakeni mua. Odottelin hetken, ja tulihan se sitten esiin niin että ehdin tunnin verran nauttia paisteesta. Nyt näyttää taas pilviseltä; tekeeköhän ukkonen tuloaan? Toivottavasti ei, sillä suunnittelin kauppareissua kävellen, ja tuonne isompaan kauppaan olis matkaa muutama kilometri.

Kävin eilen illalla juoksemassa, ja tekipä taas hyvää se. Piti kyllä pakottaa itsensä liikkeelle kun tuo sänky oli niin paljon houkuttelevampi vaihtoehto, mutta onneksi kuitenkin lähdin. Jälkikäteen siitä kun tulee aina niin mieletön olo, ja usein jo lenkin aikanakin. Vähän ajattelin että josko tänäänkin menisin juoksemaan, vaikka yleensä pyrin siihen että pidän aina yhden päivän taukoa lenkkien välillä. Ehkä menenkin jos vain innostaa ja jos ei ihan hirveästi ala sataa.

Nyt taitaa olla sellainen tilanne että mun on pakko mennä askelklinikalle teetättämään erikoispohjalliset lenkkareihini, kun kärsin yli-pronaatiosta eikä tuo kenkien oma pronaatiotuki taida riittää. On aina jalat suhteettoman kipeät ja hiertymillä lenkin jälkeen, vaikka siis muuten on hyvät ja laadukkaat kengät käytössä. No, ei mahda mitään. Juoksemisesta en luovu, joten olen sitten valmis vähän maksamaankin siitä, että voin sitä jatkaa.

Juu, nyt meen. Huomenna kello 11 on edessä jännä tapahtuma :)