Äidilleni on tullut jo monta vuotta Kodin Kuvalehti. Sisko on tilannut sen äidille jatkuvana joululahjana. Kotivisiittien olennaisena osana on aina edellisen visiitin jälkeen ilmestyneiden Kodin Kuvalehtien lukeminen.
Kodin Kuvalehti on mainio lehti. Siinä on aina joku mukava elämänmakuinen haastattelu jostain taviksesta, mahdollisesti joku julkkisjuttu, Kai Lehtisen kolumni (ihania!!), sisustusjuttu (yleensä joku kymmenlapsinen perhe, joka on omin käsin remontoinut jonkun vanhan koulun perinteitä kunnioittaen tai jotain muuta ybermahdotonta), muotikatsaus tavismalleineen, reseptiosio ja lehden päättää mielensäpahoittajien, moralistien ja uhrien oma Ihmisten kesken -palsta. Kyseinen palsta luo vinkeää kontrastia toimituksen viralliseen linjaan, joka on hyvin suvaitsevainen. Ihmisten kesken palstalle kirjoittelijat sen sijaan not so much.
Kodin Kuvalehden jutut herättävät tunteita ja sen vuoksi se niin hyvä lehti onkin. Tavishaastattelut herättävät usein ihailun tunnetta tai sitten ne ovat niin liikuttavia, että tulee tippa linssiin. Kerran luin jutun naisesta, joka tapasi 20 vuoden jälkeen adoptioon antamansa tytön ja tästä tytöstä oli tullut biologisen äitinsä tavoin hevosnainen. Nyyhkis. Toki tuo hevoshomma ei varmaan ollut toimittajalle se jutun tärkein kulma, mutta minulle se tietysti oli.
Tunteet eivät välttämättä aina ole vain positiivisia. Joskus myös kiukuttaa.
Numeron 23/2013 Suorat sanat –vieraskynän on kirjoittanut Raija Eeva, joka on perustanut Suomen yksineläjät ry:n ja tekee gradua siitä, miten yksineläjistä ja heidän köyhyydestään puhutaan verkossa.
Raija Eeva on listannut kolumniin muutamia epäkohtia yksinelävien todellisuudesta. Tiesitkö esimerkiksi, että yksin asuva vanhus maksaa kotipalveluista suuremman prosenttiosan tuloistaan kuin pariskunta. Syy: ei mitään järkevää syytä. Sinkku ei myöskään saa hyödyntää työasuntovähennystä. Eli sinkuilla ei voi olla mitään tunne- tai perhesiteitä, minkä vuoksi hän haluaisi asua osan ajasta valtion subventoivana kotipaikkakunnallaan?
Tietyssä mielessä ymmärrän yhteiskunnan perhekeskeisyyden, mutta yhteiskunta ja päättäjät voisivat myös herätä todellisuuteen ja ymmärtää, että näin se vaan kuulkaas on, että iso osa väestöstä on näitä yksineläjiä – omasta halustaan tai olosuhteiden pakosta - ja ottaa heidät huomioon vähintäänkin muuttamalla lait, jotka asettavat sinkut parisuhteessa asuvia huonompaan asemaan.
Numerossa 21/3013 on puolestaan tavishaastattelu, jonka lukeminen saa teleketjut kolisemaan sekä arvelemaan, että oma sinkkuuteni ei taida olla loppumassa ihan heti.
Jutussa haastatellaan pariskuntaa, suomalaista Mauria ja thaimaalaista Marisaa. Marisa on kuulema unelmavaimo, hänellä ei näetsen ole ollenkaan omia menoja ja hän passaa Mauria jopa siihen pisteeseen, että leikkaa tältä suihkun jälkeen kynnet. Maurin mielestä suhde on kuitenkin tasa-arvoinen, koska hän kantaa ostoskassit.
Ymmärrän, että kyse on kulttuurieroista ja pariskunnan molemmat puolet ovat onnellisia omassa roolissaan – nainen passaajana ja mies passattavana.
Mutta silti, ei kai miehet nyt oikeasti tuommosta naiselta odota tai edellytä? Joku tolokku!!
Sitten on tietysti niitä juttuja, jotka nostavat pintaan tunteen omasta mitättömyydestä. Mainitsin jo alussa jutun suurperheistä, jotka löytävät mystisesti aikaa tehdä viimeisen päälle remontin. Minä sain maalattua viime kesänä kaksi pinnatuolia ja niistäkin tuli vähän huonoja. Nyt keräilen voimia siihen, että jos kävisin pitkästä aikaa Ikeassa.
Numerossa 17/2013 on juttu, joka suorastaan räjäyttää pankin tällä mitättömyys-osastolla. Jälleen kerran tunteet saa pintaan tavishaastattelu. Jutussa seurataan himosiivooja Sannan päivää. Olen itsekin omasta mielestäni aika siisti (kodin puitteissa, autoon ja työpöytään siisteys ei ulotu) ja tunnen jatkuvaa huonoa omaatuntoa, kun koti ei ole koko ajan puts ja blank.
Sanna, jonka kello soi aamulla 6.01 (miksi minuutin yli?), siivoaa koko ajan. Siinäpä se siisteyden salaisuus. Joskus menee kyllä hivenen liioittelunkin puolelle. Sanna saattaa nimittäin aamuisin viedä aviomiehensä kahvikupin astianpesukoneeseen ennen kuin tämä on hörpännyt aamukahvinsa loppuun, samoin päivän lehti lentää usein ennen lukemista paperikoriin. Tunnen pariskuntia, joissa nämä Sannan harjoittamat aamurutiinit aiheuttaisivat lähes perheväkivaltaisen tilanteen. Sannan mies on kärsivällinen kaveri. Keeper, ehdottomasti.