Minä olen suomalainen I

Minä olen suomalainen. Suomi on hyvä. Siitä pidän. Minä olen suomalainen. Minä pidän Suomesta; se on hyvä maa. Suomi. Tämä on hyvä maa! Pidän hyvin paljon... Täällä on paljon lunta. Talvella. Kesällä meiltä löytyy runsain ja sankoin joukoin monenlaisia kukkia ja puita. Pidän niistä... Niistäkin hyvin hyvin paljon. Minä. Ja tykkään Suomen luonnosta, joka on kyllä äärimmäisen valtava kokemus ulkomaalaiselle kun se saa ensikosketuksesa ihkasuomalaiseen kamaraan. Sitä alkaa huipata, huippaamaan, vähä huipatakin. Ne eivät voi olla uskomatta silmiään, nipistäävät niitä, kulmakarvat pomppaa kuin Chigago Bullsin 23 muinoin, ja voi tulla pojojakin. Eivät ne ulkomaalaisemme voi sitten olla höristelemättä ja nirpistämättä ja hieraistelematta niitä niitten silmiä ja luimistelevatpa ja pällistelevätpä vähä ympäriinsä i-han äimillään ja ammollaan "amp; ihan orpoina pikku-ulkomaalaisina reppanoina, koska on se niin VALTAVA kokemus kun ne tänne vihdoin oovat selviytyneet. Ja sitten kun ne hoiperteleevat kitkalle niin sit ne mielis ostaa sieltä merkkareitten ja hedelmäpommien takamaastosta takavasemmalta takajostain kaksin verroin enemmän silmiä itelleen ja tuplasti ja pussi ja pää täyteen kun siis niin kaunis kaunis on Suomenmaa. On. Ne kahtoo sitä kassaneitiä ja pökertyyvät ja sitten niitten kukkaro viijjään ja joku vaihtaa ne niitten jenit tai pesot tai pesetat tai killingit tai kaiket jonnekkiin ja kohta sitten tuolla jossain hoipertamassa ja suht hupsusti hoilotellen hujan hajan katuja ihan orpona itekiin se voro. Kun se vaan juomiseen halus ne rahat. Ne vaan juomiseen haluaa niitä rahoja. Ei se pahaa tarkottanu kun se vaan tarvis pahasti. Ja pääsee Poliisi-TV:seen ja napataan yleisövihjeen olennaisen merkittävällä myötävaikuttamisella. No ennen sitä se nousee se ulkomaalainen sieltä sen jonosen (englanniksi muuten queue [q:u´j^ôö]) kupeesta kun sen joku siitä hajallaan kyyhöttämästä tempaa ja sitä avittaa se sama tai joku muu ja kuskaapa omalla kolomekirjainrekkaremisella oikeeta kaistaa huristavalla vempeleellään PÖK-927 tms nopeesti asemalta sen entisen orvon pikku pikku ulukomualaisen ajeloo, jutustellen sen kaa köbmelollä tai sujuvalla tai sujumattomalla rötiskäenkulla tai - no ei kai - tai ei jutustele ja kuskaa jonnekin minne ihmeeseen sen nyt pitikään sen turistiressulin mennä ennen kun se tänne meni niinku astumaan niinku. Höh. Tänne Suomen neidon helmoihin. Jossa tuoksuaa viehkot uumat. Jossa sammalhuoneissa oravat peuhaileepi pehmeillä kävyillään vähä niinku tyynysotasta, ja hallit levahtaa hulluiks ihan kun ne ei tuu koskaan ulos ne vitun vipeltelijät mutta kun niillä on niin hauskaa ja hupaisaa siellä männyn massussa. Niin hupaisaa ja hauskaa. Välillä joku käpy napsahtaa ohtaan laiheliinihalliamme ja pipihän se sitten on, ja vituttaa, ankarasti jo vituttaa. Mutta kylläpä sieltä joskus livahtaa käymisilleen höppänähäntäläinen, sikeän yön turvin, eikä voi välttää että välillä myös johonkin kitaan vahingossa, viuh, hätähuuto takahampaaseen osuu ja kimpoo siitä oravamme omiin etuhampaisiin maksimissaan, ja rutinaa, voihketta vähän, rutinaa, kolikon kääntöpuolta; hallillamme hupaisaa ja hauskaa, kun sillä oli varmasti jo aika raihnanen olemus - venata nyt monta viikkoo ees pientä kunnolla maukasta minisuupalamurkinaa - mutta ei sitten enää niinkään kun se sit on saanu nyt ees vähä sitä aimouppotärkeetä ravintoo talvesa varalle, joka paukkuu ja pumppailee jytylaakein aina täällä Suomen tietämillä. Huh-huh että paukkuukin ja paukahteleekin. Mutta perääntyvi kyllä sitten vaihteeks, vetäisee vitipyyhkeensä kehistä, pyyhkiytyy poikkeen, vain hiukan vilkuillen, kevään jo ahkerana olless´ lähes olla sytyttelemäisillään kesävauvelille puhtia, ojentamaisillaan auttavan pikkuruisen rillinsä, pottuvarpaan, jonkun, alkaen talutella rakasta hentoaan, ruvetessa tutustuttamaan vähäsen paikkoihin, ja - sitten kun aika on: taputtelua pyllylle, mene mene, sun vuoros, ja, piakkoin monin paikoin jo tuikattuja ensmäset kiihkeät säteet. Kiihkeet...! Vähäkö. Kuin suitsuttamaan maittemme ja hehkuvain halmeidemme mahtikykyisen messiaan uudesta rintaa herisyttelevästä aistiemme rajamaita monenlaisille partaille järisyttävästä saapumisesta luo, meidän luoksemme, enteilevinä jopa profeetallisina akordeina kiirien kiirimistään kiirimästä kiirimällä päästyään kiirii kiirimästä pääsemättä avaruuden kaukaiset tarkat ensihellenuolet karjuen ihoomme lihaamme piirittäen, lävitse silmänkantamattoman laakean taivaamme meidän ihoon kiirivät, kääriäkseen meidät niin niin lämpimästi, eikä monta osumaa vie meidän tietää, ihomme notkuessa sulassa hellesateessa, kuin suoraan yltämme saavista, siltä se todella tuntuu, eikä monta osumaa meidän tietää vie, ajallaan armaasta ajasta raikavien luokkaimme tietää, isiensä, iskien, äitiensä, äiskien, isovanhempien tietää, erilaisten tätien, erilaisten setien tietää, naapureiden ja lähibaarin sammaltajien tietää, kaikkien suomalaisten tietää, vankien tietää, sokeiden tietää, sekopäitten ja kalkkistenkin, kaikkien maan asukkien, epäröimättä he tietävät mistä ihmeestä oikein onkaan oleva kysymys. Mutta talvi. Mitä on suomalainen talvi. Onko se kylmä. Onko se hyvin kylmä. Onko se ollenkaan kylmä, ja jos on, niin miksi, ja haittaako se, ja kuinka kylmä silloin muka on. Mietin asiaa usein. Haen, ja hoen, ja kysyn ja tarkkailen, kamppailen yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja maltti sinne liukenee, ja hankkeesta pulpahdettava uutta tonkimaan on, on on. Ja taas uudelleen pulahdettava. Mutta ei, ei auta - perimmäinen totuus asiasta kuin maan nielemänä. Kuin maitten nielasemana, laaksojen, kukkuloiden. En minä, minä en yhäkään osaa sanoa kuinka kylmä on suomalainen talvi, tarkalleen. Ja tarkalleen sen sanoa ma tahdon. Ah kuinka tahdonkaan! Kuinka! KUINKA. Eikä meikäläistä paljoja taida avittaa ees kaks varhaista asiakirjaa jotka lähes viittaavat (ainakin salaperäisissä lähes labyrinttisissä sivulauseissaan) tähän minulle jo lähes pyhään tehtävään talvesta. Sen kylmyydestä. Muistan kyllä kuinka tarhassa vuorollani vaihdoin kalenteriin HELMIKUUn, ja siitä hyökki semmonen jääprinsessa kehiin, ei se auta, loitsupuikko kohmeissa hanskoissaan, terävä tuijotus, mutta ei puhekuplaa joka ois ilmassut tietoo. Onkos jotain aavistuksellista tietoutta noiden dokumenttien keskellä joiden verhoa koetan raolleen riuhtoa, kuin betonista verhoa, mannerlaattaa suorastaan, kunpa hypähtäisi jostain edes jonkunlainen Bermudan kolmion omainen kohta jossa voisi seilata totuuden totuutta kohti. Minä vaan kelaan ja kelaan ja kelaan noita mysteeristä hippusellisesti vainun rajamaille meitsiä hilaavia raportteja, vai mitä ne nyt on, oi, kuinka hukassa olenkaan. Pää melko paskana ammollaan mollottava täyttymystä suomalaiselle missiolleen hamuava olemukseni yhä käy uudelleen ja uudelleen kerta toisensa jälkeen kerta kerralta kerrasta kertaan läpi ja halki ja poikki tuota sinisen puhuvaa kartonkia jolla ainuita johtolankojani kiemurtelee, vahvan sininen kartonki - miten voikaan yksi vahvan sininen kartonki niin kiehtoakaan ihmismieltä! Se on kuin ovi, jonka salasana, eikä pelkästään se, vaan myös tiirikointistrategia minun on selvittäminen, kuin fraktaali joka tuottaa aina vaan samaa skeidaa, minun on saapuminen tiedon porteista kieli pitkällä, kyllä todella! Kyllä!!! Kun yöllä suljen silmäni ja levottomana käyn sänkyyn on kuin kävisin tuohon siniseen. Mitä merkillisimpää on nähdä edessään nuo sanat, nuo kummat sanat, jotka sisältävät sisällään enemmän kuin ulospäin kyennee arvaamaankaan.

ON HYVÄ OLLA SUOMA- MINÄ OLEN SUOMALAI-
LAINEN KUN SUOMI NEN. SUOMI ON HYVÄ
ON KAUNIS MAA. MAA. KOSKA TALVI EI
SUOMI ON MYÖS RIKAS OLE LIIAN KYLMÄ.
MAA. JA KESÄ EI OLE LII-
KAIKKEIN PARHAINTA ON AN KUUMA. JA TÄÄLLÄ
ETTÄ SUOMESSA PIDETÄÄN ON TARPEEKSI RUOKAA
HYVÄÄ HUOLTA LUON- JA VATTEITA
NOSTA. JA EI OLE SOTIA.
TOMI 2C
SAMI 2C