Tahdon naisen!

Kaveri ei taidakaan pitää synttäreitään, ainakaan tänään, tai ei ainakaan minua sinne halua, tai sitten olettaa että jo alustavan kutsun perusteella sinne tungen, joten kippailenpa Lidlin 7 euron mäyräkoiralta turpaa ja niskaa, ja väännän mehevää läppää eräästä toukokuun haikustani, joka yksi parista kymmenestä joita Kolmen sepän patsaalla tihersin, ja siellä ne löytyy tuolta blogistani ne muut jos vaan jaksat selata. Teinkin eilen kategorioita ihan, mutta vielä ei ole läheskään kaikki haikut Haikut-kastiin ripoteltuna.

Juoppo nimeltä
Jallu huutaa kaikille
naisille: Bella!

En silloin tiennyt mistä oikein oli kyse. Mutta tossa 2 tai 3 viikkoo sitten tuli televisiosta Fellinin Amarcord. Elokuvasta yleisesti sen verran että se on eräänlainen taiteellinen American Pie. Paljon "huumoria" (tai ainakin kohtauksia) ruumiineritteistä, ruumiinäänistä, masturbaatiosta, rinnoista, ilotytöistä, kylähulluista jne. Takamuszoomeja unohtamatta. Ja vielä se että kaikkea tulee useaan kertaan ja venytettynä. Esimerkkinä vaikka se että kun yksi poika vääntää liitutaululle jotain laskua niin muut tekee papereista sellasen pitkän rännin pulpettien ali johon yksi kusee ja se kusi sitten liruu sen jakolaskun kanssa pähkäilevän pojan jalkojen juureen, ja kun kohta ope huomaa niin se on hyvin hyvin vihainen. Noin 2 minuuttia siis tuota, vaikka jo 10 sekunnin kohdalla tietää tasan mitä tulee tapahtumaan.

Monella on varmaan melkoisia ennakkokäsityksiä italialaisia tai "taide" elokuvia kohtaan, mutta heistä tuo Amarcord varmaan olisi melko hauskakin.

Mutta sitten Bella-kohtaukseen. Päähenkilö on siis yksi poika. Jonka eno on mielisairaalassa. Kesällä he sitten hakevat enon hevosvankkuri-ajelulle. Elokuvahan sijoittuu jonnekin 30-luvulle. Enolle tulee kusihätä joten he pysähtyvät. Eno ja veljensä käyvät purkamassa paineitaan aukean hehkuvan pellon laidalla. Se vaan että eno ei avaa vetskareitaan vaan lorottelee vaan housuihinsa. Vähän sitten lahkeita ravistelee. Äiti toruu kun muut tirskuvat enon käytökselle.

Kohta he saapuvat maatilalle. Se oli lempikohtauksiani, eläimineen. Kuvakirjamaista, vähän kuin Marie Antoinetten lampaat.

Eno vaan kiipeää erääseen jätti-isoon tammeen, ja alkaa hoilottaa sieltä että tahtoo naisen. Siinä äänessä on jotain niin raastavaa kaipausta. Kaikki tietää ettei se koskaan mitään sellaista saa, hullu kun on. Ja 30-luvullahan ei ollut edes nettitreffejä. Sieltä korkealta, näkymättömistä se sitä huutelee yli peltojen, mutta eipä tiedä kuuleeko sen oikeasti kukaan muu kuin ne maatilan ihmiset. Jossa kyllä muita naisia kuin se veljen vaimo ei taida olla.

Kohta muut alkaa haluta sen pois sieltä kailottelemasta. Mutta jokainen joka tikapuita kiipeää saa pian pollaansa kiven. Eno esitteli niitä matkan aikana. Hänellä oli taskuissaan sileitä kiviä. Tabermanninsa varmaan lukenut tms. Tätä joku kiipeää tikapuita ja saa päähänsä kiven -vitsiäkin venytetään "vähän" yli. Oiva paikka laittaa kahvit tippumaan.

Muut esittävät aivan kuin poistuisivat ja kurkistavat sitten kulman takaa mitä tapahtuu. Huuto vain jatkuu.

Joten mielisairaalan apua kaivataan. Ja kukas sieltä marssiikaan kuin KÄÄPIÖNUNNA. Ja aivan pian eno on takaisin maan kamaralla, eikä enää huuda mitään.

Se ei haikustani käy ilmi että Jallu seisoi penkillä kailotellessaan tuota bellaa. Silloin en osannut tietää mistä tarkalleen on kyse. Mutta Jallu oli selvästi katsonut Amarcordin. Ehkä hän ei muistanut miten se "tahdon naisen" italiaksi menee, en minäkään siitä verbi-puolesta paljon saanut selvää, mutta bella on helppo muistaa.

Se vaan että siellä ei kääpiönunnia näkynyt, ja kun Jallu laskeutui, hän vaan jatkoi istumista. Mutta onneksi Jalluun ei ollut tehnyt vaikutusta se mitä Tabermann sanoo sileistä kivistä. Tai mitä olakrez sanoo heruttamisesta.