Blogi

Nyt kun minäkin teen vähän aikaa "normaalia" viikkoa, pääsen nauttimaan oikeasti viikon aherruksen loppumisesta, perjantaitunnelmasta ja vapaasta viikonlopusta. Minoon melkein aina tehny kahta vuoroa ja pitkästä aikaa tällänen on vähän kummaa, mutta ei tätä pitäis kauaa kestää.

Jotenkin tuntuu, että ihmisillä on tarve aina jotenkin juhlistaa sitä aherruksen loppumista ja viikonlopun alkamista. Aika monet tekee sen lähtemällä juhlimaan. Jotkut viettää ihanan koti-illan ja hemmottelee itseään ehkä saunalla ja hyvällä ruualla ja seksillä. Miten tekee paatunut, ylipainoinen vanhapiika? No, pettää itseään, haistattaa vitut laihdutuskuurille ja peilikuvalleen, ostaa ostoskärryllisen herkkuja ja hädintuskin pääsee niiden kanssa kotiin tukehtumatta kuolaan tai avaamatta karkkipussia tai lohkaisematta suklaalevyn reunasta ihan vaan pienenpientä palaa.

Niinpä niin. Ostin siis kaksi suklaalevyä (NIITÄ PIENIÄ!!!) ja sipsuja (LOW FAT, LOW FAT!!!) ja olen tunkenut kitusiini niistä jo aimo osan, vaikken ole ollut vielä kotona tuntia kauempaa. Suunnittelin vielä suunnistavani kirjastoon ja ehkä lainaavani jotain leffoja ja jotain hyviä kirjoja ja niinpä kuluttanen koko viikonlopun katsomalla leffoja, lukemalla ja ennen kaikkea turpoamalla. Ihanaa.

Sanottakoon nyt, että jos minulla olisi täällä hyväksikäytön kohde, harrastaisin ahkeraa liikuntaa koko viikonlopun. Mutta kun ei.

Jopas alkaa Maijan koulutie kukkeasti. Tosin minen oo nyt yhtään yllättyny. Olen jo tottunut vallitsevaan Murphyn lakiin aka Maijan säkään.

Heräsin vähän ennen kellonsoittoa painostavaan tunnelmaan mahassa. Vietin ensimmäiset 15 minuuttia ylösnousun jälkeen huussissa vääntelehtimässä. Myöhemmin vääntelehdin siellä vielä hieman lisää. Masu on ku Haminan kaupunki. Yritin syödä hieman viiltä, kun tyhjä maha ja alhaiset sokerit tekee sitte vaan huonomman olon.

Ajattelin, että kyllä se ikävä tunnelma mahassa varmaan menee ohi. Josko menisin kymmeneksi kouluun puoli yhdeksän sijasta. Mahalla oli toisenlaiset suunnitelmat. Tuli vaan huonompi olo. Ajattelin, että syön vielä vähän ananasta. Aina kun mulla on huono olo, ajattelen heti, että sokerit on alhaalla ja jos pikkusen syön jotain, niin paha olo menee ohi. Väärin. Ehdin syödä pari palaa ananasta, kun tulin todella pahoinvoivaksi. Seisoin olohuoneen lattialla lähtökuopissa odottamassa ensimmäistä yökkäystä. Ja tulihan se sieltä. Laatoitin vessan uudelleen. Ennen viili-ananas-laatoitusta se näyttikin ihan tyhmältä ja nuupahtaneelta. Nyt se on huomattavasti pirteämpi.

Toisin kuin minä. Sain sisälmyksieni uloskiskomisesta hillittömän päänsäryn. Olen jo valmiiksi väsynyt. Takapuoleni tuntuu siltä, että joku soittaa sieltä kohta pommiuhan ja mahassani on hyvin pahaenteiset tunnelmat.

Reipas koululainen on nyt kipeä koululainen. Menen takaisin sänkyyn ja haaveilen, että joku toisi mulle mustikkasoppaa ja pari filmiä.

Opiskelijaelämän helvetillisyys tuli ja lävähti vasten naamaani tänään. Juutas, miten korpeaa. Yritin äsken kehitellä erilaisia hyötykäyttökikkoja otsassani kasvavalle kyrvälle, mutta rupesin epäilemään että ihmiset tuijottaisivat kenties liikaa, jos esimerkiksi pesisin ikkunoita jättiläismelalla. Jospa se taas tuosta surkaustuisi...

Vaikka päivään oli pehmeä pudotus, osottautui se silti kammottavaksi. Koska oli ensimmäinen koulupäivä, menin vasta kymmeneksi. Vaikka aavistin ja tiesin, mitä on tulossa, jaksoi se silti korveta. Toki koululla oli ihan hirveä ruuhka. 99% ihmisistä on minua tuntuvasti nuorempia. Tuntui myös, että vähintään 50% oppilaista on ulkomaalaisia. Menin kysymään, mihin minun pitää mennä. Opastaja ei tiennyt ja käski minun odottaa jotain Timoa. No minä odotin sitten Timoa, joka osoittautui tärkeileväksi rilliniekaksi, joka kuitenkin osasi paimentaa minut oikeaan paikkaan.

Koska olen jatkava opiskelija, luonnollisesti jatkavien opiskelijoiden ryhmässä, jäin paitsi kaikesta kouluun perehdyttämisestä ja opastuskierroksista. Niinpä ne jää minun omalle kontolle. Onneksi mulla on hyvä suuntavaisto ja kylmät hermot (oikeasti) ja suu muun muassa sitä varten, että kysyn neuvoa. Ensin oli kuntoutusta. Opettaja lampsi paikalle puolisen tuntia myöhässä ja parinkymmenen minuutin jaarituksen jälkeen kesken oman lauseensa kehotti meitä menemään syömään. Tässä välissä menin opintotoimistoon kuulemaan sen asian, jonka jo tiesinkin: en ole koulun kirjoilla, minua ei kertakaikkiaan löydy mistään. Menin sitte nöyränä ostamaan läheisestä kaupasta eväät, koska en pääse syömään ilman sellaista härpäkettä ja härpäkkeen saamiseksi minun pitäis olla koulun kirjoilla. Yritin soittaa opolle, mutta tiesin sen turhaksi, koska ekana päivänä niillä on muitakin huolia, kuin muka-oppilaat, joita ei löydy tietsikalta. Minoon hukkapala. Tässäkin suhteessa.

Kuntoutuksen tunnit jatkuivat. Opettajan työmotivaatio taisi olla aika matalalla, koska melkein heti se patisti meidät tekemään pareittain jotain rasittavaa tehtävää. Tuloksena sitte se, että laukkasin yhden tytön perässä ympäri koulua etsimässä vapaata tietokonetta. Sellaisen löydettyämme meidät ajettiin siitä pois. Viimein tehtävän kimppuun päästyämme huomasimme, että yksi osio siitä oli täysin mahdoton tehdä. Palautus on huomenna. Olkoon.

Sitten oli sosiaalihuoltoa. Sitä opetti se sama hemmo, kuin kuntoutustakin. Inhoan sosiaalihuoltoa. Aloitin kyseisen kurssin Kotkassa kahteen kertaan ja silkkaa inhoani jätin sen kesken. No, tämä opettaja ainakin vaikuttaa rennolta. Tosin se poikkeaa aiheesta kaiken aikaa ja koska minua alkoi tässä vaiheessa jo väsyttää aika lahjakkaasti, olin ihan pihalla.

Viimeisenä oli lääkehoitoa. Kirjoitettiin ylös aivan itsestäänselviä asioita, kuten että mikä on lääkkeen, lääkeaineen ja lääkevalmisteen ero, mutta koska olin tässä vaiheessa suhteellisen nälissäni, uskomattoman väsynyt, orastavasta päänsärystä kärsivä ja piinallisen tuskastunut, kopioin kaiken suoraan kalvolta ja jos joku nyt kysyisi minulta asioista, mitä tunnilla käsiteltiin, en tasan muistaisi mitään. Puoli viideltä armollinen opettaja päästi meidät viimein pois.

Raahauduin asemalle kauppaan halvan koiranruuan perässä. Tämän jälkeen raahasin halvan koiraruuan ynnä muut kamppeeni junaan ja sitten vielä Pasilasta kotiin. Viivyin kotona noin puolitoista minuuttia. Kävin pissalla, laitoin tukan ponnarille, riisuin villiksen ja jätin halvan koiranruuan pois kyydistä ja viiletin otsakyrpä kolmantena jalkana kirjastoon metsästämään lääkehoidon kirjaa. Tietenkään sitä kirjaa ei ollut siellä, vaan se on siellä vasta torstaina tai perjantaina, joka ei auta siihen, että mulla pitäis olla tehtävä valmiina torstaina, enkä voi tehdä sitä tehtävää ilman sitä vitun kirjaa. Viiletin takaisin päin ja menin kauppaan. Ostin kaikkea halpaa ruokaa ja raahasin sitten ne halvat tuotteet kotiin.

Koska kotonani haisi, tiskasin. Epäilisin, että ensihätään se nyt ainakin auttaa. Vielä pitäisi imuroida ja siivoilla muutenkin, mutta se on pakko jättää johonkin toiseen päivään. Minen jaksa. Lenkille pitäis lähteä. Työpaikka pitää hankkia. Kun tää on tällästä, niin missä välissä minä niitä töitä teen?! Ihan tosi. Miten kaikki muut yksinasuvat opiskelijat oikein elää? Jos mun ois pitäny tänään mennä vielä töihinkin, olisin joutunut ratkemaan kolmeksi. Jos minä teen ympäripyöreää päivää, kuka huolehtii tuosta koirasta? Lisäksi minulla on helvetillisiä vaikeuksia päättää, että mihin minun nyt edes kannattaa hakea töihin. Vitunmarjat. Kamalaa paskaa.

Tästä kaikesta huolimatta minun ei tee mieli heittää hanskoja naulaan. Minoon varmaan jotenki viirahtanu.

Herranen aika. Taidan alkaa oikeesti tulemaan tosi vanhaksi tai jotain. Pelottavaa. Tai sitte noissa eilen matkalta haetuissa ABC:n ruuissa oli jotain ebolaa. Sain ihan ihme laakin illalla, joka nyt aamulla sitten oli onneksi mennyt ohi.

Osittain ihmettelin eilen minulla ollutta rapelia. Vaikka join lauantaina siellä baarissa paljonkin, menin sen jälkeen useaksi tunniksi jatkoille, missä en juonut enää mitään. Tosin minulla olikin ihme kestokännit taas päällä. Aamulla, kun noustiin, tuntui, että kummempaa darraa ei oikeastaan ole. Päätä särki kyllä, joten otin siihen ibuprofeenia. Kyllä sitä darraa sitte päivän mittaan muodostui, mutta sitte ku piti iltapäivällä hypätä rattiin, sitä jotenki skarppautui.

Haettiin jostain puolesta matkasta suunnilleen ABC:ltä hampurilaisateriat ja söin loput siitä vasta illalla kotona. Kävin vielä ennen kymmentä pihalla tupakalla ja ilmoitin Hannalle Varkauteen, että ollaan päästy kotiin. Tulin sisään ja istahdin vielä koneelle hetkeksi. Sitten iski ihan hirveä pahoinvointi. Makoilin lattialla vähän aikaa, mutta koska se ei sitte menny ohi, kävin jotenkuten pesulla ja menin sänkyyn. Makasin punkassa pahoinvoivana, oksennus kurkussa ja olin sata kertaa lähdössä laattaamaan, mutta en sitte lähteny. Laitoin silmät kiinni ja jouduin hurjaan karuselliin, joka pyöri sataakahtakymppiä. Se oli kamalaa. Onneksi olen jossain vaiheessa nukahtanut. Heräsin kolmelta, hörppäsin vähän vettä ja jatkoin unia. Nousin tuossa äsken ja olo on ihan hyvä, vaikkakin nuutunut. Salaperäinen yrjökohtaus meni onneks ohi yön aikana. Huh.

Nyt jos koskaan tekee mieli niuruta, että mie en kyllä juo enää koskaan ja muutenki syön pelkkää salaattia ja juoksen lenkillä sillä aikaa ku muut nuoret naiset juoksee miesten perässä. Nii.

Kah, tulipahan reissu tehtyä. Mahtipontiset suunnitelmat menivät lievästi sanottuna reisille, mutta kivaa oli. Paitsi että onnen lehtolapsi Sallura voisi ehkä sanoa vähän muuta...

Kaikki alkoi oikeastaan mäkkäristä. Eilen käytiin heti alkumatkasta käkkärissä hakemassa purtavaa ja juomista. Onnistuin tietenkin valitsemaan hitaiten matelevimman jonon, jossa ehdittiin huokailla tovi jos toinenkin ja kirota, että mikä vitun pikaruokaravinteli tää nyt on. Erehdyin manaamaan autolle palatessa, että tää oli nyt taas sitä Sallan ja Maijan säkää ja niinhän se sitten oli jatkuva.

Visulahteen päästiin ilman suurempia haavereita. Mitä nyt kierrettiin Mikkelin keskustan kautta. Meteorologit kusi meitä silmään oikein kympillä, perillä nääs satoi. Ihme kyllä parkkipaikka irtosi kuin itsestään ja niinpä verhouduttiin kokovartalokortsuihin ja sihautettiin pullot auki (tosin Sallura teki sen jo matkalla, ite pidättäydyin perille asti, koska ajoin). Soitin Hannalle, joka oli jo festarialueelle. Hannallapa olikin uutisia. Volbeatin (jota ainakin minä sinne ensisijaisesti menin katsomaan ja sen takia maksoin lipusta reilut 30€) soittoaikataulu oli hieman muuttunut. Alunperin sen piti soittaa kello 21.15. Uuden aikataulun mukaan se soittaisikin neljä tuntia myöhemmin, eli yhden jälkeen yöllä. Jaahas. Sillä lailla. Vittu. Tämän jälkeen Salluran kamera hajosi. Siinä vaiheessa vähän pelotti, että mitähän vielä...

Koska meidän oli tarkoitus alunperin katsoa se helvetin Volbeat ja siirtyä sitten Varkauteen Hannan ja miehensä tykö ja jonkun baarin hautajaisiin, meni suunnitelmat vähän uusiksi. Nyt jääminen olisi tarkoittanut tuntikausien notkumista festarialueella, joka oli kuin jättiläismäinen kuralammikko. Minä sipsutin siellä balleriinoissa muiden lompsiessa maihareissa, kumisaappaissa tai muovipussit jaloissaan. Lopputuloksena oli sitten se, että kiroiltiin mokomalle paskalle Volbeatille, katsottiin suurin osa Amorphisin keikasta, juotiin parit siiderit anniskelualueella, käytiin joidenki junttien mökillä leirintäalueella ja lähdettiin sitten joskus ennen kahdeksaa Varkauteen. Haistakoon paskan koko Volbeat. En ois halunnukkaan nähdä sitä. Pyh.

Ilta meni oikeastaan sitten ihan mukavasti. Käytiin majapaikassa vähän syömässä ja juomassa ja lähdettiin sitten sinne baariin, jossa tapasin taas monta ihanaa vanhaa ja uutta Varkautelaista tuttavuutta, kävin teinin lailla pissillä miestenvessassa, näin ihastukseni (jonka kanssa myöhemmin juttelin vähän henkeviä ja tajusin, että eihän mun tosta kannata olla kiinnostunut), join siideriä lailla sienen ja hipelöin minulle ennestään täysin vieraan ihmisen raskausmahaa.

Pilkun jälkeen mentiin jatkoille johonkin mökille. Minulla oli siellä ihan kivaa, vaikka oikeasti siellä taisi olla aika kuivaa, mutta voipi olla, että olin ehkä aika päissäni. Siis ehkä. Mahdollisesti. Saatoin olla. Mentiin kuudelta nukkumaan ihanaa katkounta ja aamulla herättiin mouruamaan kenkkua oloa. Sallura yritti jäytää ranteitaan auki, muttei onneksi onnistunut. Minä sain hysteerisen nauruitkunauruhuuto-kohtauksen hampaita pestessäni. Katsoin omaa naamaani peilistä, rupesin nauramaan ja menin sitten olohuoneen puolelle roiskimaan hammastahnaa suustani, roikkumaan ovenpielessä Sallan ja Hannan katsoessa silmät suurina ja huutonauroin ja itkinkin välillä monta minuuttia. Tämän jälkeen Sallura vielä päästi minut rattiin. On se hullu.

Mutta. Oli kivaa, eikä yhtään harmita enää se Volbeat, vaikka sen takia reissulle lähdinkin. Laitan sen boikottiin vähäksi aikaa. Mokomat homot. Ikävä kyllä matkasta oli saldona myös se, että nyt mullei oo enää ihastusta. Toisaaltahan se on oikein hyvä, kun ei tarvi haikailla kenenkään perään, mutta minusta sellanen haikaileminen on oikeastaan ihan kivaa, jos ei nyt ihan vallan riudu. No, tuleehan noita. Ja tiedän kyllä, että muutaman viikon päästä, kun näen sen, olen siihen vieläkin vähän heikkona. On se niin sulkku.

Niijoo ne reissun kakkakepposet. Ikävä kyllä mullei nyt oo mitään kerrottavaa niiden suhteen. Sallura hoitakoon sen puolen.

Siis on toi lenkkeily täällä aina joskus varsinainen seikkailu. Onneksi me ei Welmun kanssa hairahdeta tutuilta reiteiltä ihan joka päivä. Vois tulla nääs traumoja. Eilen illalla piiiiitkän jahkaamisen ja perseen lattiaan juurtumis-prosessin jälkeen pääsin viimeinkin liikkeelle ja päätin heilauttaa ihan jonkun meille uuden lenkin.

Lähdettiin lampsimaan ja päästiin sadan metrin päähän kotoa, jolloin minusta tuntui, että olis ehkä sittenki ollu viisasta käydä vessassa ennen lähtöä. Ajattelin kuitenkin, että paskat minä nyt enää takasin käänny, tos on mäki ja kaikkee. Niinpä jatkettiin. Ensin törmäsin poliisiin. Tai siis poliisi ajeli muina miehinä puistossa pikkuautolla ja juuri, kun ne ohitti minut, Welmu oli pusaamassa myyrää yhteen puskaan, eikä mulla mitään pussia missään ollu. Viheltelin ja katselin muualle. Onneksi poliisit poikkesivat johonki sivupolulle, eivätkä jääneet sakottamaan minua ympäristön paskantamisesta (tai siis käytännössähän sen teki koira, mutta käsittääkseni minä olen silti sen, joka maksaa sakon sellaisen rapsahtaessa).

Seuraavaksi väistelin hulluja kamikaze-pyöräilijäitä, roikotin koiraa hihnassa (samoin, kuin vastaan tulleen rotikan isäntä teki omalle koiralleen molempien koirien koristessa toisilleen hihnoissaan), kävelin paska jäykkänä (vielä) hillittömän neekerilauman ohi (ne oli puistossa puiden siimeksessä humalassa ja minoon tyttö, pelotti), näin ihanan jannulauman, joka lähemmän tarkastelun jälkeen olikin homolauma (no siis sama asia, mutta nää oli niitä sellasia ihan oikeita homoseksuaaleja) ja sitten olinkin jo Sörkän rantatiellä.

Kävelin ekaa kertaa siellä päin. Tulen muistamaan ensimmäisen kertani Sörkän rantatiellä varsin terävästi. Nimittäin. Se vessatarve yllätti minut siellä uudestaan. Siis ei mikään vieno pieni pissinpoikanen, vaan se toinen. Vatsani kääntyi yhtäkkiä nurinpäin ja suolissani kiiti ties mitä edestakaisin ja ne pyristelivät pois paikoiltaan ja mourusivat ja mahassani oli selkeästi tivoli, sirkus ja paineesta päätellen kertakaikkiaan vuosisadan juhlat. Ajattelin, että mitähän hittoa minä nyt teen. Autoja painattaa ohi, ihmisiä kulkee ohi kävellen ja polkupyörillä ja minä vain kipitän eteenpäin muka ahkeran näköisenä, vaikka olin varma, että räjähdän siihen tielle hetkenä minä hyvänsä. Jos minut olisi sillä hetkellä liittänyt puutarhaletkuun, niin.... No, jääköön sanomatta. Ehkä mielikuva on teille tarpeeksi. Olin varma, että jos saan pidäteltyä kotiin asti, pakarani ovat taatusti rusinan kokoiset.

No mutta. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Perseeni on edelleen postivaunun kokoinen, kerkesin kotiin ja vessanpönttöni on taas nähnyt yhden asian lisää. Voipi olla, etten kuitenkaan mene sinne Sörkan rantatielle päin kävelemään ihan heti uudestaan. Ainakaan ilman vaippaa ja huussipaperirullaa. Siinä paikassa on selkeesti paha karma.

(Lähden kohta valloittamaan Mikkelin ja Varkauden Salluran kanssa. Koska meillä on molemmilla hieman taipumusta noihin kakkakepposiin, tulen tietenkin heti palattuani kertomaan ainakin omani tänne. Hii, siel on bajamajoja!)

Nyt se on ohi! Tehty! Viimeinen tiskivuori on raivattu! Moppi on heilahdellut otteessani viimeistä kertaa! Ei enää likaisia tarjottimia, ei vapaaehtoistyöntekijän likaisten sormenjälkien hysteeristä jynssäämistä, ei loputonta kahvinkeittoa, ei mukien kuivattelua, ei likaisia kylpylavereita, ei kyräilyä maailman kusipäisimmän ämmän kanssa.

Oikeasti, se on ohi. Olen ENTINEN laitoshuoltaja, ihan kohta opiskelija. On ihan kauhean vaikea uskoa, ettei minun tarvi mennä tuonne enää takasin, ainakaan toimittamaan tuota työnkuvaa. Hoitajat ja osastonhoitaja toivottivat minut tervetulleeksi pian heittämään keikkaa hoitopuolelle. Tuntui hyvältä lähteä pidettynä ihmisenä ja mainiona kakunleipojana (Pätkiskakku oli menestys. Jälleen kerran).

Rytkytin ratikalla kotiin ja hymyilin vain yksikseni. En jaksanu välittää, jos nyt joku katto, että tolla ei oo ihan kaikki inkkarit kanootissa, ku noin virnistelee. Oli vaan niin hyvä olla. Huolimatta siitä, että pärjääminen opiskelijana, osa-aikatöiden löytyminen ja opetteleminen, taloudellinen pinnistely ja elämän uudelleenmuodostuminen vähän jännittää. Silti.

Ihanaa!

Leipominen on ihanaa. Mie tykkään kovasti. Voisin leipoa päivät pitkät, kuhan joku söis sitte ne minun leipomukset. On nääs sellanen juttu, että pistelen itse ne kaikki, jos kukaan muu ei niitä tuhoa. Niinpä leivon aika harvakseltaan.

Tänään sain kuitenkin leipoa, koska oli hyvä syy. Huomenna on viiminen työpäivä. Jos enää ikinä uhkaan mennä laitoshuoltajaksi, voisitteko ravistella minua ja kieltää minua sakon uhalla tai jotain?! Ihan tosi. Jos niuruan, että kyllä se nyt vähän aikaa menee, lyökää minua. Ei se mene. Ei enää ikinä. Tosin en kyllä näe, miksi minulla moiseen olisi tarvettakaan, mutta silti. Kamalaa apinahommaa.

Niin siis olen luvannut viedä leipomuksiani huomenna töihin ja työkaverit on ostanu minulle jonkun lahjan ja meillä on pienet juhlat, kuhan lounastiski on hoideltu. Tein empanadas-piiraita. Tai siis en oikein tiedä saako noita enää kutsua sillä nimellä, koska oikeassa empanadas-ohjeessa on mozzarellaa ja basilikaa, mutta minä vaihdoin ne fetaksi ja sipuliksi. Lisäksi niissä on tomaattia ja mustapippuria alkuperäisen ohjeen mukaan. Ainekset on siis sullottu lehtitaikinanyytteihin. Ihan hyviä ovat. Pätkiskakku on uunissa. Juutas, että se on hyvää. Tosin siinä on 250 grammaa voita, maitosuklaalevy, kymmenen pätkistä ja valkosuklaata, joten totta helvetissä se on hyvää. Onneksi ette olleet näkemässä, kun nuolin taikinakulhon.

Tähän mennessä olen syönyt kolme empanadas-piirasta ja aimo köntin pätkiskakkutaikinaa. Kuorrutteeseen ja koristeluun tarkoitetut suklaat polttelevat tuolla pöydällä jossain määrin. Entäs sitten, kun kakku on valmis?! Joudun oleilemaan sen kanssa samassa asunnossa koko illan ja yön saamatta maistaa palaakaan. Mitäs jos siivutan sen valmiiksi?! Tosin sen jälkeen kaikki huomenna töissä naureskelee minulle, koska tottakai ne nyt tajuaa, että olen pihistänyt palan tai kaksi.

No, kaikkein paskin juttu on se, että huomenna kun viimein pääsen kiinni tuohon kakkuun, mätän sitä varmaan ihan julmetun määrän. Ei siinä mitään, jos voisin maata mahani vieressä sulattelemassa koko viikonlopun, mutta kun olen menossa lauantaina Mikkeliin ja Varkauteen rilluamaan ja olisi ehdottoman tärkeää näyttää laihalta (siinä määrin, kun se näillä lihoilla nyt sattuu olemaan mahdollista). Sen sijaan menen sinne pari liiasta suklaan syönnistä aiheutunutta kukertavaa finniä nenänpäässä, perse farkuissa tiukkuen ja mahamakkarat lepattaen. Voi paska.

Juu ei käy, en jätä kakkua syömättä.

Kun nyt pitäs niuruta vielä pikkusen lisää. Ihan pakko.

Mullon rapeli. Kauhee nälkä, kaappi varustettu vähäisillä ja aivan kertakaikkisen väärillä tuotteilla. Näin ollen istun vatsanpohja mouruten lattialla ja haaveilen jostain, jota tekis mieli, mutta nyt just ei tee yhtään mitään mieli. Tästä voidaan puolestaan päätellä, että olen TODELLA sairas. Mun tekee nimittäin ihan tasan AINA mieli syödä jotain.

Silmät on pahan tuntuset ja ikävän näköset. Tekis mieli mennä sänkyyn ja laittaa ne kiinni, mutta koska mun täytyy kahden tunnin päästä olla töissä, täytyy vaan toivoa, että punotus on siihen mennessä lasehtinut ja tunne, että silmiini olisi työnnetty halkovaja ois menny ohi. Tukkakin on muuten huonosti. Dämit. Ja kitalaki edelleen kipee. Näytän taas lihavalta Amy Winehouselta.

Vituttaa. Yksi ihminen saa minussa aikaan sellasia raivonväreitä, että alta pois. On ihan pirun vaikeaa norata se, mutta aion pysyä lujana. Pakko. Perkele. Hus, häivy mun elämästä.

Surettaa. Suunpielet roikkuu. Masentaa, ahdistaa ja lillun itsesäälin alhossa. Miksi mulle aina käy näin? Mitä pahaa minoon tehny? Kun minoon oikeesti tosi kiva ja ihana. Yksikin kusipää vielä mun tielle, niin tulee ruumiita. Koska minä pääsen tästä eteenpäin? Onks mun pakko mennä töihin? Minuun koskee ja mullon paha olo. Koiraki on tullu hulluksi ja tööttäilee tossa ja läpsäyttää kielellä välillä. Mie kurtistun kohta nälästä kasaan. Tekee vaan mieli käpertyä pieneksi palleroiseksi ja ottaa jonkun sääli ja silitykset vastaan. Ja itkeä pikkusen.

Palelee. Ikkunalle on kokonainen metri, mutta koska pitäis nousta lattialta ylös, jotta saan sen kiinni, annan sen olla auki ja hytisen. Vaatteet haisee eilisen johdosta tupakalle. Ajatus ei kulje. Sapettaa, kiukuttaa ja raivostuttaa. Kävin juuri kymmenessä minuutissa läpi kaikki mahdolliset tunneskaalat sisuuntumisesta murheeseen ja alentuvaisuuteen ja surusta raivoon ja välinpitämttömyydestä hätään. Voi paska. Ihana liskopäivä varmaan tulossa.

Puuh.

Voi paska. Minuu niurututtaa. Sillon pitää niuruta. Minoon aika kova niuruamaan joskus. Ei se mitään. Ei tätä oo pakkoo lukee. Mullon vaan tylsää, mullon parisuhteenkaipuuhetki ja kipeitä paikkoja ympäri kroppaa.

Dolan on ihan paska lääke. Laittaa pään pikkusen sekasin, muttei auta kipuun tai rentouta pätkääkään. Pitää ilmeisesti kiskasta puoli laatallista, jotta lähtee auttamaan?!

Mullon nyt semmonen hetki, että mun tekee mieli peuhata lakanoissa, nauraa jonkun ihanan kanssa, tehdä pitsaa ja mussuttaa sitä sitte yhdessä. Haluaisin, että joku ihan tois miulle kukkia. Pitäis kädestä. Halailis ja pussailisi. Ihailisi kovasti ja tykkäisi ja minäki tykkäisin. Ymmärtäisi minua ja pysyis minun perässä (no ei SILLÄ TAVALLA perässä, pervot).

Mullon kipee kitalaki. Söin eilen ravintolassa ihanaa ruokaa. Olin ihan hirveän nälkänen, enkä puhaltanu kunnolla ekaa haarukallista. Poltin kitalakeni oikein kunnolla ja sinne tuli valtava vesikello, jota muljuttelin kielellä koko loppuillan ja sitte se puhkesi minun suuhun jossain vaiheessa. Nyt siellä on aristava kohta. Se kohta ei tykänny chilitonnikalasta.

Mullon tylsää. Ihan hirveän tylsää. Olen miettiny yhtä ihmistä taas luvattoman paljon. Ehkä mie mietin sitä, kun ei oo oikein ketään muutakaan, jota miettiä. Laiskottaa. Tekee mieli sitä pitsaa. Oon nukkunu puoli päivää lääkepöllyssä. Minuun sattuu. Haluan, että joku hierois. Minoon paksu. Mullon tyhmiä vaatteita. Mullon kauheen isot kädet. Minoon tyhmä ja laiska ja epäaktiivinen. Mun koti näyttää persereijältä. Ihan paskaa.

Josko tää niuruaminen riittäs vähäks aikaa.