Täydellinen maailma?

Vaikka blogissa ei pitäisi lainata, niin nyt lainataan. Jari Kupila kirjoittaa niin väkevää vertauskuvaa uudessa Urheilulehdessä, että laitetaan se tähänkin.

"Entä jos maailma toimisi toisin. Urheilusta kiinnostuneet lapset eivät menisi urheiluseuraan, vaan musiikkiopiston kaltaiseen paikalliseen urheiluopistoon.
Pääsykoe karsisi sivuun motorisesti ja fyysisesti mahdottomat. Heidän liikuttamisensa olisi muun yhteiskunnan tehtävä. Kokeen läpäisseet laitettaisiin peruskurssille, joka vahvistaisi kehitysvaiheessa tärkeitä yleisiä fyysisiä valmiuksia.
Valmennuksesta vastaisi ammattivalmentaja. Opetus olisi maksullista, opetuspalveluiden tuntihinnoittelun mukaisesti.
Jonkin aikaa eri lajeja kokeiltuaan lapsille valikoituisi oma laji. Harjoittelussa korostuisi fyysisten valmiuksien tasapainoinen kehitys, mutta yhä enemmän myös oman lajin asioita. Harjoituksia olisi muutama ilta viikossa. Lisäksi tulisi kasa kotitehtäviä, joiden opettelu olisi edellytys seuraavaan vaiheeseen pääsylle.
Harjoitukset olisivat tilaisuuksia, joissa ohjattaisiin ja kannustettaisiin omaan harjoitteluun. Samalla kontrolloitaisiin, että omaa harjoittelua olisi tehty.
Jokaiselle lapselle tehtäisiin oma kehityssuunnitelma. Palautekeskusteluita käytäisiin usein. Vanhempien paikka olisi treenien ulkopuolella, mutta palautekeskusteluissa sana olisi vapaa.

Samaan aikaan kulttuurielämä toimisi toisin. Musiikkikasvatus olisi amatööriopettajien ja musiikkiseurojen vastuu. Ne vetäisivät kaikille halukkaille treenit muutamana iltana viikossa. Harrastus maksaisi vain Suomen Musaliiton lisenssin ja pienen kausimaksun. Muutamille vanhemmille pitäisi silti koko ajan selittää miksi touhu on niin kallista.
Kaikki soittaisivat samassa ryhmässä. Vanhemmat seuraisivat harjoituksia salin reunalla ja huutaisivat että Ville perkele, hakkaa kovempaa. He kyselisivät opelta miksi Ville ei saa soittaa enempää ja miksi hän joutuu soittamaan rumpua, vaikka on ilmetty sellisti. Oikeasti Ville olisi se tyyppi, joka istuu patarummun vieressä ja huitoo sitä huokaisten silloin kun sattuu huvittamaan. Mutta sitä ei saisi ääneen sanoa.
Opelle ei maksettaisi, mitä nyt musaseuran t-paita kerran vuodessa. Kuluja ei kehdattaisi seurassa syntyneen tradition vuoksi koskaan laskuttaa. Iltoina, joina ei olisi harjoituksia, ope kiertäisi myymässä vessapaperia ovelta ovelle.
Hetkittäin ope rohkaistuisi pitämään vanhempien hetkiä ja kysymään hienovaraisesti, että mitä jo motivoituneille ja kyvykkäille olisi erillisopetusta - ja tietyissä konserteissa kaikki eivät ehkä soittaisi yhtä paljon.
Silloin joku isä mörähtäisi että se ei saa maksaa penniäkään. Joku äänekäs äiti puolestaan kiljuisi että tämä on vastoin Suomen Musaliiton "Kaikki Soittaa"-ideologiaa.
Jo olisi maailma."

Luultavasti tämä aukenee lähinnä niille, jotka ovat harrasteliikunnan parissa toimineet.

Aina silloin tällöin - lähinnä kun tiukka peli hävitään - Suomessa puhutaan "voittamisen kulttuurista". Miksi Ruotsi voittaa isoja pelejä, ja Suomi häviää?

Nuorisoliikunnassa on ollut monen vuoden ajan "Kaikki Pelaa" ajatusmaailma valloillaan. Vaikka jotkut tahot (mm. jääkiekon parissa) sitä kritisoivat todella vahvasti, on siinä hyviäkin puolia. Valitettavasti ideologiassa on menty hieman liian pitkälle. Kun kaikki ovat voittajia, jokainen saa kunniakirjan yms. niin varmasti jokainen lapsi on tyytyväinen. Valitettavasti tällöin poistetaan URHEILUN tärkeä elementti - häviäminen. Liikunnassa ei ole häviäjiä, vain voittajia. Mutta urheiluun kuuluu voittaminen sekä häviäminen. Nuori Suomi lähtee siitä ajatuksesta, että häviäminen aiheuttaa negatiivisia tunteita, ja on haitaksi lapsen itsetunnolle. Varmasti näin on monessakin urheiluseurassa. Mutta syy ei ole häviämisen, vaan valmentajien. Mikäli valmentaja opettaa lapsille, että häviäminen on kauhea asia josta seuraa rangaistus, niin varmasti se on haitaksi itsetunnolle. Mikäli taas häviämistä lähestytään humaanimmasta näkökulmasta, ja lapsille opetetaan alusta alkaen että myös häviäminen on osa urheilua, niin sillä saattaa olla kokonaisuudessa jopa itsetuntoa parantava vaikutus. Lapsi oppii että häviö ei tarkoita aina epäonnistumista.

Ehkä jonain päivänä tässä maassa päätöksiä tehdessä isot instanssit kuuntelevat niitä, jotka oikeasti asian parhaiten tietävät. Tässä tapauksessa olisi kannattanut kuunnella lapsia, ja mitä he oikeasti haluavat.