Olen varustautunut asianmukaisesti. Laukussani on mukana kosteuspyyhkeitä, suunraikastin ja närästyslääke. Kännykkäni näytöllä on valmiiksi ruuvattu hätäkeskuksen numero ja olen ennakkoon scoutannut ravintolan miestenhuoneen sijainnin. Olen valmis kohtaamaan chilin.
Espan loppupäässä, sisäpihan perällä, piilottelee pikkuinen intialainen Samrat, jossa kerran nauttimaani tulista lounasta vatsani ei suostu hevin unohtamaan. Saapuessani paikalle ei ravintolassa ole kuin yksi pikkujouluihin varaslähdön ottanut rouvaseurue. Laiskanoloiset tarjoilijat keskittyvätkin tuijottamaan jalkapalloa katosta riippuvasta, 28 tuuman töllöstä. Kaverit ovat kuitenkin natiivi-intialaisia, eikä keittiön ovenraostakaan pellavaista päätä vilahda -ennakkoasetelma on siis kunnossa.
Aloittelen dinnerin iisisti tilaamalla kanapakoran: chiliruuvia on aikaa kiristää aterian edistyessä. Miedot kanapallerot ovat ihan ok rapeassa kuoressaan, tosin imelä kastike ja turha lisäkesalaatti lyövät flashbackin Hesburgerista. ”Ihan kiva” -tasoa oleva setti. Pääruuaksi olen päättänyt kestää liha-thalin kolmen ärhäkän miniannoksen rynnistyksen. Jenkkien armeijaruokalan brikkaa muistuttava peltivati on lastattu kana-currylla, härkävindaloolla ja lammaspadalla, sekä asiaankuuluvilla riisillä ja raita-kastikkeella. Mutta mitä ihmettä? Missä ovat hikikarpalot, tuskainen irvistys ja tajunnanräjäyttävä suunpolte?! Ruuan maustetasapaino muistuttaa lähinnä savonmummon irrottelupäivää, kun suolan lisäksi laitetaan hyppynen pippuria. Ei vetele -aivan suomettunutta. Onneksi ravintolan töllö on käännetty suoltamaan intialaista saippuasarjaa taivaskanavalta melkoisella metelillä. Se onkin kaikkein lähin kosketus Intiaan tänä iltana…
Kiitämme
- arkilounasta
- edullisia hintoja
Moitimme
- maustamattomia ruokia
- tv:tä, joka häiritsee
