Blogi

Vihkikeskusteluja

Ensimmäinen vihkipari saapuu kirkolle vaaleanpunaisella pyörällä. Tyttö ajaa, poika istuu tarakalla. Pariskunta on muutaman vuoden yli täysi-ikäisyyden. He lukitsevat pyörän, ottavat kypärät päästään, tarttuvat toisiaan kädestä ja katsovat minuun jännittyneesti.

Toinen vihkipari on vakavana. Vielä vuosi sitten ollut vieras ihminen on muuttunut kaikkein rakkaimmaksi. Ykkösvalinnaksi, joita ei koskaan aikaisemmassa elämässä oltu uskallettu tehdä.

Kolmas vihkipari tuijottaa toisiaan herkeämättä. He eivät säästele rakkaudentunnustuksiaan. Vaikka yhdessä on oltu monta vuotta, vieläkin olo on kuin vastarakastuneilla. He silittelevät toisiaan hiuksista ja liikuttuvat kyyneliin.

On sitä olemassa. Rakkautta.

”Menetyksen pelko vie pimeän puolelle”, sanoo Yoda eräässä Tähtien sodassa.

Yoda puhui asiaa.
Kun pelkää menettävänsä jotain tärkeää, alkaa hyvin nopeasti varmistella ja tehdä omituisia valintoja elämässään.

Voiko elämässä olla pelkäämättä?
Onko liian suuri riski tarttua hetkeen ja elää vailla huolia?
Voiko elämä olla kaunista ja hyvää?
Voiko joku rakastaa minua?
Voinko minä rakastaa jotakuta?
Entä jos menetän rakkauden?
Entä jos menetän kaiken?

”Entä jos”-elämä on pelkoa pahimmillaan.
Yodan sanojen lisäksi olen kuullut erään toisenkin hienon lauseen. ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon.” Tuon Täydellisen Rakkauden ansiosta meidän ei tarvitse astua pimeän puolelle.

Luin joskus, että tutkimusten mukaan suurin osa ihmisistä valitsisi hajuaistin, jos joku aisteista pitäisi poistaa.
Mitä hajuaistin suurta aliarviointia!!

Yksi maailman parhaista tuoksuista on navetan tuoksu. Kun mummoni lapsuuteni kesäiltoina saapui iltalypsyltä, pyysin päästä hänen syliinsä. Mummo vastusteli, haisi kuulemma niin pahalta. Mutta kun istuin siinä ja silitin hänen harmaita silkkisiä hiuksiaan, kaikki maailmassa oli kohdallaan.

Teini-ikäisenä säilytin pienessä rasiassa jostain löytämääni Kouros-deodorantin palasta. Kun avasin rasian, pystyin mielessäni rakentamaan tulevaisuuden minulle ja silloiselle suurelle ihastukselleni.

Joitain vuosia lenkkipolkuni kulki leipomon ohi. Joka ilta leipomossa paistettiin pussitolkulla ruisleipää ja tuoksu levisi ympäri kylää. Tuossa leivän tuoksussa taivalsin kilometrikaupalla ja yritin saada elämääni järjestykseen. Yritys taisi joiltain osin epäonnistua, eikä ruisleipä tänä päivänä oikein maistu.

Käyn aika ajoin Kallion kirkossa sen kauneuden ja jylhyyden takia, mutta myös siksi, että se oli joskus rakas työpaikkani. Ensimmäinen paikkani pappina, muistoja täynnä. Kirkon sakastissa on erikoinen tuoksu. Kallion tuoksu. Sitä ei voi selittää, mutta sitä pitää käydä haistelemassa jokaikinen kerta kirkossa vieraillessaan.

Kuinka moni muisto olisikaan tulvimatta mieleemme, jos emme haistaisi mitään? Kuinka moni tunne jäisi kokematta jollemme haistaisi? Toisaalta ehkä juuri siksi niin moni voisi luopua hajuaistista. Muistaminen ja tunteminen on toisinaan sydäntä riipaisevaa...

"Nostan käteni ilmaan
ja siihen ne jää
antaudun eessä tän kaiken.
Haluton oon enää esittämään
että etenisin kovin taiten."

Kevätauringon lämmittäessä istun Tokoinrannassa. Musiikki tulvii korviin kuulokkeista, sanat ja sävelet hakeutuvat surun täyttämään mieleen, kynä painautuu paperiin. Minä kirjoitan nämä sanat, kirjoitan ne kovaa painamalla muistikirjani tyhjälle sivulle. Ehkä se auttaa.

Rannassa istuu muitakin ihmisiä. Kuulokkeita korvillaan, muistivihkosia kädessään. Kohtalotovereitako? En tiedä.

Minä en etene enää kovin taiten. Minä en etene enää ollenkaan. Tie on poikki. Minulla oli pyrkimykset, toiveet, yritykset, kaipaus. Minä halusin tietää, ei, minä halusin tuntea. Minä halusin rakastaa. Itseäni ja muita. Minä halusin niin paljon, että sotkin elämäni mahdottomaan umpisolmuun.

"Liika on liikaa
ja liialta tuntuu
joskus elämän taakka
Jos osaansa kantaa
ei osaa tai voi
se kannettu on loppuun saakka

Sinä miksi sen teit?
En voi ymmärtää
mutta uskoa tahtoisin silti
Me tiedämme sen
olen kipua täys
mutta sinä - älä päästä mua irti."

Mieleeni tulee eräs raamatunkohta: ”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra.”

Minä tiedän, että minun ajatuksia ne olivat, minun omia teitäni. Minä en vain enää jaksanut odottaa. Voinko saada anteeksi, saisinko aloittaa alusta?

"Ei kai huutoni nousiskaan korkeimpaan tähteen
tyydyn siis kuiskaamaan
Mistä muualta löytäisin elämän lähteen?
Siks luonasi vaan, jos olla saan."

Sammutan musiikin, suljen muistikirjan, katson vierustovereitani ja huokaan. Jumala meitä armahtakoon.

(Laulu Juha Tapio:Luonasi vaan)

Vuosia, vuosia sitten olin fanaattisen addiktoitunut televisiosarjaan nimeltä Beverly Hills 90210. (Kyllä, tämä on totta, eikä saa nauraa!) Elin sarjan mukana täysillä, samaistuin hahmoihin ja heidän elämäänsä.

Mikäli joku ei kyseistä sarjaa muista tai tiedä, kerrottakoon, että se kertoi amerikkalaisista lukiolaisista Los Angelesissa. Paikkakunnalle muuttivat myös maalaissisarukset kaukaa Minnesotasta. Koulunkäyntiä, perhe- ja ihmissuhteita, ihastumista, rakkautta ja hauskanpitoa. Siitä koostui tämä sarja. Sarjan esittäminen lopetettiin jossain vaiheessa, mutta onnekseni sitä pystyi seuraamaan kuitenkin Ruotsin television puolelta. Sarjaan mahtui monenlaista: pinnalliset jenkkinuoret kalliine urheiluautoineen sekä ihana amerikkalainen perheidylli, pahan pojan ja kiltin maalaistytön rakkaustarina ja paljon, paljon muuta. Mutta jotain siinä sarjassa oli, jotain todenmukaista ja aitoa.

Kuukausi sitten Suomeen rantautui tämän kyseisen sarjan uusi versio 90210. Lukionuoret olivat varttuneet isoiksi, aikuisiksi ihmisiksi ja osa heistä oli opettajana nuoruutensa opinahjossa. Jännittyneenä ja odottavin mielin istuin tv:n ääreen. Mietin kuinkahan minulle nyt käy? Tulenko yhtä addiktoituneeksi kuin nuorena, odotanko viikon kuluvan nopeasti, jotta saan tunnin Amerikan ystävieni seurassa?

Sarja alkaa nopealla tempolla, tunnusmusiikki on vain muisto entisestä. Ensimmäisten minuuttien aikana olen nähnyt alkoholisoituneen isoäidin, huumeita koulurepussaan kantavan nuoren, pikaseksiä autossa, ex-vaimoja, -miehiä, -seurustelukumppaneita ja liudan ilkeän näköisiä ja oloisia ihmisiä.

Mitä on tapahtunut? Minne katosi viattomuus? Missä ovat kaikki tavalliset asiat? Muutuinko minä vai muuttuiko maailma? Vaikka kysessä on vain fiktiivinen tv-sarja, tajusin, että jotain on tapahtunut. Viidessätoista vuodessa on monta kaunista asiaa kadonnut, kaikki on kaupan, ihmissuhdesolmut monimutkaisempia ja sairaampia kuin aikaisemmin, eikä moraalista ole enää tietoakaan. Ainakin, jos televisio-ohjelmatarjonnasta voi jotain päätellä.

Minä haluan maailman, jossa on rakkautta, ihania ihmisiä ja kauniita asioita. Onko se liikaa vaadittu? Mahdollisesti. Ehkä sitten taivaassa...

Elokuvat, joiden loppuratkaisu jää katsojan ratkaistavaksi ovat ärsyttäviä. Siitä huolimatta eräs elokuva on tullut minulle lähes kulttileffaksi.

Kaksi nuorta ihmistä kohtaa junassa. Poika on amerikkalainen ja tyttö ranskalainen. Poika saa tytön jäämään kanssaan illaksi ja yöksi kesäiseen Wieniin. Näiden muutamien tuntien aikana he kiertävät kaupunkia, puhuvat ja tutustuvat toisiinsa. He käyvät levykaupassa kuuntelemassa levyjä, ihastelemassa auringonlaskua maailmanpyörästä käsin, katselevat hautakiviä hautausmaalla. He jakavat lapsuusmuistonsa ja tulevaisuuden haaveensa. He ihastuvat ja rakastuvat. Kaiken tämän jälkeen tulee kuitenkin aamu ja eron hetki. Tyttö jatkaa matkaansa kotikaupunkiinsa Pariisiin ja poika suuntaa lentokentälle. Eron hetki on riipaiseva. He päättävät tavata toisensa puolen vuoden päästä samassa paikassa. Ei kirjeitä, eikä puhelinsoittoja siinä välissä, se olisi liian masentavaa. Tyttö nousee junaan ja poika lähtee kohti lentokenttää. Elokuva loppuu.

Eräässä elokuva-arvostelussa sanotaan: ”Rakkautta ennen aamua -elokuvan viehätys on siinä, että se ei suinkaan kerro rakkaudesta, vaan rakkauden mahdollisuudesta”. Lähes kymmenen vuoden ajan kuvittelin oman lopun tuolle elokuvalle. Katsoin leffan uudelleen ja uudelleen, kuvittelin nuoren parin tapaavan talvisessa Wienissä ja elävän onnellisena elämänsä loppuun asti. Annoin rakkaudelle mahdollisuuden.

Elokuvan jatko-osa ”Rakkautta ennen auringonlaskua” muutti kuvittelemani tarinan toisenlaiseksi. Sekin on kaunis tarina, erilainen on kuin oma loppuratkaisuni. Realistisempi ja lähempänä ihan oikeaa ja aitoa elämää.

Tunnustan: olen pöytälaatikkorunoilija.
Tämä ominaisuus rupesi ilmenemän minussa vasta kolmekymppisenä. Miksi? En osaa vastata.

Luin joskus jostain kirjasta, että elämämme maan päällä on vain väliaikainen toimeksianto. Vuoden viimeisenä päivänä tein pimeän olohuoneen sohvalla yhteenvetoa menneistä päivistä. Vuosi oli ollut omituinen, niin kuin jo monina edellisinäkin. Syntyessään tähän maailmaan ihminen ei onneksi heti ymmärrä, kuinka outoa elämä voi olla.
Kaiken epätäydellisyyden keskellä ajatus elämästä väliaikaisena toimeksiantona on lohduttava. Silti se ei taida poistaa ihmisistä toivetta tässä elämässä koettavasta onnesta, ilosta, rauhasta ja rakkaudesta.

Mitä ihminen saa toivoa, mitä meillä on oikeus pyytää?
Minun toiveeni ja pyyntöni ovat usein päätyneet tavalla tai toisella runon muotoon muistikirjan sivuille. En toivo rahaa, menestystä tai kunniaa. Minä olen toivonut ja toivon tänä uutenakin vuotena epätäydellisyyden keskelle rakkautta.

”Rakastatko sinä minua?
Pienen tytön hätäinen kysymys.

Lause kaikuu läpi vuosien
sinulle
hänelle
teille
Jumalalle.

Useimmiten oli hiljaista.”

Hiljaisuus on vienyt minut uudelleen ja uudelleen erään psalmin äärelle: ”Luota Herraan ja tee hyvää—saat nauttia Herran hyvyyttä, hän antaa sinulle mitä sydämesi toivoo.” Tässä hauraassa maailmassa haluan luottaa. Täyttyköön sydämiemme toiveet väliaikaisen toimeksiannon aikana, tänä uutena vuotena tai sitä seuraavana tai sitten joskus, kun väliaikaisuus muuttuu lopulliseksi.

Tapahtui eräänä talvisena pakkaspäivänä: kolme pientä lasta leikkii järven jäällä. Rantasauna on lämpiämässä. Jäähän on sahattu aukko, avantouintia varten aikuisille.

"Meitä paleltaa", lapset kitisevät. Kaksi punaposkista äitiä menee saunamökiin keittämään kuumaa kaakaota. Mökissä on lämmin, maito alkaa hiljalleen lämpenemään, kaakaopurkki on hukassa. Yhtäkkiä puuhastelun läpi kuuluu viiltävä avunhuuto ulkoa. Pienin lapsista on pudonnut avantoon, pää on juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella. Kaksi vähän vanhempaa lasta yrittää raivoisasti huutaen vetää pienintä pois vedestä. Virta yrittää vetää punaiseen toppapukuun puettua tyttöä jään alle.

Kaakao jää hellalle, äidit juoksevat jäälle. "Älkää päästäkö irti, vetäkää niin kovaa kuin jaksatte", he huutavat kauhuissaan. Urheasti lapset puristavat pienen tytön käsiä ja yhdessä he saavat hänet ylös hyisestä vedestä.

En ole koskaan pelännyt niin paljon, enkä ole koskaan rakastanut niin paljon, kuin sinä talvisena pakkaspäivänä.