Blogi

Se ällöttävä oksettava siirappihattarointi kostetaan nyt sitten korkojen kera. Olen oksettanut ystäviäni viime päivät ja nyt on sitten minun vuoroni puklailla ja tuntea kuvotusta. Hieman eri syistä tosin, mutta hei, ei olla turhan tarkkoja.

Läheinen tuttavuuteni hermokipu palasi eilen illalla ja sen verran kovana, että pengoin kaapit löytääkseni edes yhden näpsäkän napin ja löytyihän se. Kivulta meni terä ja niin meni minultakin. Tänään sitten lääkäriin pitäisi kävellä selittämään erittäin huonoa Suomea puhuvalle tohtorille juurta jaksaen asia ja kirjoituttaa pari reseptiä, jotta selviän töistä tämän kanssa.

Hattara on nyt hieman kalpea ja hutera. Onneksi toinen hattara porskuttaa vahvasti minunkin puolestani :)

Tuntuu suorastaan rikolliselta olla näin onnellinen näin pienestä ja näin aikaisessa vaiheessa, mutta voi siirappi, sokeri ja hunaja sentään <3

Pää on pyörällä, hymy vain levenee ja vatsassa lentää perhosia. Voi että, jos tämä olisi se, mikä vie ja kestää.

Että voi pientä ihmistä potuttaa ja isosti... Jossittelu ja menneeseen tuijottelu on ehkä tyhmintä mitä voi tehdä, mutta silti teen niin aikani ennen kuin voin päästää irti ja hyväksyä asioiden tilan. Jos olisin sijoittunut johonkin toiseen työpaikkaan alunperin. Jos olisin lähtenyt aiemmin pois. Jos olisin tajunnut, että ei ole normaalia sairastaa niin paljon tai yskiä aina vähän. Jos työterveyshuolto olisi ottanut asian tosissaan eikä leikkinyt johdon tavoin, ettei ongelmaa ole.

Jos ei olisi sukurasitetta, jos ei olisi ollut lemmikkieläintä, jos ja jos ja jos.

Kunpa kyse ei olisi siitä, mitä nyt tutkitaan vaan jostain muusta ja harmittomammasta. Minun pitäisi kaiken muun lisäksi olla laulaja. Laulaja tarvitsee keuhkojaan. Perkele!

Kiitos ja näkemiin.

Minä en ole kaikkia varten. Kukaan ei ole. Minä uskon rehellisyyteen, asioiden selvittämiseen sen ihmisen kanssa, jonka kanssa hiertää. Minä uskon hyvään ihmisissä. Uskon hyvään itsessäni. Uskon hyvään rakkaissani ja myös niissä vähemmän rakkaissa.

Minä kiukuttelen, minä kiroan, minä menetän malttini ja ovet paukkuvat. Minä olen joskus kohtuuton, minä annan tulla täyslaidallisen. Mutta olen muutakin. En kuitenkaan ole epäaito. Joka tunne, joka minusta näkyy on aito tunne.

Näihin aatoksiin, hyvää yötä.

Hieman on hyvä olo rakoillut tänään, kun pelottaa, mitä edessä terveyden suhteen on. Hienosti myös jälleen yodaa kirjoitan. Mutta niin, tämänkin päivän epätoivon aikana olen ollut loputtoman onnellinen ystävistäni, jotka muutamalla sanalla saavat minut hymyilemään ja jotka ovat mukana arjessa, vaikkakin vain ruudun välityksellä suuren osan viikkoa.

Silti. Joskus elämä on pienestä kiinni tai olo, jos ei nyt olla niin dramaattisia. Kun muistaisi itsekin, että omilla sanoilla on muille merkitystä. Niitä käyttäisi ehkä harkitummin ja toisaalta tuhlailevammin.

Minä olen tänä syksynä intoa täynnä. Aloin pitkästä aikaa laulaa, aloin myös pitkästä aikaa kirjoittaa, mikä oli jäänyt vähemmälle. Fiktiota syntyy kynästä iloisen paljon ja kiitos tosielämän outouden, materiaalia riittää työstettäväksi. Heppailukin innostaa uudella tavalla. Entäs tämä tanssi-into sitten?! En millään malttaisi odottaa lauantaita ja seuraavaa tuntia!

Työpaikan vaihdos taisi olla tähän astisen elämäni viisaimpia tekoja. Voimavaroja on vapautunut uskomaton määrä, kun ei mennä jatkuvasti sietokyvyn rajoilla, kun omia fyysisiä rajoja ei koetella koko ajan ja elämäänsä voi suunnitella pidemmällekin eteenpäin. Käsittämättömän hyvä tunne, flunssakaan ei haittaa :)