Blogi

Olen alkanut taas kirjoittaa fiktiota. Aivan loistava juttu, sillä luulin luovuuteni kadonneen tuossa pari-kolme vuotta sitten. Mutta ei, ehkä voin siis vielä joskus palata kirjoittamaan musiikkiakin. Ehkä sekin taito vielä palaa.

Lisäksi kaivoin jääkaappimagneetit esiin ja olen ilostuttanut ja surustuttanut (tiedän, tuo ei ole sana) ihmisiä höperöillä runoilla, joissa käytetään kökköä kieltä, sillä tietyt sanat ja päätteet puuttuvat ja sanoja ei pysty pahemmin taivuttamaan. En välitä siitä juurikaan vaan annan palaa. Minulle on tärkeää, että saan purettua ajatuksiani näkyviksi ja kuuluviksi. Se vähentää painetta ja auttaa jäsentämään asioita kummallisen paljon. Jos antaisin kaiken jäädä piiloon, räjähtäisin jokin kaunis tai vähemmän kaunis päivä.

Se mikä syttyy nopeasti, sammuu myös nopeasti.

Nuo sanat ovat pyörineet päässäni lähes taukoamatta nyt kohta kolme vuorokautta ja alkavat totta tosiaan tympiä.

Herkästi innostuva on usein myös herkästi kyllästyvä.

Siinä toinen lause, joka ilostuttaa mieltäni jatkuvasti. Olen valmis lyömään noilta sanoilta hampaat kurkkuun ja pyörittelemään ne mudassa.

Minä en usko, että voi olla tunteistaan aidosti tietoinen, jos on yksi iso tuuliviiri. En usko, että silloin on kosketuksissa sisimpäänsä, kun vain kohkaa tunteesta toiseen impulsiivisesti ja ottaa kaiken vastaan tunnekuohulla, usein ääripäiden tunteilla. Ei silloin tiedä, mitä oikeasti tuntee pidemmällä aikavälillä ja mitä todella tahtoo, jos tunteet vievät kuin pässiä narussa.

Sanat, "tämä on erilaista, ihan toisenlaista kuin ennen" ovat usein pelkkää soopaa ja niin moneen kertaan kuultuja, että jokainen nainen osaa suhtautua niihin varauksella. Me? Special? Yeah right.

Tuuliviirit ovat perseestä. Puiminen on perseestä. Luottamuksen menetys on perseestä ja harhaanjohtaminen tai asioiden kaunistelu ovat perseestä. Mutta tiedättekö mikä ei ole perseestä? Se, että on olemassa niin hyvä ystävä, että sen kanssa voi kiusaantumatta puhua omasta perseestään <3

Edelleen, mulla on maailman paras vaimo. Miten yhdelle ihmiselle voi osua näin hienoja ihmisiä kohdalle? Uskomatonta onnea.

On todella tärkeää, että elämässä on ihminen/ihmisiä, joiden kanssa oleminen tuo hyvää oloa, uusia ajatusmalleja ja iloa. Kun jo jonkun kasvojen näkeminen tuo hyvän olon tunteen, on asiat jo melko hyvin. Kun voi olla rehellisesti oma itsensä, kaikkine kauheuksineenkin. Toivottavasti kaikilla on sellainen ihminen, jolta ei tarvitse kätkeä rumuutta ja joka näkee rumuuden seasta myös sen kauneuden ja hyvän.

Rakastan.

Puhelin soi ja alkaa juttu jo tutuiksi tulleista aiheista. Tyttö istuu olohuoneessa koittaen keskittyä johonkin yhdentekevään rikossarjaan, jossa syynätään ruumiita pitkin peltoja. Sadisti leikkii tytöillä ja rinki taitaa olla laajempi kuin aiemmin luultiin. Se ei jaksa pitää otteessaan, sillä tytön kuuluisa ylimääräinen aisti on aktivoitunut. Sen aktivoi kehonkieli, äänenpainot ja muuttuvat sävyt. Sen aktivoi tapa olla ja puhua.

Tyttö koittaa keskittyä siihen, kun ruudussa vaalea likainen nuori nainen kiipeää tikkaita kellarista maan pinnalle ketju jalassaan. Jännittävää sinänsä, aihe voisi koskettaa kovastikin, sillä jokin tarinassa on kovin tuttua ja tunnistettavaa. Se ei silti pitä otteessaan, koska hälytyskellot soivat. Ne soivat kuvottavan kovaa ja tyttö ruoskii itseään mielessään, sillä soimiselle ei ole mitään syytä. Ei syyksi riitä tietty äänenpaino, jota ihmiset käyttävät hyvitellessään tai rauhoitellessaan itselle rakasta ihmistä. Syyksi ei riitä äänen madaltaminen ja sopottaminen. Ei riitä ei.

Silti kellot soivat niin kovaa, ettei niitä voi olla kuuntelematta. Tyttö tulee kuuntelemaan kaikilla aisteilla tästä lähtien kaikkea, mitä mies tekee, sanoo, jättää tekemättä ja jättää sanomatta. Epäilys on istutettu. Se ei ole vielä kertaakaan ollut turha. Toisaalta voihan se johtua vaikkapa projisoinnista. Ehkä se on sitä.

Tai ehkä ei.

Tyttö pääsi lopulta pakoon ja ketju irroitettiin. Ohjelma loppui, mutta kellot eivät hiljentyneet.