Katselen sinua, kun kaikessa nuoruuden hehkussasi kävelet käytävää pitkin kohti odottavaa miestäsi. Suku ja ystävät seisovat reunamilla hymyillen ja iloosi yhtyen. Hymyilet, sinua selvästi jännittää, mutta olet niin silmin nähden täynnä innostusta ja odotusta, että sydämeni pakahtuu. Samalla, kun kävelet kohti alttaria, tunnen olevani hautajaisissa. Paikka vierelläni on tyhjä eikä minua tulla koskaan katsomaan kävellessäni alttarille. Ei sillä, että kirkko muutenkaan koskaan olisi ollut minun paikkani.
Koitan ravistella hautajaistunnelmaa hartioiltani ja keskittyä teidän ilon päiväänne, riemuita kanssanne ja iloita tulevasta elämästänne. Olisi itsekästä surra omaa tulevaisuuttaan tai sen puutetta tänään. Niinpä tanssin sulhasen kanssa, isäni kanssa, serkkuni kanssa ja nauran, hymyilen ja iloitsen. Halaan sinua ja otan vastaan iskun "Seuraavaksi sitten teidän häät". Ei tule mitään häitä. Seuraavaksi tanssitaan jälleen yhden sukulaisen häitä, sitten tämän sisaren ja siinä tämän suvun tämän sukupolven häät sitten ovatkin.
Milloin tästä hupakosta tuli väsynyt aikuinen nainen, joka haluaa naurettavia asioita ja synkistelee jäädessään niitä ilman? Missä se hupakko luuraa? Haluan sen takaisin, jotta voin estoitta kikattaa häissä ja jättää suremisen hautajaisiin.