Tämä on kivuliaan opettavaista. Siis tämä eläminen ja oleminen. Minulla on joskus epätoivon syövereissä ollut tapana sanoittaa kaiken olevan syvältä, kertoa kuinka mikään ei KOSKAAN onnistu ja AINA kaikki menee pieleen ja on niin vaikeaa. Mikäänhän noista ei pidä paikkaansa. Silloinkin, kun moni asia on ollut yhtä helvettiä, on elämässä ollut myös ilonaiheita, asioita, jotka ovat onnistuneet ja helppoutta. Sanoilla ne on kuitenkin saanut mitätöityä. Se on ihan helvetin raskasta niille, jotka joutuvat kuuntelemaan sitä valitusta kuinka kaikki on päin seiniä ja honkia ja mikään ei IKINÄ mene niin kuin toivoisi.
Siksi vältänkin nykyisin noita ilmaisuja ja keskityn hyväänkin kakan keskellä. Eri asia ovat sitten masentuneet ihmiset, heille sallittakoon totaali-synkkyys, sillä silloin maailmassa ei oikeasti ole MIKÄÄN hyvin. Mutta me muut, ei heitetä hanskoja tiskiin ja ryhdytä lapsiksi todeten, että tämä on niin KAMALAN VAIKEAA ja miksi TAAS asiat menee hankalimman kautta. Perkele, sanon minä. Etenkin tuollainen vässyköinti potuttaa, jos ympärillä on paljon hyvää, paljon asioita, jotka menevät todella hyvin ja ovat onnistuneet aivan käsittämättömällä tavalla.
Minua pelottaa lähellä olevan ihmisen totaaliärtymys ja KAIKKI ON HUONOSTI -ajattelu, kun yksi osa-alue pettää. Kun suunnitelmat menevät uusiksi tai jokin ei muuten mennyt nappiin. Kahvista ei tullut hyvää tai jotain muuta yhtä triviaalia. Sitten mökötetään, ollaan kuin koko maailman taakka olisi harteilla ja kiukutellaan tai sitten suurennellaan asia siihen, kuinka KAIKKI AINA menee pieleen. Miten sellainen ihminen sitten kestää sen, kun asiat oikeasti menevät pieleen? Kun talo palaa, joku kuolee, joku sairastuu vakavasti tai muuta vastaavaa. Miten sellainen ihminen pärjää niissä tilanteissa, joissa toinen on murtunut ja pitäisi jaksaa molempien puolesta? Ei mitenkään.
Että hyvää lauantaita vaan.