Blogi

Tapan tässä aikaa odotellessani kellon tulevan yhdeksän, jotta voin käynnistää imurin ilman, että naapurit tulevat kimppuun ovista ja ikkunoista. Ikkunat pesin jo ja siivous jatkukoon kunhan on lupa pitää meteliä. Kun elämä on sekavaa ja osa siitä muiden käsissä, on hyvä järjestää edes ympäristönsä kasaan ja kuntoon. Se jäsentää ajatuksia yllättävän paljon ja luo mukavan harhan siitä, että asiat ovat hallinnassa, omassa hallinnassa. Sillä auta armias, jos hallinta katoaa! Silloinhan koko maailma hajoaa! Joo-o. Uskokaa pois, niin se menee.

Tässä odotellessa soi Blame it on the girls. Mainio biisi, sanoisin.

"Blame it on the girls
who know what to do
Blame it on the boys
who keep hitting on you

Blame it on your mother
for the things she said
Blame it on your father
but you know he's dead"

Niin. Älä suinkaan katso peiliin vaikka tekstin voi tulkita monella muullakin tavalla. Siitä sokeudesta itselle on useita esimerkkejä omassa ympäristössäni. Olen tosin siirtänyt ihmiset syrjään, mikäli he ovat aina vain ja toistuvasti sitä mieltä, että koko maailma on heitä vastaan, kaikilla on salaliittoja heitä vastaan ja niin edelleen. Kaikki aina kohtelevat väärin ja itse on pyhimys. Ehei, sellaista en katsele läheltä ja koitan välttää katselemasta kauempaakin. Uhriutumisesta on kirjoitettu lähiaikoina paljon; miten joistakuista elämän kaltoinkohtelemista tulee uhreja kaikissa käänteissä ja kriittisyys oman toiminnan vaikutukseen ei ole läsnä. He ovat lapsenkaltaisessa tilassa, jossa apu ja pelastus pitäisi tulla ulkopuolelta, samoin kuin kaikki paha ja ikäväkin tulevat ulkopuolelta.

Aikuisten maailmassa ei kuitenkaan uhriutumalla selviä kovin hyvin. Tai ehkä selviää, mutta elämä mahtaa olla melko ikävää ja harmaata, jos koko maailma on itseä vastaan jatkuvasti. Joskus tapahtuu kamalia asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa, mutta siitä eteenpäin on mahdollisuus helpottaa oloaan valinnoilla ja omalla toiminnalla. Ottaa elämän langat omiin käsiin.

Siispä kohta imuroin ja pesen lattiat, pyyhin pölyt ja istahdan ahkeruuskupillisen kera ihastelemaan puhdasta kotia. Sen voin tehdä mieltäni piristääkseni.

Minua vituttaa kuin pientä eläintä. Tai oikeastaan ihan pirun suurta eläintä. Voisin vähän tömistellä tannerta ja puhkua tai puhista vaikuttavasti. Koska en kuitenkaan ole iso eläin, tyydyn kirjoittamaan tämän kakan hetkeksi pois mielestä.

Olen ollut leukaniveleni ja kolmoishermokivun vuoksi poissa töistä yli 50 päivää tänä vuonna. Se on todella paljon ja on rasittanut tiimiä hurjasti. Tämän ymmärrän. En kuitenkaan ymmärrä, miten työ"kaverini" voivat olla niin saatanan idiootteja, että viitsivät puhua paskaa ja spekuloida, että "ei sitä vain huvita työnteko, se vain lusmuilee". Olen koko tiimille kertonut syyn sairaslomaan ja selittänyt asian. Mutta ei. Jos joku vielä asiasta kuittailee, toivon karman hoitavan sille paskiaiselle tämän saman vaivan sivuoireineen vaikkapa puoleksi vuodeksi. Katsotaan sitten loppuuko suunsoitto. Saatana.

Toivon sille pikkusielulle samanlaisen kivun, joka on laittanut minut itkemään ja tärisemään monen monta kertaa. Toivon, että se idiootti ei saa syödä kunnolla, ei saa nukuttua, ei voi puhua kunnolla suurta osaa ajasta ja joutuu olemaan järjettömässä kipulääkepöllyssä. Sitten se idiootti voi miettiä haluaisiko se sellaisen pöhnäisen ihmisen pitämään huolta vaikkapa omasta lapsestaan. Sitten se idiootti voi mennä itseensä ja opetella olemaan.

Tämän enempää en uhraa aikaa tai ajatuksiani moisille kusipäille. Minulla on oikeitakin huolenaiheita, kuten pelko kasvonlihasten hallinnan menettämisestä.

Ai niin, sen pelonkin voisin pikkupaskiaisille lahjoittaa koska vaan.

Tui fucking tui.

Jaahas. Mulla olisi ollut kuluneena viitenä viikkona helvetin paljon asiaa, mutta en sitten purkanut sitä tänne sattuneesta hedelmäisestä syystä. Pusipusi vaan ylläpidolle. Siitä puheen ollen muuten, odotan jännityksellä, poistuuko käyttäjä njoy todella palvelusta bannit saatuaan, kuten aiemmin uhosi :)))

Mutta asiaan. Leuka on rikki, sitä myötä niska, kaula, hartiat ja selkä myös. Töissä on tullut käytyä lähinnä toteamassa, ettei puhetyötä tehdä rikkinäisellä naamalla. Nyt tosin viikko takana, mutta näkyy se tuossa kipulääkkeiden kulutuksessakin valitettavasti. Pää meinaa levitä, kun paniikki on hiipimässä vähitellen persuksiin, että mitä jos tästä tulee samanlainen helvetti kuin vuosia sitten? Mitä jos tosiaan pää ei kestä? Mitä jos tätä ei voi korjata tällä kertaa jne. jne.

Keho pysyy kasassa teipeillä (kirjaimellisesti) ja pää pysyy kasassa kiitos hienon ihmisverkoston ja tämän kevään. Kimalaiset lentävät taas, perhoset höpsöttelevät ympäriinsä ja peipponen alkaa kailottaa ikkunani ulkopuolella jo 04.20. Kevät tarkoittaa kesää ja kesä tarkoittaa lämpöä, hikeä, rakkoja, jäätelöä, rantasaunaa, kuumia katuja, helmoja, korkoja ja iiiiiiiiiih! <3

Ei mulla muuta. Pärjäilkää.