Blogi

Kaikki on valmiina; tärkeät paperit käyty läpi ja järjestyksessä pöydällä odottamassa löytäjää. Kirjeet ovat viereisessä pinossa sekä toiveet joidenkin tavaroiden sijoittumisesta lähipiirissä. Koti on siivottu, työnantajalle ilmoitettu muutaman päivän sairaspoissaolosta, jotta eivät turhaan odota aamulla töihin. Kotikaupunki on hyvästelty. Mieli on kirkkaan tyyni, levollinen jopa. Saana käy vielä rapsuttamassa kissaa, hengittää sen tuoksua viimeisen kerran ja se on ainoa hetki, kun kyyneleet kihoavat silmiin. Muuten surua ei tunnu. Kaikki kyllä selviävät, perhe ja ystävät ovat vahvoja ja heillä on toisensa. Saana voi lähteä.

Asian valmistelu oli yllättävän helppoa. Vuosien vakava sairaus on mahdollistanut pääsyn koviin kipulääkkeisiin ja oli yllättävän helppoa kirjoituttaa pari reseptiä parilla eri lääkärillä. Saana on tehnyt taustatyönsä hyvin, kuten aina ennenkin ja lukenut artikkelikaupalla tekstiä lääkkeistä ja niiden yliannostuksista, riskeistä jäädä eloon vammautuneena ja niin edelleen. Parempi liioitella, on Saana ajatellut moneen kertaan. Kulhossa on 80 kpl erästä opioidia, 30 kpl samaa lääkettä hitaassa muodossa, 47 epilepsialääkettä sekä 60 kpl masennuslääkettä, jota on käytetty kivunhoidossa. Sillä määrällä Saanan kokoisen naisen pitäisi päästä hengestään vaivatta. Iso mieskin kuolisi siitä annoksesta. Makuuhuoneeseen Saana on varannut pulloissa vettä, ämpärin valmiiksi pahoinvointia varten, levittänyt paksun kerroksen pyyhkeitä sängylle. Lääkkeiden pakkaukset Saana on vienyt jo ulkoroskikseen asti, reseptit revittyinä myös.

Kissalle on tarjolla runsaasti vettä ja ruokaa. Varmistaakseen kissan hoidon, on Saana ilmoittanut entiselle miehelleen lähtevänsä tänään matkoille ja kissan kaipaavan hoitoa joko myöhään illalla tai aikaisin aamulla. Siten Saanan löytää ihminen, joka ei ole nähnyt hänen kasvavan taaperosta aikuiseksi, joka ei rakasta niin paljoa, jos yhtään. Kissakin hoituu.

Saana kävelee keittiöön, kaivaa pakastimesta vodka-pullon ja ottaa siitä pitkän hörpyn, sen verran, että jääkylmä neste lämmittää kylmiä sisuskaluja. Enempää ei tarvita. Makuuhuoneen ovien takana Saana ottaa ensimmäisen kourallisen lääkkeitä ja alkaa niellä niitä veden kera. Nieleminen on kuitenkin hidasta ja lääkkeitä paljon. Vettä joutuu juomaan aivan liikaa ja liian nopeasti eikä keho pidä siitä, vaan protestoi hetken kuluttua oksentamisella. Saana oksentaa rajusti ämpäriin noin kolmisenkymmentä tablettia ja runsaasti vettä. Kauhu hiipii naisen mieleen. Ei helvetti, eikö tämä onnistukaan?! Saana kävelee kylpyhuoneeseen puhdistamaan ämpärin ja tuo sen takaisin makuuhuoneeseen. Koska oksentamisen haju viipyy nenässä, avaa Saana ikkunan, josta tulvii sisään talvikylmää ilmaa. Mutta miten saada lääkkeet alas oksentamatta liian nesteen vuoksi?

Ratkaisu löytyy vaaleasta leivästä. Lääkkeitä suuhun, perään hieman leipää, jonka avulla lääkkeet saa nieltyä. Tämä on hidasta, mutta se ei Saanaa haittaa. Ei hänellä ole kiire tai hätä. Tähän saa kulua aikaa, sillä päätös on vankka eikä sen toteuttamista tarvitse kiirehtiä. Mieli alkaa sumentua nopeiden kipulääkkeiden vaikuttaessa ja epilepsialääkkeen rentouttaessa lihaksia. Viimeisten lääkkeiden nielemistä Saana ei muista.

Hän on asettunut sängylle hieman vasemmalle kyljelle kääntyneenä, oikean käden jäätyä erikoiseen asentoon. Makuuhuoneen ilma on kylmä. Kissa kiertää oven ulkopuolella ja oksentaa ympäri asuntoa. Tunnit kuluvat. Hengitys on pysähtynyt, sydän on pysähtynyt, keho on jäähtynyt hyvin kylmäksi osittain pakkasilman auttamana. Ei ollut mitään valoa tunnelin päässä, ei suuria tunteita, että nyt tämä on tässä. Oleminen vain lakkasi.

Paria viikkoa myöhemmin Saana täristen nousee tuolille sängystä kahden sairaanhoitajan avustamana ja pääsee ensimmäistä kertaa suihkuun. Kädet eivät pysy ylhäällä hiusten pesun ajan, joten toinen hoitaja tulee apuun. Lopuksi hoitajat kietovat itkevän Saanan pyyhkeeseen ja kuivaavat. Itku tulee uupumuksesta ja kiitollisuudesta, kun joku hoitaa hellästi ja kohtelee kunnioittavasti. Hetken päästä sängyssä Saana saa suun kautta aamiaisen. Velli ei ole ikinä ennen maistunut niin hyvälle, vaikka osan siitä joutuukin syöttämään sairaanhoitaja. Tämä nainen kampaa Saanan hiukset, silittää hetken kättä ja hymyilee. Saana hymyilee ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Käsistä lähtee letkuja, rinnassa on lätkiä ja monitori alkaa huutaa joka kerta, kun Saana erehtyy puhumaan ja liikkumaan samaan aikaan. Sydän joutuu liian koville.

Saana saa kuulla palasia sieltä ja täältä. Kuinka hän on kironnut ja raivonnut läheisilleen herättyään ensimmäisiä kertoja, uhannut olla yhteydessä EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen. Äiti on istunut aikuisen lapsensa vierellä ja silittänyt hiuksia. Isä on iloinnut, kun tyttönsä pääsi hengityskoneesta. Ex-mies on itkenyt ystävänsä sylissä ensimmäisenä yönä löydettyään Saanan, elvytettyään tätä ikuisuudelta tuntuvan ajan ambulanssia odotellessa. Mies kertoo myohemmin, miten kone sanoi olohuoneessa "ei rytmiä" aina vain uudelleen ja uudelleen, kuinka ensihoitajat ja Medihelin lääkäri epätoivoisesti koittivat saada verisuoniyhteyttä sääriä ja jalkapöytiä myöten.

Lääkäri sanoo, että vasen jalka ei palaudu toimintakelpoiseksi. Muutaman päivän päästä Saana kävelee. Oikea käsi ei tule toimimaan. Kuuden päivän päästä Saana kirjoittaa sillä. Vaurioita aivoissa on takuulla, sillä Saana oli virallisesti kuollut jo jonkin aikaa. Kehon sisälämpötila oli pudonnut alle 30:n asteen. Tämä saattoi pelastaa aivotkin. Muistissa on aukkoja ja se tuntuu lopun elämää. Mutta Saana osaa puhua, hän tunnistaa kaikki ja on alkuun täynnä pyhää vihaa. Joka paikkaan sattuu enemmän kuin koskaan. Suoniin pumpataan antibiootteja hurjalla vauhdilla rajun keuhkokuumeen vuoksi, nielu on rikki hengitysputkesta, kämmenselät, jalkapöydät, sääret ja ranteet ovat täynnä isoja pistoaukkoja kanyylien jäljiltä. Rintakehä on sininen elvytyksen jäljiltä ja hengittäminen on työlästä. Sydän lyö ajoittain väärässä rytmissä. Mutta keho toipuu.

Lääkäri toisensa jälkeen toteaa, että sillä lääkemäärällä Saanan olisi pitänyt kuolla. Mutta ei. Saana on samasta puusta kuin suvun sitkeät sodan käyneet miehet. Saanan keho päättää tässä kohtaa näyttää sinnikkyytensä. Kun mieli pettää, keho kantaakin sen läpi.

Viha haihtuu ensimmäisen suihkun myötä ja sen jälkeen tilalle tulee häpeä. Häpeä ei haihdu ikinä koskaan, mutta sen rinnalle tulee kiitollisuus ja uutta lempeyttä.

Saana jäi henkiin. Moni muu ei.

Onneksi Vendiksen lanseeraama "kyllä se viikossa helpottaa" pitää paikkansa. Kohta viikko aikaa ja hötkyily on vähentynyt, ajatukset ovat kasassa, tunteet kurissa ja aika lailla kadonneet ja tilalle alkaa tulvia rauhaa.
Todella hyvä, sillä olisi melko pepusta lähteä lauantaina ulos siinä mielentilassa, mikä vielä alkuviikosta oli. Katselin vaikka mitä kahdella jalalla kulkevaa hävyttömän ja pelottavan himokkaasti.

Nyt en jaksa katsella. Voin kaivella tovin, kalastella myös ja heittää poikakeksejä, mutta rajani minullakin ja se raja tuli nyt vastaan. Ei niin ei.

Viikonloppuun siis lenkin kautta (kiva vesisade tuolla), huomenna hevosen selkään ja siitä se lähtee.

Sitten toisena päivän suhtaudun uima-altaaseen keittiöni lattialla hieman rauhallisemmin. Tänään se vituttaa niin, että järki lähtee.

Nyt hävettää myöntää, että olisi tosi kiva, jos tässä vieressä olisi jakamassa tätä mies, joka pitäisi kädestä kiinni ja sanoisi vakuuttavasti kaiken järjestyvän. Järjestyyhän kaikki, tiedän kyllä, mutta pientä nyt vähän väsyttää tämä katastrofi, joka vain laajenee...

Että voi aikuinen ihminen olla hölmö! Jos tietää, että hella on kuuma, pitääkö siihen painaa molemmat kädet tukevasti? Tietenkin pitää, koska ehkä juuri minun käteni eivät pala, jospa minä olen todellisuuden ulkopuolella. Joten tällätäänpä ne kätöset siihen punertavalle levylle ja lauleskellaan samalla oikein omahyväisenä. Kas näin. Käry alkaa nousta, ihon pintakerros vetäytyy pakoon ja kiristyy. Pidetään silti käsiä hellalla ja ollaan kuin ei käryä ja ensikipua huomattaisikaan. Lallatetaan vain entistä kovempaa, jotta tirinä ei kuulu ja laitetaan silmät kiinni, jotta savunkaltainen höyry ei näy.

Ihme ja kumma! Käteni paloivat kuitenkin, olen sittenkin kuolevainen, lihaa ja tihkuvaa kudosnestettä. Rakot nousevat iloisesti ja lallatukseni muuttuu vikinäksi. Hoen jo liian tutuksi tullutta mantraa "tyhmä tyhmä tyhmä tyttö". On se kummallista, että tähän ikään mennessä en ole oppinut kuuman levyn polttavan ihon ihan joka kerta. Läps, läps vaan ja taas sitä mennään.

Tietyt hellat ovat vain niin syntisen houkuttelevia. Rakkojen parannuttua sitä jo melkein ajattelee kaiken olleen sen arvoista. Mutta ei se ole, paitsi niissä harvinaisissa tapauksissa, joissa löytyy juuri oikea salva helpottamaan kipua. Mistä sitä löytäisi loppuelämän tarpeiksi?

Miten aivan järkevä keskustelu kohtuuttomista vaatimuksista miesten vuorovaikutuksen suhteen voi johtaa räkään ja munkkien nuolemiseen? Kysynpähän vaan. Siihen vaaditan älyä, paljon älyä ja myös tuseerauksen kestävää ystävyyttä. Ystävyyttä, joka näkee huijausten taakse. Niin ja munaa, sitä se vaatii myös. Samaa munaa tarvitaan, kun aletaan laulaa klassikkoja keskellä katua aamuyöstä snagarijonon vieressä.

Palatakseni siihen keskustelun järkevään osaan; miehet, naiset ja kommunikaatio. Lähinnä sen epäonnistuminen. Usein naiset kasvavat suhteessa naisiin. On äitejä, sisaria, tätejä, isoäitejä ja ystäviä. Naiset puhuvat, sanoittavat, puivat ja oppivat tunneilmaisua. Moni nainen pieksee miehet verbaliikassa 6-0. Se on ihan ok, kunnes nainen alkaa puhua miehen kanssa kuin puhuisi naisen kanssa. Se ei lopetakaan lauseitani! Se ei ymmärräkään puolesta sanasta, se ei assosioi yhtä laajasti ja nopeasti!

Se ei olekaan nainen peniksellä varustettuna. Metsään mennään ja pahasti, kun odotetaan miehen ymmärtävän samalla tavalla. Kun se ei ymmärrä, loukkaannutaan, turhaudutaan ja mökötetään. Mutta kun pitäisi muistaa, että se ei voi olla samalla tavalla kartalla, koska se harvoin on saanut yhtä paljon harjoitusta. On todella epäreilua odottaa kolmasluokkalaiselta yliopistotason osaamista.

Sitten tulee se päivä, kun nainen tapaa miehen, jonka kanssa voi kommunikoida samalla tavalla kuin naisen kanssa voi. Mikä onni ja autuus! Mieletön tuuri, vuosisadan rakkaustarinan alku! Ystävät ihastelevat tätä ihmettä, kun se ymmärtää naista niin hyvin ja kaikki on hämmästyttävän harmonista. Kunnes... Jostain kumman syystä mukana tulee liuta akkamaisia piirteitä. Olettamista, loukkaantumista ja mököttämistä enemmän kuin nainen on ikinä ennen kohdannut naisten ympyröissä.

Siten tämä keskustelu on ihan ok ja riittävä:
Mies kysyy naiselta, onko jokin vialla.
Nainen vastaa jännittyneenä: "Ei mikään."
Mies toteaa tyytyväisenä: "Okei!"

Nainen on menettänyt oikeutensa mököttämiseen kieltäessään mieheltä miehen tarvitseman mies-informaation. Ei odoteta miehen lukevan ajatuksia. Se on kuitenkin vain mies. Sillä ei -onneksi- ole naisen aivoja, eihän niitä jaksaisi kukaan.

Tässä kävi nyt juuri niin kuin ei pitänyt käydä. Miksi naisten aivojen pitää olla niin vammaiset, idioottivarustetut, että koettuaan tajunnanräjäyttävää seksiä, alkaa väkisin tapahtua kiintymistä?

Helvetti sentään. Kaivoin iloisesti oman kuoppani.

Kun tekee yhden muutoksen elämässä, tuntuu muutoksia tulevan lisää aivan kuin itsestään. Asioilla on tapana tapahtua yhtä aikaa, niin hyvällä kuin pahallakin. Tällä hetkellä tapahtuu lähinnä hyvää, tai no, katsotaan mitä mieltä viikonlopun jälkeen olen.

Tuulet työntää eteenpäin puoliväkisin. Levitän siis kädet ja annan tuulen tarttua ja viedä. Voi olla, että itkettää jos rysähtää naamalleen maahan, mutta sieltä pääsee onneksi ylös. Jos ei muuten niin joku tulee potkimaan pystyyn. Jos taas leijailee liian korkealla tai tekee muuten hölmöyksiä, on minulla onneksi sekä virtuaali että irl-lapio, jolla ystävä tarpeen tullen läväyttää takaraivoon.

Love ya <3

There was a boy
a very strange,
enchanted boy
They say he wandered
very far, very far
Over land and sea

A little shy
and sad of eye
But very wise
was he

And then one day
One magic day
he passed my way
And we spoke of
many things, fools and kings
This he said to me

The greatest thing
you'll ever learn
is just to love
and be loved
in return

Kun katsot minua ja hymyilet, tunnen itseni typertyneen hämmästyneeksi, kun saan kylpeä huomiossasi. Sinä tiedät tämän erinomaisen hyvin. Annan silti hymysi tehdä taikojaan. Siinä suhteessa olen pelottavan helppo ja sinä varmasti tiedät tämänkin erinomaisen hyvin. Sinä osaat tämän pelin hyvin, osaat koskettaa olkapäätäni oikealla hetkellä, muistat sanoa jotain imartelevaa ja säteilet lämpöä. En usko ainuttakaan kohteliaisuutta huuliltasi, mutta tahtoisin uskoa. Minä puhun toverillisesti, kannustan sinua haluamasi ihmisen suuntaan enkä voi unohtaa, miltä kätesi tuntuivat kyljilläni, niskassani, kasvoillani. Sinä sanot jotain, tulet lähelle ja painat suudelman kaulani syrjään. Haluat, etten tunne oloani ulkopuoliseksi. Ei hätää, tiedän kyllä paikkani, olen aina tiennyt. Sinun mentyäsi sormiesi lämpö viipyilee kämmenessäni. Sanon itselleni, ettei se haittaa, näin nämä vain joskus menevät.

Pelilläsi on kuitenkin sivuvaikutuksia. Kun toinen mies myöhemmin ottaa lanteiltani kiinni, olen heti valmis liikkumaan yhdessä, kiinni. Kuinka janoankaan tunnetta, johon upota hetkeksi, tunniksi, kahdeksi. Yhdessä liikkuminen on naurettavan helppoa ja mielelläni annan huuleni ja suuni sinun huulillesi. Kaikki sujuu soljuen kunnes sinä alat puhua. En usko sanojasi, en ota niitä edes puolittain vakavasti, koska ihmiset pelaavat. Katsot minua kiinteästi, pudistat päätäsi ja aloitat lauseen. Aloitat toisenkin ja vasta kolmannella pääset loppuun asti.

-Miten sä oot noin ihana? Lopeta toi mitä sä teet.
-En mä "tee" mitään, olen vaan.
-Niin just. Ei tollaisia olekaan.

Voi kyllä minä olen todellinen. Sinun sen sijaan epäilen olevan tarua alusta loppuun. Silti voisin hukkua liikkeisiisi. Nautin tästä yhteydestä, että kuulun muutaman hetken sinulle ja painovoimallesi. Kun lähdet, sanot, että olisit toivonut tavanneesi minut monia aikoja sitten. En kaipaa sanojasi, hetki olisi ollut puhtaampi ilman niitä. Pelkkää sulautumista, ei väsyttäviä leikkejä sanoilla.

Myöhemmin, kun pimeä laskee, karkaan pois ystävällisyyden, toverillisuuden ja hymyjen piiristä. En jaksa enää katsoa teitä, kuulla teitä, olla tuntematta yhteyttä. Minä olen aina se, jolta opitaan jotain. Jolle uskoudutaan, jolta halutaan sanoja, paljon sanoja ja aina vain lisää sanoja. Kuule minut ja näe minut. Edes hetken tai kahden ajan katso minua, koe minut ilman pelejä. Voin minäkin pelata, mutta se ei olisi reilua. Sinä häviäisit ja niin tekisin lopulta minäkin. Puhumattakaan siitä ihmisestä, jonka sinä todella haluat.

Minä yritän olla reilu. Yöllä kätesi ovat edelleen hiuksissani. Minä haluan olla reilu ja ennen kaikkea realisti. Sen vuoksi puristan silmäni tiukemmin kiinni. Näitä sattuu. Todellakin sattuu. Kirotut kätesi hiuksissani. Onko se reilua?

Olen tainnut heiluttaa takamustani eilen oikein urakalla, sillä alaselän lihakset huutavat armoa. Pohkeet ovat myös kivan kireät, mieli sen sijaan on oikein löysä ja leppoisa. Jännästi olo kevenee, kun joku auttaa sitä kevenemään suutelemalla ja tanssimalla jalat alta. Erikoisjännästi suorastaan...

Kaikki on tosi jännää.