Kävelin tuvan poikki kohti keittiötä, kun katsahdin sinne. Äiti seisoi sisareni vieressä käsi tämän vatsalla ja hymyillen jutteli sisarelleni ja samalla vatsassa mellastavalle ihmisenalulle. Tuntui, että näitä kahta niin tuttua naista ympäröi niin vieras ja läpäisemätön kehä, että askeleeni pysähtyivät. Katselin hiljaa jotain, mistä en ikinä itse tule olemaan osallinen. Jotain, mitä en ymmärrä ollenkaan ja jotain, mihin minulla ei ole oikeutta. Naiset seisoivat jotenkin etäällä kaikesta muusta omassa yhteydessään.
Vain ja ainoastaan tuona hetkenä tunsin kirvelevän kivun siinä, mistä joitakin toveja sitten oli poistunut jotain epäkelpoa ja ei-toivottua. Yhden epämääräisen mahdottomuuden voin hyväksyä, mutta tämän toisen mahdottomuuden jälkeen olen liian väsynyt kolmanteen. Voisin luovuttaa osia kehostani pois. Kaikki sellaiset osat, jotka eivät toimi sääntöjen mukaan ja saavat joidenkin ammattikuntien edustajat pyörittämään hämmentyneinä päätään.
Jatkoin matkaani ja kävelin kammariin. Harjasin hiukseni ja ajattelin muutaman ajatuksen. Huomenna olisi taas uusi päivä, uusine haasteineen ja samoine ihmisineen. Elämäni tärkein pikkuihminen touhottaisi kanssani koko päivän ja minuutit kuluisivat.
Ei minulla ole oikeutta surra sellaista, jota en ole alunperinkään halunnut. Se ei ole oikea menetys.