Blogi

Päässä on soinut (ja tällä hetkellä kiitos vaimon, myös kaiuttimissa) Hotel California jo jonkin aikaa. Kaikki lähti siitä, kun tultiin maininneeksi, että kyllähän sitä on tiennyt mihin ryhtyy, kun tähän leikkiin ryhtyy. Leikki on siis nimeltä ihmissuhteiden meri ja ryhtyminen on kiintymistä. Itse asiassa kaikki lähti siitä, kun aikoinaan monia vuosia sitten kirjauduin palveluun nimeltä city.fi. Sen myötä elämääni on tullut kymmeniä ihmisiä, joista on kourallinen sellaisia, joiden luo purjehdin aina vain ja uudestaan. Ihmisiä, joita ilman en tahdo enää olla ja siitä sitten maksan tietynlaisen hinnan.

Hinta vaihtelee ajoittain. Joskus se hinta kirvelee niin, että tulee tuijotettua tyhjyyteen muutama tunti, purtua huulta niin, että veri valuu käsien vapistessa. Joskus se hinta on taas niin pieni, että tuntuu suorastaan naurettavalta saada jotain näin ainutlaatuista niin vähällä maksulla. Joskus hinta on vaikea maksaa siksi, että joutuu kohtaamaan omat vajavaisuutensa ja pienuutensa. Yhtä kaikki, hinta on olemassa.

Meri velloo, välillä uidaan delfiinien kanssa, välillä myrskytään ja suuren osan aikaa tyynnytään. En osaa olla enää kuivalla maalla enkä haluakaan. Jotkut ovat jättäneet niin isoja jälkiä, että kulkevat mukana, vaikka ovat vaihtaneet alusta. Tai kun ovat vaihtamassa alusta. Ihan miten vain.

Rakkaus maksaa. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Olisikohan jo aika muuttaa anazi Heppatyttö-83-nickiksi? Vai olenko sitten kelvoton huijari, jos menen taas muuttamaan nimimerkkiäni? Tuleeko palstapoliisi oven taakse rynkyn kanssa kovistelemaan?

Apua. En ehkä uskallakaan ;)

En tiedä, miten edes aloittaisin, mistä löytäisin keskikohdan ja miten sitten lopettaisin.

Tyydyn siis toteamaan, että aina ei mene kuin elokuvissa, aina ei ole onnellista loppua niin kuin ajatteli sen tulevan. Joskus pitää yllyttää ja joskun on aika toimia jarruna ja läimiä henkisellä hiekkalapiolla. Se on ihan perseestä, sillä pohjimmiltani olen romantikko. Vittuun hiekkalapiot.

Menen silti hakemaan sen lapion takaisin ja pidän sen valmiudessa. Sekin on rakkautta.

Olen saavuttanut sen tilan, että uskallan ikävöidä. Pitkään taistelin koko juttua vastaan, etsin tekosyitä, olin vainoharhainen, nostin mekkalan ja sovittelin sen. Nyt sitten ikävöin. On loistavaa, ettemme voi olla kuin paita ja peppu koko aikaa käytännön sanelemista syistä. On hyvä, että on omaa aikaa riittävästi, ehtii leikkiä kavereiden kanssa ja rakastaa ystäviä. Mutta se ikävä. Voi jestas, kun se kalvaa, etenkin iltaisin unille käydessä.

Pelottavaa, että alkuhattarat ovat muuttuneet kestohattaroiksi. Ihanaa ja saatanan pelottavaa, sillä minä olen hyvä tuhoamaan näitä. Mitä enemmän rakastan, sitä enemmän pelkään ja koitan tuhota. Siihen on monia tapoja. Nyt keho näyttää parastaan sen tuhoamisen suhteen. Se ampuu kovilla, jumeilla, hermokivulla, oksetuksella, huimauksella ja mieli mustuu lääkkeistä ja pelosta kivun jatkumisesta ikuisuuksiin. Tässä olisi oiva tilanne antaa mustan viedä mukanaan, tuhota kaikki ennen kuin siitä on tullut vakavaa ja niin yhteistä, että lähteminen on vaikeampaa.

Mutta ei. Joku valaisee taskulampulla koko ajan sinne mustuuteen ja suurimman osan aikaa hymyilen kuin idiootti, milloin mistäkin syystä. Jos sitä sitten tällä kertaa pysyttelisi pinnalla rakkauden, niin romanttisen kuin toisenlaisenkin voimilla. Oli jopa tehty mielenkiintoinen tutkimus siitä, että rakkaan ihmisen kuvan katsominen lievittää kipua. Tuijottelen siis ikävissäni kaikkien rakkauksien kuvia. Hyvä olo valtaa kehon, kun puhelin alkaa soittaa Lay all your love on me tai I know you want me.

Ehkä se tässä ikävöidessä menee. Ehkä tällä kertaa en riko kaikkea, ehkä tällä kertaa kipu ja invalidisointi eivät vie elämänhalua. Minustahan se on kiinni.

(Kyllä vain, olen maaninen tähän aikaan aamusta auringon ja kahvin porottaessa)