Blogi

Yön vietin valvoen, välillä lukien, kirjoittaen ja katsellen boksilta pari leffaa. Yöllä voisi toki nukkuakin, mutta oi miksi tehdä jotain niin tarpeellista ja tavanomaista..? Noh, aamulla soitto työterveyteen ja taas näytille. Toisen kerran kahden viikon sisään minulle tosi vieras ihminen pitää kieltäni pihtiotteessa ja hokee "avaa lisää, sano hiiiii, hihihihiiiiiiiiiii!" Jestas sentään kuinka hölmö olo. Tämän ilahduttavan tapahtumaketjun seurauksena kädessä on taas paperi, jossa syynä on äkillinen kurkunpääntulehdus. Kuinka äkillinen se on, jos sitä on potenut kohta kolme viikkoa?!

Minun pääni kestää todella huonosti puhumattomuutta, laulamattomuutta ja lusmuilua kotona. Olisi töitäkin tehtävänä, mutta niitä ei voi tehdä ilman ääntä. Aivan perseestä. Harrastukseni sekin vaatii ääntä, että hei hei vain lauluproggiskin. Minua vituttaa kuin pientä eläintä, jonka uudet saappaat ovat liian isot ja ulkona sataa ukkoja ja akkoja.

Ylihuomenna tulee vuosi. Minä olen ihminen, joka mielellään yllättää läheisensä iloisesti, jollain höpönlöpöllä, joka tuo hymyn huulille, lähettää kortin ilman mitään syytä jne. On ihanaa huomioida toinen hyvin. Joten järjestin sitten meille kahdelle mieleistä tekemistä yllätykseksi. Illasta tulee taatusti hauska ja koko summan arvoinen. Mutta tiedättekö mitä; pikkumainen kusipää minussa ärsyyntyy, että se olen minä, joka keksii jotain kivaa sille illalle... Olisi välillä toisen vuoro. Ei pitäisi odottaa toisilta samaa kohtelua, mutta, niin. Joskus sitä silti niin tekee. Syksy on ollut katastrofaalinen vastustuskyvyn ja äänen pettäessä ja ajaessa pitkälle saikulle, joka tuntuu taloudessa ja kiristää päätä. Minäkin olisin kaivannut jotain ylimääräistä kivaa, joka ei ole minun itseni järjestämää.

Nih.

Menenkin tästä sitten leikkimään hiekkalaatikolle.

Palaan samaan kuvaan jatkuvasti. Kuinka kätesi liikkuu ihollani kysyen. Varovasti silitellen, pysähtyen joka rajalle odottamaan kieltoa tai kavahdusta, jota ei tule. Miksi tulisi? Nautin kädestäsi, siroista sormistasi ja uskomattomasta lämmöstäsi. Tästä miehet saavat nauttia! Te poloiset ette käsitä alkuunkaan, mitä upeaa teillä onkaan käsissänne! Jotain niin pehmeää, silkkistä, nukkaista, joustavaa ja niin naisellista. Käteni viihtyy paremmin naisen iholla, se liikkuu siinä kepeämmin ja leikkii pidempiä aikoja. Voisin eksyä sinunkin ihoosi enkä välittäisi vaikka en ikinä löytäisi tietä kotiin. Miksi haluta pois sellaisen luota, joka saa koko kehon kehräämään?

Nauru kuplii ulos molemmista ja kikatus poistaa lopunkin vierauden. Loppuyön valvon vierelläsi, nauttien lämmöstäsi ja pehmeydestäsi. Kädet ympärilläsi tai sinun kätesi ympärilläni. Niin kliseisen viatonta ja puhdasta tämä yö. Valvon, sillä en halua menettää hetkeäkään tästä taiasta, josta en tiedä, milloin sen piiriin pääsen jälleen tai pääsenkö koskaan. Mies alapuolellamme kuorsaa ja minä hymyilen vasten olkapäätäsi.

Toinen kuva vie minut myös mukanaan. Heität jotain asiatonta ja silti niin lempeää siitä, että pitäisi jonkun paiskata uudestaan seinälle, jotta olisi symmetriset mustelmat. Nauran sydämeni pohjasta. Jatkan naurua tuntitolkulla, kun kikatamme kuin lapset sängyssä selällään henkeä haukkoen. Kumpikaan ei osaa lopettaa ja vatsalihakset kiljuvat hapoilla. Lopulta aikuiset meissä voittavat, on aikaa nukkua vielä viisi tuntia. Tiedän jo nyt, etten tahdo nukahtaa hetkeksikään. Nukahdan kuitenkin ja pahat unet valtaavat minut saman tien. Herään huutaen. Käytyäni takaisin makuulle pieneksi mytyksi, sinä tulet selkääni kiinni ja kiedot käden ympärilleni tiukasti. Se on siinä koko yön. Silitän sitä välillä ja ihmettelen ihosi yllättävää pehmeyttä. Pidät osan kehostasi niin kaukana minusta, kuin peläten jotain. Annan sen olla ja nautin kätesi suojasta.

Olen tämän yön rauhassa, mutta silti tuskissani. En voi nukkua; en halua menettää hetkeäkään tästäkään. Olen odottanut tätä niin kauan. Nyt se on tässä ja päässäni soi PMMP. En enää ikinä voi kuunnella sitä laulua muistamatta sinua ja hengitystäsi niskassani. En muista, milloin olisin ollut niin turvassa, niin levoton ja niin rauhallinen samaan aikaan. Aamulla olet hämmentynyt, hymyilet jokseenkin lannistuneesti. Minä olen sinulle ikuisesti kiitollinen. En unohda ikinä ja olen sinulle aina palveluksen velkaa.

Ihot voivat pelastaa. Ihot voivat tuomita ikuiseen pyörteeseen, josta ei pääse pois, vaikka kuinka tempoisi ja elämä olisi ihanaa. On uusia ihoja, mutta omani muistaa kaiken ja kaikki. Se myös kaipaa. Se kaipaa myös sinun ihoasi, rakas ystäväni. Sen pehmeyttä ja sen kaipuuta paijaukselle. En ikinä paijannut sitä tarpeeksi ja kadun sitä nyt.

Minä tunnen valtavaa syyllisyyttä kaipuustani. Minulla on käsissäni iho, jota kosketan lopun elämääni. Silti kaipaan muita ihoja. Kaipaan niin, että sydäntäni kivistää. Mikä minussa on vialla?