Blogi

"Mun päivistäni aurinko jäi pois
se häipyi samalla kuin sinäkin
Nyt varjoissa mä liikun, palelen
koleat illat ja aamutkin"

-Anna Puu - Pimeys peittää maan-

Siinä tämän illan kattaus. Istuin piskuisen kaupunkini piskuisessa salissa kyynel silmässä ja ajoittain peppu heiluen äitin vieressä ja ihastelin moninaisen musiikin vaikuttavuutta. Mitä elämäni olisikaan ollut ilman musiikkia, säveliä, sanoja, runoja, muusikonretkuja ja luomisen hurmaa..? Ei juuri mitään. Suurin osa elämästäni on musiikin siivittämää. Lauloin ja tanssin ennen kuin puhuin. Kun joku menee naimisiin, kuolee, valmistuu, vanhenee, kun jonkun kissa ristitään tämä piiri puhkeaa laulamaan. Se on hienoa ja katoavaa. Väitän, että minua ei olisi olemassa ilman musiikkia, moninaista musiikkia.

Juttelin juuri tovin erittäin rakkaan ihmisen kanssa vaikka ja mistä. Puheessa on rytmi ja tämän ihmisen rytmiä minä olen tullut rakastamaan ja se on rikkaus. Sen jälkeen kuulin toisen rakkaan ihmisen äänen soinnin enkä voinut sentimentaalisuuden puuskassa olla ihastelematta elämäni ihanuutta, kun siihen on tupsahtanut ja valikoitunut aarteita. Maailmaani kuuluu yksinäinen mies sateisella kadulla unohtaen mistä oli tullut ja mihin matkalla. Maailmaani kuuluu käsky heiluta sun joulukinkkua. Siihen kuuluu Shostan ankarat ja tuskaisat sävelet sellon läpi. Siihen kuuluu pienen pojan kilisee kilisee kulkunen_auto_, kilisee kilisee kulkunen_auto_. Siihen kuuluu sävelet, joilla saatettiin pappa ja ukki hautaan ja ne sävelet, joita valitsen rakkaan pikkusiskon häihin.

Mitä minä olisin ilman musiikkia? Pelkkä tyhjä tiuku, sanaton nainen, hengetön huhmare. Minä en osaa hengittää ilman fraaseja. Minä olen olemassa, kun jokin soi.

Hyvää yötä ja hyvin hiljaa, hyvin hiljaa, nyt kuuluu keijujen äänet, he tanssivat taas koko yön laulaen, koko yön laulaen.

Katselen sinua, kun kaikessa nuoruuden hehkussasi kävelet käytävää pitkin kohti odottavaa miestäsi. Suku ja ystävät seisovat reunamilla hymyillen ja iloosi yhtyen. Hymyilet, sinua selvästi jännittää, mutta olet niin silmin nähden täynnä innostusta ja odotusta, että sydämeni pakahtuu. Samalla, kun kävelet kohti alttaria, tunnen olevani hautajaisissa. Paikka vierelläni on tyhjä eikä minua tulla koskaan katsomaan kävellessäni alttarille. Ei sillä, että kirkko muutenkaan koskaan olisi ollut minun paikkani.

Koitan ravistella hautajaistunnelmaa hartioiltani ja keskittyä teidän ilon päiväänne, riemuita kanssanne ja iloita tulevasta elämästänne. Olisi itsekästä surra omaa tulevaisuuttaan tai sen puutetta tänään. Niinpä tanssin sulhasen kanssa, isäni kanssa, serkkuni kanssa ja nauran, hymyilen ja iloitsen. Halaan sinua ja otan vastaan iskun "Seuraavaksi sitten teidän häät". Ei tule mitään häitä. Seuraavaksi tanssitaan jälleen yhden sukulaisen häitä, sitten tämän sisaren ja siinä tämän suvun tämän sukupolven häät sitten ovatkin.

Milloin tästä hupakosta tuli väsynyt aikuinen nainen, joka haluaa naurettavia asioita ja synkistelee jäädessään niitä ilman? Missä se hupakko luuraa? Haluan sen takaisin, jotta voin estoitta kikattaa häissä ja jättää suremisen hautajaisiin.

Yön vietin valvoen, välillä lukien, kirjoittaen ja katsellen boksilta pari leffaa. Yöllä voisi toki nukkuakin, mutta oi miksi tehdä jotain niin tarpeellista ja tavanomaista..? Noh, aamulla soitto työterveyteen ja taas näytille. Toisen kerran kahden viikon sisään minulle tosi vieras ihminen pitää kieltäni pihtiotteessa ja hokee "avaa lisää, sano hiiiii, hihihihiiiiiiiiiii!" Jestas sentään kuinka hölmö olo. Tämän ilahduttavan tapahtumaketjun seurauksena kädessä on taas paperi, jossa syynä on äkillinen kurkunpääntulehdus. Kuinka äkillinen se on, jos sitä on potenut kohta kolme viikkoa?!

Minun pääni kestää todella huonosti puhumattomuutta, laulamattomuutta ja lusmuilua kotona. Olisi töitäkin tehtävänä, mutta niitä ei voi tehdä ilman ääntä. Aivan perseestä. Harrastukseni sekin vaatii ääntä, että hei hei vain lauluproggiskin. Minua vituttaa kuin pientä eläintä, jonka uudet saappaat ovat liian isot ja ulkona sataa ukkoja ja akkoja.

Ylihuomenna tulee vuosi. Minä olen ihminen, joka mielellään yllättää läheisensä iloisesti, jollain höpönlöpöllä, joka tuo hymyn huulille, lähettää kortin ilman mitään syytä jne. On ihanaa huomioida toinen hyvin. Joten järjestin sitten meille kahdelle mieleistä tekemistä yllätykseksi. Illasta tulee taatusti hauska ja koko summan arvoinen. Mutta tiedättekö mitä; pikkumainen kusipää minussa ärsyyntyy, että se olen minä, joka keksii jotain kivaa sille illalle... Olisi välillä toisen vuoro. Ei pitäisi odottaa toisilta samaa kohtelua, mutta, niin. Joskus sitä silti niin tekee. Syksy on ollut katastrofaalinen vastustuskyvyn ja äänen pettäessä ja ajaessa pitkälle saikulle, joka tuntuu taloudessa ja kiristää päätä. Minäkin olisin kaivannut jotain ylimääräistä kivaa, joka ei ole minun itseni järjestämää.

Nih.

Menenkin tästä sitten leikkimään hiekkalaatikolle.

Palaan samaan kuvaan jatkuvasti. Kuinka kätesi liikkuu ihollani kysyen. Varovasti silitellen, pysähtyen joka rajalle odottamaan kieltoa tai kavahdusta, jota ei tule. Miksi tulisi? Nautin kädestäsi, siroista sormistasi ja uskomattomasta lämmöstäsi. Tästä miehet saavat nauttia! Te poloiset ette käsitä alkuunkaan, mitä upeaa teillä onkaan käsissänne! Jotain niin pehmeää, silkkistä, nukkaista, joustavaa ja niin naisellista. Käteni viihtyy paremmin naisen iholla, se liikkuu siinä kepeämmin ja leikkii pidempiä aikoja. Voisin eksyä sinunkin ihoosi enkä välittäisi vaikka en ikinä löytäisi tietä kotiin. Miksi haluta pois sellaisen luota, joka saa koko kehon kehräämään?

Nauru kuplii ulos molemmista ja kikatus poistaa lopunkin vierauden. Loppuyön valvon vierelläsi, nauttien lämmöstäsi ja pehmeydestäsi. Kädet ympärilläsi tai sinun kätesi ympärilläni. Niin kliseisen viatonta ja puhdasta tämä yö. Valvon, sillä en halua menettää hetkeäkään tästä taiasta, josta en tiedä, milloin sen piiriin pääsen jälleen tai pääsenkö koskaan. Mies alapuolellamme kuorsaa ja minä hymyilen vasten olkapäätäsi.

Toinen kuva vie minut myös mukanaan. Heität jotain asiatonta ja silti niin lempeää siitä, että pitäisi jonkun paiskata uudestaan seinälle, jotta olisi symmetriset mustelmat. Nauran sydämeni pohjasta. Jatkan naurua tuntitolkulla, kun kikatamme kuin lapset sängyssä selällään henkeä haukkoen. Kumpikaan ei osaa lopettaa ja vatsalihakset kiljuvat hapoilla. Lopulta aikuiset meissä voittavat, on aikaa nukkua vielä viisi tuntia. Tiedän jo nyt, etten tahdo nukahtaa hetkeksikään. Nukahdan kuitenkin ja pahat unet valtaavat minut saman tien. Herään huutaen. Käytyäni takaisin makuulle pieneksi mytyksi, sinä tulet selkääni kiinni ja kiedot käden ympärilleni tiukasti. Se on siinä koko yön. Silitän sitä välillä ja ihmettelen ihosi yllättävää pehmeyttä. Pidät osan kehostasi niin kaukana minusta, kuin peläten jotain. Annan sen olla ja nautin kätesi suojasta.

Olen tämän yön rauhassa, mutta silti tuskissani. En voi nukkua; en halua menettää hetkeäkään tästäkään. Olen odottanut tätä niin kauan. Nyt se on tässä ja päässäni soi PMMP. En enää ikinä voi kuunnella sitä laulua muistamatta sinua ja hengitystäsi niskassani. En muista, milloin olisin ollut niin turvassa, niin levoton ja niin rauhallinen samaan aikaan. Aamulla olet hämmentynyt, hymyilet jokseenkin lannistuneesti. Minä olen sinulle ikuisesti kiitollinen. En unohda ikinä ja olen sinulle aina palveluksen velkaa.

Ihot voivat pelastaa. Ihot voivat tuomita ikuiseen pyörteeseen, josta ei pääse pois, vaikka kuinka tempoisi ja elämä olisi ihanaa. On uusia ihoja, mutta omani muistaa kaiken ja kaikki. Se myös kaipaa. Se kaipaa myös sinun ihoasi, rakas ystäväni. Sen pehmeyttä ja sen kaipuuta paijaukselle. En ikinä paijannut sitä tarpeeksi ja kadun sitä nyt.

Minä tunnen valtavaa syyllisyyttä kaipuustani. Minulla on käsissäni iho, jota kosketan lopun elämääni. Silti kaipaan muita ihoja. Kaipaan niin, että sydäntäni kivistää. Mikä minussa on vialla?

Kävelin tuvan poikki kohti keittiötä, kun katsahdin sinne. Äiti seisoi sisareni vieressä käsi tämän vatsalla ja hymyillen jutteli sisarelleni ja samalla vatsassa mellastavalle ihmisenalulle. Tuntui, että näitä kahta niin tuttua naista ympäröi niin vieras ja läpäisemätön kehä, että askeleeni pysähtyivät. Katselin hiljaa jotain, mistä en ikinä itse tule olemaan osallinen. Jotain, mitä en ymmärrä ollenkaan ja jotain, mihin minulla ei ole oikeutta. Naiset seisoivat jotenkin etäällä kaikesta muusta omassa yhteydessään.

Vain ja ainoastaan tuona hetkenä tunsin kirvelevän kivun siinä, mistä joitakin toveja sitten oli poistunut jotain epäkelpoa ja ei-toivottua. Yhden epämääräisen mahdottomuuden voin hyväksyä, mutta tämän toisen mahdottomuuden jälkeen olen liian väsynyt kolmanteen. Voisin luovuttaa osia kehostani pois. Kaikki sellaiset osat, jotka eivät toimi sääntöjen mukaan ja saavat joidenkin ammattikuntien edustajat pyörittämään hämmentyneinä päätään.

Jatkoin matkaani ja kävelin kammariin. Harjasin hiukseni ja ajattelin muutaman ajatuksen. Huomenna olisi taas uusi päivä, uusine haasteineen ja samoine ihmisineen. Elämäni tärkein pikkuihminen touhottaisi kanssani koko päivän ja minuutit kuluisivat.

Ei minulla ole oikeutta surra sellaista, jota en ole alunperinkään halunnut. Se ei ole oikea menetys.

Kesä on täällä. Nyt ei kyllä uskoisi, sillä ulkona on syksyisen hyistä. Pään sisällä on hieman lämpimämpää, mutta vain hieman. Lomaan on kolme viikkoa. Kahden viikon loma pitäisi saada tuntumaan lomalta heti, eikä töistä toipumiselta ja töihin paluuseen valmistautumiselta. Miten se sitten onnistuu, -ei aavistustakaan.

Jos vaikka pyörisi Hämeessä. Jos vaikka kävisi hangossa. Jos vaikka meloisi koskelon poikasten seassa. Jos vaikka vain olisi.

Ja halisi hieman kummipoitsua.

Edelliseen merkintään liittyen; olen hieman vähemmän kramppaava kiitos lääkkeen, jonka ottamisen jälkeen lihakset ovat ihanaa vetelää spagettia ja pää kuin muutaman promillen humalassa. Ainoa ikävämpi sivuvaikutus on kielen puutuminen. Puhuminen on hieman haastavaa ja takeltelee, mutta toisaalta, eipä täällä kotona tarvitse pahemmin jutustella kenenkään kanssa. Ei ole enää kissaakaan jolle höpistä kaiken maailman älyttömyydet.

Kaiken tämän pöhnän keskellä olen kuitenkin löytänyt voimaa kiukustua. Menetin eilen malttini täysin ja kihisin kiukusta pitkälle yöhön. Joitakin kuukausia sitten tehtiin sopimus siitä, että eräät asiat eivät kantaudu minun korviini, sillä ne eivät minulle kuulu ollenkaan. Lipsumista on kuitenkin alkanut tapahtua ja eilen sitten sain kuulla taas pitkän selostuksen siitä miten henkilö x on tehnyt sitä ja tätä ja sanonut näin ja näin. Osa jutuista kohdistui minuun ja tulistuin. En minä halua kuulla henkilön x asioita!

Ystäville on hyvä avautua tietyistä asioista, joita ei ehkä parisuhteeseen halua tuoda. Minä en ole sitä tyyppiä, jonka mielestä pitää voida kertoa ihan kaikki sille kumppanilleen. Rehellinen pitää toki olla, mutta joskus on parempi säästää toinen yksityiskohdilta ja purkaa asiansa vaikka ystävälle.

Mur.

Meidän työterveyshuolto on kyllä astetta jännempi instituutio. Talvella pyysin lääkäriltä reseptiä antihistamiiniin, joka voisi auttaa lääkkeen aiheuttamaan kutinaan. Kerroin tarkasti, mitä olen kokeillut ja mikä ei ole auttanut. Sain reseptin juurikin sille antihistamiinille, jonka olin kertonut olevan tehotonta. Hienoa. Samainen lääkäri talvella kirjoitti kaksi päivää sairauslomaa, kun menin luokseen ilman ääntä ja yli 39 asteen kuumeessa. Joo.

Tuorein käänne on sankari, jonka luona kävin torstaina. Rintalihakseni sekä kylkivälilihakset ovat krampanneet todella ilkeästi jo useita viikkoja, aiheuttaen vaikeutta hengittää, nostaa taakkoja ja liikkua. Uusin käänne rintakehän kipuun on viikonlopun aikana syntynyt patti toisen solisluun alle. Hakeuduin sitten lopulta lääkäriin fysioterapeuttini kehoituksesta saadakseni jotain helpotusta vaivaan ja kuullakseni, mistä se johtuu. Olin yskäinen lääkärille mennessäni. Mainittakoon oikein rautalangasta vääntämällä, että kipu rintakehässä oli jatkunut lähes kuukauden, patti ilmestynyt lähes viikko sitten ja yskä ollut vain kolme päivää. Siis kolme päivää. Kolme_päivää. Sitä ennen yskää on ollut viimeksi talvella.

Lääkäri kirjoitti reseptin yskänlääkkeelle ja oli sitä mieltä, että lähes kuukauden jatkunut kipuilu johtuu tästä muutama päivä sitten alkaneesta yskästä. Jokin tässä kuvassa mättää. Ellen ole keksinyt aikakonetta. Oikeasti. Varasin sitten ajan yksityiselle lääkäriasemalle ja aloin saada jotain apua vaivaan ja alettiin jopa selvittää, mistä kipu johtuu ja mikä tuo patti on.

Mutta mutta. Valitus lääkärin toiminnasta lähtee ensi viikolla ylilääkärille. Lisäksi ajattelin ottaa yhteyttä potilasasiamieheen. Oikeasti. Yskänlääkettä..

Minun kiukkuni on pelottavaa. Vihani on vielä pelottavampaa. Nyt alan ymmärtää, miksi minua on joskus pelätty. Olen pelottava, nyt tajuan vihdoinkin sen itsekin. Jäätävä kylmyys on ilmeisesti vaikeampi kestää kuin räiskyvä tuli. Terävät, rauhalliset, tarkkaan osuvat piikit tekevät kipeää. Jostain syystä ne ovat pelottavampia kuin äkäisesti roiskitut. Minut pitää ärsyttää todella pitkälle ennen kuin suutun näin isosti. Pinnani venyy ja venyy, mutta tietyt asiat napsauttavat sen poikki kertaheitolla. Valehtele minulle ja sen jälkeen on helvetti irti. Hähää.

Se, mikä muita pelottaa, on lopulta yhdentekevää. Minua pelottaa tässä ihan jokin muu. Kun kiukkuni pääsee tarpeeksi isoksi -suurimmilta osin sen vuoksi, että koitan hillitä sitä nätisti niin pitkään ja piilottaa sen- se ei meinaa loppua enää ollenkaan. Se vain kiehuu ja kuplii, jäädyttää minut ja vie kaiken pehmeyden mennessään. Haluan purra juttuja irti, tahdon hakata jäsenen poikki, tahdon saada toisen kitumaan.

Pehmeä ja pörröinen? Paskat. Piikikäs ja jäinen.

Oikeasti minua kiukuttaa jokin ihan muu. Minua kiukuttaa asiat, jotka muuttavat minut päivä päivältä kireämmäksi ja uupuneemmaksi. Asiat, jotka vievät minut kauemmaksi itsestäni ja ilosta.

Tapan tässä aikaa odotellessani kellon tulevan yhdeksän, jotta voin käynnistää imurin ilman, että naapurit tulevat kimppuun ovista ja ikkunoista. Ikkunat pesin jo ja siivous jatkukoon kunhan on lupa pitää meteliä. Kun elämä on sekavaa ja osa siitä muiden käsissä, on hyvä järjestää edes ympäristönsä kasaan ja kuntoon. Se jäsentää ajatuksia yllättävän paljon ja luo mukavan harhan siitä, että asiat ovat hallinnassa, omassa hallinnassa. Sillä auta armias, jos hallinta katoaa! Silloinhan koko maailma hajoaa! Joo-o. Uskokaa pois, niin se menee.

Tässä odotellessa soi Blame it on the girls. Mainio biisi, sanoisin.

"Blame it on the girls
who know what to do
Blame it on the boys
who keep hitting on you

Blame it on your mother
for the things she said
Blame it on your father
but you know he's dead"

Niin. Älä suinkaan katso peiliin vaikka tekstin voi tulkita monella muullakin tavalla. Siitä sokeudesta itselle on useita esimerkkejä omassa ympäristössäni. Olen tosin siirtänyt ihmiset syrjään, mikäli he ovat aina vain ja toistuvasti sitä mieltä, että koko maailma on heitä vastaan, kaikilla on salaliittoja heitä vastaan ja niin edelleen. Kaikki aina kohtelevat väärin ja itse on pyhimys. Ehei, sellaista en katsele läheltä ja koitan välttää katselemasta kauempaakin. Uhriutumisesta on kirjoitettu lähiaikoina paljon; miten joistakuista elämän kaltoinkohtelemista tulee uhreja kaikissa käänteissä ja kriittisyys oman toiminnan vaikutukseen ei ole läsnä. He ovat lapsenkaltaisessa tilassa, jossa apu ja pelastus pitäisi tulla ulkopuolelta, samoin kuin kaikki paha ja ikäväkin tulevat ulkopuolelta.

Aikuisten maailmassa ei kuitenkaan uhriutumalla selviä kovin hyvin. Tai ehkä selviää, mutta elämä mahtaa olla melko ikävää ja harmaata, jos koko maailma on itseä vastaan jatkuvasti. Joskus tapahtuu kamalia asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa, mutta siitä eteenpäin on mahdollisuus helpottaa oloaan valinnoilla ja omalla toiminnalla. Ottaa elämän langat omiin käsiin.

Siispä kohta imuroin ja pesen lattiat, pyyhin pölyt ja istahdan ahkeruuskupillisen kera ihastelemaan puhdasta kotia. Sen voin tehdä mieltäni piristääkseni.