Ei ole vielä aika

Kaikki on valmiina; tärkeät paperit käyty läpi ja järjestyksessä pöydällä odottamassa löytäjää. Kirjeet ovat viereisessä pinossa sekä toiveet joidenkin tavaroiden sijoittumisesta lähipiirissä. Koti on siivottu, työnantajalle ilmoitettu muutaman päivän sairaspoissaolosta, jotta eivät turhaan odota aamulla töihin. Kotikaupunki on hyvästelty. Mieli on kirkkaan tyyni, levollinen jopa. Saana käy vielä rapsuttamassa kissaa, hengittää sen tuoksua viimeisen kerran ja se on ainoa hetki, kun kyyneleet kihoavat silmiin. Muuten surua ei tunnu. Kaikki kyllä selviävät, perhe ja ystävät ovat vahvoja ja heillä on toisensa. Saana voi lähteä.

Asian valmistelu oli yllättävän helppoa. Vuosien vakava sairaus on mahdollistanut pääsyn koviin kipulääkkeisiin ja oli yllättävän helppoa kirjoituttaa pari reseptiä parilla eri lääkärillä. Saana on tehnyt taustatyönsä hyvin, kuten aina ennenkin ja lukenut artikkelikaupalla tekstiä lääkkeistä ja niiden yliannostuksista, riskeistä jäädä eloon vammautuneena ja niin edelleen. Parempi liioitella, on Saana ajatellut moneen kertaan. Kulhossa on 80 kpl erästä opioidia, 30 kpl samaa lääkettä hitaassa muodossa, 47 epilepsialääkettä sekä 60 kpl masennuslääkettä, jota on käytetty kivunhoidossa. Sillä määrällä Saanan kokoisen naisen pitäisi päästä hengestään vaivatta. Iso mieskin kuolisi siitä annoksesta. Makuuhuoneeseen Saana on varannut pulloissa vettä, ämpärin valmiiksi pahoinvointia varten, levittänyt paksun kerroksen pyyhkeitä sängylle. Lääkkeiden pakkaukset Saana on vienyt jo ulkoroskikseen asti, reseptit revittyinä myös.

Kissalle on tarjolla runsaasti vettä ja ruokaa. Varmistaakseen kissan hoidon, on Saana ilmoittanut entiselle miehelleen lähtevänsä tänään matkoille ja kissan kaipaavan hoitoa joko myöhään illalla tai aikaisin aamulla. Siten Saanan löytää ihminen, joka ei ole nähnyt hänen kasvavan taaperosta aikuiseksi, joka ei rakasta niin paljoa, jos yhtään. Kissakin hoituu.

Saana kävelee keittiöön, kaivaa pakastimesta vodka-pullon ja ottaa siitä pitkän hörpyn, sen verran, että jääkylmä neste lämmittää kylmiä sisuskaluja. Enempää ei tarvita. Makuuhuoneen ovien takana Saana ottaa ensimmäisen kourallisen lääkkeitä ja alkaa niellä niitä veden kera. Nieleminen on kuitenkin hidasta ja lääkkeitä paljon. Vettä joutuu juomaan aivan liikaa ja liian nopeasti eikä keho pidä siitä, vaan protestoi hetken kuluttua oksentamisella. Saana oksentaa rajusti ämpäriin noin kolmisenkymmentä tablettia ja runsaasti vettä. Kauhu hiipii naisen mieleen. Ei helvetti, eikö tämä onnistukaan?! Saana kävelee kylpyhuoneeseen puhdistamaan ämpärin ja tuo sen takaisin makuuhuoneeseen. Koska oksentamisen haju viipyy nenässä, avaa Saana ikkunan, josta tulvii sisään talvikylmää ilmaa. Mutta miten saada lääkkeet alas oksentamatta liian nesteen vuoksi?

Ratkaisu löytyy vaaleasta leivästä. Lääkkeitä suuhun, perään hieman leipää, jonka avulla lääkkeet saa nieltyä. Tämä on hidasta, mutta se ei Saanaa haittaa. Ei hänellä ole kiire tai hätä. Tähän saa kulua aikaa, sillä päätös on vankka eikä sen toteuttamista tarvitse kiirehtiä. Mieli alkaa sumentua nopeiden kipulääkkeiden vaikuttaessa ja epilepsialääkkeen rentouttaessa lihaksia. Viimeisten lääkkeiden nielemistä Saana ei muista.

Hän on asettunut sängylle hieman vasemmalle kyljelle kääntyneenä, oikean käden jäätyä erikoiseen asentoon. Makuuhuoneen ilma on kylmä. Kissa kiertää oven ulkopuolella ja oksentaa ympäri asuntoa. Tunnit kuluvat. Hengitys on pysähtynyt, sydän on pysähtynyt, keho on jäähtynyt hyvin kylmäksi osittain pakkasilman auttamana. Ei ollut mitään valoa tunnelin päässä, ei suuria tunteita, että nyt tämä on tässä. Oleminen vain lakkasi.

Paria viikkoa myöhemmin Saana täristen nousee tuolille sängystä kahden sairaanhoitajan avustamana ja pääsee ensimmäistä kertaa suihkuun. Kädet eivät pysy ylhäällä hiusten pesun ajan, joten toinen hoitaja tulee apuun. Lopuksi hoitajat kietovat itkevän Saanan pyyhkeeseen ja kuivaavat. Itku tulee uupumuksesta ja kiitollisuudesta, kun joku hoitaa hellästi ja kohtelee kunnioittavasti. Hetken päästä sängyssä Saana saa suun kautta aamiaisen. Velli ei ole ikinä ennen maistunut niin hyvälle, vaikka osan siitä joutuukin syöttämään sairaanhoitaja. Tämä nainen kampaa Saanan hiukset, silittää hetken kättä ja hymyilee. Saana hymyilee ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Käsistä lähtee letkuja, rinnassa on lätkiä ja monitori alkaa huutaa joka kerta, kun Saana erehtyy puhumaan ja liikkumaan samaan aikaan. Sydän joutuu liian koville.

Saana saa kuulla palasia sieltä ja täältä. Kuinka hän on kironnut ja raivonnut läheisilleen herättyään ensimmäisiä kertoja, uhannut olla yhteydessä EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen. Äiti on istunut aikuisen lapsensa vierellä ja silittänyt hiuksia. Isä on iloinnut, kun tyttönsä pääsi hengityskoneesta. Ex-mies on itkenyt ystävänsä sylissä ensimmäisenä yönä löydettyään Saanan, elvytettyään tätä ikuisuudelta tuntuvan ajan ambulanssia odotellessa. Mies kertoo myohemmin, miten kone sanoi olohuoneessa "ei rytmiä" aina vain uudelleen ja uudelleen, kuinka ensihoitajat ja Medihelin lääkäri epätoivoisesti koittivat saada verisuoniyhteyttä sääriä ja jalkapöytiä myöten.

Lääkäri sanoo, että vasen jalka ei palaudu toimintakelpoiseksi. Muutaman päivän päästä Saana kävelee. Oikea käsi ei tule toimimaan. Kuuden päivän päästä Saana kirjoittaa sillä. Vaurioita aivoissa on takuulla, sillä Saana oli virallisesti kuollut jo jonkin aikaa. Kehon sisälämpötila oli pudonnut alle 30:n asteen. Tämä saattoi pelastaa aivotkin. Muistissa on aukkoja ja se tuntuu lopun elämää. Mutta Saana osaa puhua, hän tunnistaa kaikki ja on alkuun täynnä pyhää vihaa. Joka paikkaan sattuu enemmän kuin koskaan. Suoniin pumpataan antibiootteja hurjalla vauhdilla rajun keuhkokuumeen vuoksi, nielu on rikki hengitysputkesta, kämmenselät, jalkapöydät, sääret ja ranteet ovat täynnä isoja pistoaukkoja kanyylien jäljiltä. Rintakehä on sininen elvytyksen jäljiltä ja hengittäminen on työlästä. Sydän lyö ajoittain väärässä rytmissä. Mutta keho toipuu.

Lääkäri toisensa jälkeen toteaa, että sillä lääkemäärällä Saanan olisi pitänyt kuolla. Mutta ei. Saana on samasta puusta kuin suvun sitkeät sodan käyneet miehet. Saanan keho päättää tässä kohtaa näyttää sinnikkyytensä. Kun mieli pettää, keho kantaakin sen läpi.

Viha haihtuu ensimmäisen suihkun myötä ja sen jälkeen tilalle tulee häpeä. Häpeä ei haihdu ikinä koskaan, mutta sen rinnalle tulee kiitollisuus ja uutta lempeyttä.

Saana jäi henkiin. Moni muu ei.