En ymmärrä

En oikein löydä sanoja kuvatakseni tätä tunnetta. Minä, ilman sanoja. Kerrankin. Minut tuntevat voivat hymyillä salaa ja todeta, että vihdoinkin. Istun tässä, koitan kirjoittaa ajatuksiani julki, näkyviksi ja siten enemmän tosiksi, tähän hetkeen, jotta ne eivät unohtuisi ja katoaisi, jolloin olen vielä enemmän hukassa ja rikon jotain.

Minä olen rikkomassa jotain. Se on kaava, tiedän se. Aiemmin olen rikkonut lyhyellä aikavälillä yrityksiä, joista tiesin, että ne eivät johda pidemmälle. Pitkällä aikavälillä olen rikkonut yrityksiä, jotka voisivat johtaa hautaan asti. Olen siis hyvä rikkomaan asioita, jotka tuovat onnea lyhyen tai pitkän aikaa. Nyt huomaan palaavani alkusyksyyn, mieleni halajavan jotain merkityksetöntä, sillä tämä merkityksellinen on hajoittaa mieleni ja keskittymiseni ristiriitaisuudellaan. Minä tahtoisin kaiken, fairy tale endin ja koko valtakunnan. Nyt voin saada kirjaimellisesti puoli valtakuntaa, jakaa onneni osiin, peläten niiden osien olevan liian pieniä.

Pääsiäisenä itkin ja mieleni teki huutaa pimeyteen puille, valokeilaan miehelle pyyhe päällään ja kaikille, jotka ovat menneet ohi. Itkin silti hiljaa, puristin kylkiäni mustelmille saakka. Hetken päästä nauroin niin kuin vain ihminen, joka kohta rikkoo jotain, nauraa. Vapaasti ja ihanasti irtipäästäneenä. En halua enää nauraa sitä naurua.

Tänä vuonna olen oppinut luottamaan uudestaan naispuolisiin ihmisiin. Tai no, ehkä vain yhteen, mutta sen yhden kautta olen löytänyt itseäni ja ollut osana montaa ihmeellistä asiaa. Arki on ihmeellistä. Nauru on ihmeellistä. Vihakin voi sitä olla. Minulla on yksi kallio lisää. Näen eri tavalla kuin ennen.

Nyt olen kuitenkin rikkomassa jotain. Yksi viesti avaruuteen, ja voisin aloittaa rikkomisen. Mutta miksi rikkoisin orastavan yhteisen elämän. Siksi, että olen ollut niin pitkään yksin, että toisen läsnäolo tuntuu vievän liikaa tilaa ja joudun olemaan epäitsekäs? Siksi, että olen rakastumassa kovaa vauhtia ja sehän on ehkä maailman kamalin asia? Siksi, että minä olen sellainen? Siksi, että joka kerta olen tällainen. Kaikkivoipuuttani todistellessani saatan vähän horjahtaa, mutta mitä ei tiedä, ei voi satuttaa, vai mitä? Minä en ymmärrä.

Tässä ei ole järkeä. Minussa ei ole järkeä. Ehkä se on oikein, ehkä se on ominta minua.