Hattara goes nuts

Olen saavuttanut sen tilan, että uskallan ikävöidä. Pitkään taistelin koko juttua vastaan, etsin tekosyitä, olin vainoharhainen, nostin mekkalan ja sovittelin sen. Nyt sitten ikävöin. On loistavaa, ettemme voi olla kuin paita ja peppu koko aikaa käytännön sanelemista syistä. On hyvä, että on omaa aikaa riittävästi, ehtii leikkiä kavereiden kanssa ja rakastaa ystäviä. Mutta se ikävä. Voi jestas, kun se kalvaa, etenkin iltaisin unille käydessä.

Pelottavaa, että alkuhattarat ovat muuttuneet kestohattaroiksi. Ihanaa ja saatanan pelottavaa, sillä minä olen hyvä tuhoamaan näitä. Mitä enemmän rakastan, sitä enemmän pelkään ja koitan tuhota. Siihen on monia tapoja. Nyt keho näyttää parastaan sen tuhoamisen suhteen. Se ampuu kovilla, jumeilla, hermokivulla, oksetuksella, huimauksella ja mieli mustuu lääkkeistä ja pelosta kivun jatkumisesta ikuisuuksiin. Tässä olisi oiva tilanne antaa mustan viedä mukanaan, tuhota kaikki ennen kuin siitä on tullut vakavaa ja niin yhteistä, että lähteminen on vaikeampaa.

Mutta ei. Joku valaisee taskulampulla koko ajan sinne mustuuteen ja suurimman osan aikaa hymyilen kuin idiootti, milloin mistäkin syystä. Jos sitä sitten tällä kertaa pysyttelisi pinnalla rakkauden, niin romanttisen kuin toisenlaisenkin voimilla. Oli jopa tehty mielenkiintoinen tutkimus siitä, että rakkaan ihmisen kuvan katsominen lievittää kipua. Tuijottelen siis ikävissäni kaikkien rakkauksien kuvia. Hyvä olo valtaa kehon, kun puhelin alkaa soittaa Lay all your love on me tai I know you want me.

Ehkä se tässä ikävöidessä menee. Ehkä tällä kertaa en riko kaikkea, ehkä tällä kertaa kipu ja invalidisointi eivät vie elämänhalua. Minustahan se on kiinni.

(Kyllä vain, olen maaninen tähän aikaan aamusta auringon ja kahvin porottaessa)