Pitkästä aikaa

"Mun päivistäni aurinko jäi pois
se häipyi samalla kuin sinäkin
Nyt varjoissa mä liikun, palelen
koleat illat ja aamutkin"

-Anna Puu - Pimeys peittää maan-

Siinä tämän illan kattaus. Istuin piskuisen kaupunkini piskuisessa salissa kyynel silmässä ja ajoittain peppu heiluen äitin vieressä ja ihastelin moninaisen musiikin vaikuttavuutta. Mitä elämäni olisikaan ollut ilman musiikkia, säveliä, sanoja, runoja, muusikonretkuja ja luomisen hurmaa..? Ei juuri mitään. Suurin osa elämästäni on musiikin siivittämää. Lauloin ja tanssin ennen kuin puhuin. Kun joku menee naimisiin, kuolee, valmistuu, vanhenee, kun jonkun kissa ristitään tämä piiri puhkeaa laulamaan. Se on hienoa ja katoavaa. Väitän, että minua ei olisi olemassa ilman musiikkia, moninaista musiikkia.

Juttelin juuri tovin erittäin rakkaan ihmisen kanssa vaikka ja mistä. Puheessa on rytmi ja tämän ihmisen rytmiä minä olen tullut rakastamaan ja se on rikkaus. Sen jälkeen kuulin toisen rakkaan ihmisen äänen soinnin enkä voinut sentimentaalisuuden puuskassa olla ihastelematta elämäni ihanuutta, kun siihen on tupsahtanut ja valikoitunut aarteita. Maailmaani kuuluu yksinäinen mies sateisella kadulla unohtaen mistä oli tullut ja mihin matkalla. Maailmaani kuuluu käsky heiluta sun joulukinkkua. Siihen kuuluu Shostan ankarat ja tuskaisat sävelet sellon läpi. Siihen kuuluu pienen pojan kilisee kilisee kulkunen_auto_, kilisee kilisee kulkunen_auto_. Siihen kuuluu sävelet, joilla saatettiin pappa ja ukki hautaan ja ne sävelet, joita valitsen rakkaan pikkusiskon häihin.

Mitä minä olisin ilman musiikkia? Pelkkä tyhjä tiuku, sanaton nainen, hengetön huhmare. Minä en osaa hengittää ilman fraaseja. Minä olen olemassa, kun jokin soi.

Hyvää yötä ja hyvin hiljaa, hyvin hiljaa, nyt kuuluu keijujen äänet, he tanssivat taas koko yön laulaen, koko yön laulaen.