Tämäkinkö?

Puhelin soi ja alkaa juttu jo tutuiksi tulleista aiheista. Tyttö istuu olohuoneessa koittaen keskittyä johonkin yhdentekevään rikossarjaan, jossa syynätään ruumiita pitkin peltoja. Sadisti leikkii tytöillä ja rinki taitaa olla laajempi kuin aiemmin luultiin. Se ei jaksa pitää otteessaan, sillä tytön kuuluisa ylimääräinen aisti on aktivoitunut. Sen aktivoi kehonkieli, äänenpainot ja muuttuvat sävyt. Sen aktivoi tapa olla ja puhua.

Tyttö koittaa keskittyä siihen, kun ruudussa vaalea likainen nuori nainen kiipeää tikkaita kellarista maan pinnalle ketju jalassaan. Jännittävää sinänsä, aihe voisi koskettaa kovastikin, sillä jokin tarinassa on kovin tuttua ja tunnistettavaa. Se ei silti pitä otteessaan, koska hälytyskellot soivat. Ne soivat kuvottavan kovaa ja tyttö ruoskii itseään mielessään, sillä soimiselle ei ole mitään syytä. Ei syyksi riitä tietty äänenpaino, jota ihmiset käyttävät hyvitellessään tai rauhoitellessaan itselle rakasta ihmistä. Syyksi ei riitä äänen madaltaminen ja sopottaminen. Ei riitä ei.

Silti kellot soivat niin kovaa, ettei niitä voi olla kuuntelematta. Tyttö tulee kuuntelemaan kaikilla aisteilla tästä lähtien kaikkea, mitä mies tekee, sanoo, jättää tekemättä ja jättää sanomatta. Epäilys on istutettu. Se ei ole vielä kertaakaan ollut turha. Toisaalta voihan se johtua vaikkapa projisoinnista. Ehkä se on sitä.

Tai ehkä ei.

Tyttö pääsi lopulta pakoon ja ketju irroitettiin. Ohjelma loppui, mutta kellot eivät hiljentyneet.