Cityn kautta alkunsa saaneen parisuhteen ja sittemmin uusperheen arkea.
Wilmalla on ilmeisesti sama vika kuin viime keväänä - nyt tosin pahempana. Se on ihan apaattinen ja veltto, ei suostu syömään eikä kiinnostu mistään. Ihan selvästi sairas. Saan sen päivystävälle eläinlääkärille vasta aamulla, siellä kun on älytön ruuhka. Saa nähdä, kestääkö se siihen asti. :`(
1. Seurustelin yhä exäni kanssa. Puhuimme lapsesta, jota minä en siis halunnut, mutta jonka exäni olisi ilomielin hommannut. Hän kuitenkin lupasi olla painostamatta asialla. Vähän myöhemmin hän kuitenkin rikkoi lupauksensa ja vaati, että lapsi on hommattava kahden vuoden sisällä. Tuli mieletön riita. Itkin, koska tajusin, etten tunne sitä ihmistä ja että todella elän tyypin kanssa joka toimii noin. Riita kesti ja kesti. Herätessäni itkin yhä.
2. Äitini kuoli. Kaupan pihalla oli sattunut jokin ampumavälikohtaus, jossa oli vahingossa ammuttu myös sivullista, eli äitiäni. Toinen veljeni ei oikein tuntunut välittävän asiasta, joten riitelimme. Olin aika hysteerinen ja itkin vain. Ajattelin isääni ja toista veljeäni ja tajusin, etteivät he koskaan selviäisi asian yli - jos selviäisin minäkään. Itkin jälleen vielä herätessänikin.
Näen paljon unia, todella kummallisiakin, mutta nuo kaksi olivat puistattavan todellisia. Jälkimmäinen yhdistyi tosielämään liiankin konkreettisesti; siinä tämä päivä oli äidin kuolinpäivä. Pystyn nytkin helposti palaamaan unen tunnelmaan ja siihen epätoivoon. Hyi.
Vaikka tiedänhän mä, mistä nuo uivat alitajuntaani. Luin toisen kerran Aikamatkustajan vaimon. Nähdessäni tuon ensimmäisen unen olin kohdassa, jossa kirjan päähenkilöt yrittävät epätoivoisesti hommata lasta. Toisen unen nähdessäni olin juuri päässyt kirjan surulliseen loppuun, ja itkenyt viimeisten kolmen-neljänkymmenen sivun ajan.
Onko pakko olla näin herkkä jos ei haluu?
Hihii. Aika tarkkaan kolme kuukautta pitää vielä matkakuumeilla, sitten pääsee reissuun. Varattiin lennot tänään; lähtö on 13.4. ja paluu 21.4. Luovuttiin parin päivän Lontoon visiitistä kun kaverilla ois vaikeuksia saada enempää vapaata koulustaan. Pitää siis tyytyä kahdeksaan päivään Irlannissa, mutta onhan sekin jo jotain. Aiotaan siis kiertää kyseistä maata ja vierailla mm. Kerryssä, Dinglessä, Corkissa ja monessa muussa paikassa. Dublinissa ei tällä reissulla varmaankaan viivytä kuin päivän verran, mutta eipä sen väliä, se kun on tullut koluttua läpi kahden viime reissun aikana. Nyt on vuorossa muut jänskät paikat, maaseutu jne.
Huhtikuun loppupuolella ei varmaan vituta IHAN niin paljon palata Suomeen kuin viimeksi, kun palasin joulukuun pimeyteen. Tossahan on sitten muutaman päivän jälkeen city-risteily, ja vappukin ihan pian. Toukokuussa voikin alkaa odottaa kesää ja uutta reissua... :)
Tykkään palapelielämästäni. On vähän sitä sun tätä; luentoja tuolla, palavereja siellä ja juttukeikkoja missä milloinkin. Tänäänkin oli aamulla yhden osaston palaveri, yhdeltä toisen osaston keikka ja pian iltaluennot. Kaikessa epäsäännöllisyydessään ja sekavuudessaan tämä sopii levottomalle, kärsimättömälle ja rutiineista ahdistuvalle luonteelleni. Pitää nauttia niin kauan kuin tätä kestää.
Olipa lenkki. Aika tarkkaan 75 minuuttia tehokasta liikuntaa tuolla pimeässä, tuulessa ja sateessa. Kastuin perinpohjaisesti, mutta tulipa silti taas hyvä olo. Onneksi sain pakotettua itseni lähtemään - askel kynnyksen yli oli jälleen se vaikein.
Nyt ajattelin katsella leffan nimeltä Reign over me. Tuskinpa tuo on mikään kultturelli elämys tai muutenkaan päätä huimaavan loistokas, mutta kaipaankin nyt vain jotain kivaa hyvän mielen elokuvaa, joka ei työnnä päähäni entisestään unen saantia vaikeuttavia mietteitä. Tulevana yönä olisi hyvä saada nukuttua edes kohtalaisesti, sillä huomenna on aikainen herätys ja paljon hommaa.
Että hyvä yötä vaan.
Monesti kirjat, elokuvat ja musiikki saavat ajattelemaan ja tuntemaan. Tänään sen teki - jälleen kerran - Ismo Alanko. Nyt en jaksa analysoida; ote lyriikasta puhukoon puolestaan.
"Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu
Väsynyt todellisuus hiljaa ohitsemme ontuu
Kauneuden koitteessa haihtuu
Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu"
(Ismo Alanko - Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu)
Sitähän se tavallaan on. Jokaisella on oma kokemusmaailmansa, jokainen elää itsensä, omien tunteidensa ja ajatustensa kautta.
Niinhän sitä sanotaan, että aina elävän olennon kuollessa katoaa kokonainen maailma.
Joku - muistaakseni avatar - kirjoitti blogissaan vähän aikaa sitten sinkkuna olemisesta ja siitä, miten varmasti jokainen sisimmässään arvottaa hyvän parisuhteen sinkkuna olemisen edelle. Kirjoituksessa oli maininta myös siitä, miten sinkut usein painottavat olevansa täysin tyytyväisiä omillaan eivätkä myönnä kaipaavansa ketään toista jakamaan elämäänsä. Taidettiinpa siinä myös kummastella sitä, että miksi moista täytyy niin kovasti vakuutella, jos asia kerran todella on niin. (Tässä välissä pyydän anteeksi sitä jos tahtomattani jollain tavalla vääristelin tuota kirjoitusta - ei ollut tarkoitus, en vain muista sitä ihan sanatarkkaan enkä juuri nyt jaksa penkoa sitä esiin.) Meinasin kyseisen merkinnän luettuani laittaa siihen kommenttia, mutta sitten päätinkin jossain vaiheessa kirjoittaa vähän vastaavasta asiasta oman merkinnän. No, tässäpä tulee. Ja huom! Tämä ei ole mikään vasta-argumentti tai vastine tuolle kirjoitukselle, kunhan nyt vain pohdiskelen asioita joita se sai miettimään.
Niin. Minähän olen sinkku. Olen myös täysin tyytyväinen tilanteeseeni kaipaamatta tähän kaaokseen tällä hetkellä ketään toista ihmistä. Kaiken lisäksi olen aika useaan otteeseen painottanut näitä tosiasioita. En siksi, ettäkö yrittäisin asiasta sanomalla tehdä sen jotenkin todemmaksi, enkä siksi, että yrittäisin pettää sisimpääni, joka tosiasiassa huutaisi parisuhteen perään. Yhtä paljon kuin monet sinkut kokevat tarpeelliseksi todistella näitä seikkoja, monet parisuhteessa elävät kokevat tarpeelliseksi epäillä sinkkujen onnea. Summa summarum - epäilyn alla moni kokee painottamisen tärkeäksi. Ei siksi, ettäkö kyseessä olisi vailla todellisuuspohjaa oleva halu todistella jotain, joka ei pidä paikkaansa, mutta jolla yrittää pettää itseäänkin, vaan siksi, että se ainainen epäily voi olla vähän turhauttavaa. Minä kun näen asian niin, että sinkkuus voi olla muutakin kuin olosuhteiden pakosta aiheutuva tila.
En tiedä, onko olemassa ihmistä, joka vilpittömästi voisi elää täysin tyytyväisenä ja onnellisena sinkkuna elämänsä loppuun asti. Kenties onkin - onhan tässä maailmassa niin paljon muitakin valtavirrasta poikkeavia yksilöitä ja ilmiöitä. En nyt kuitenkaan yritä väittää, ettäkö minä itse olisin tuollainen persoona. Sitä mieltä kuitenkin olen, että useankin ihmisen elämässä voi tulla eteen tilanteita, jossa sinkkuus on se kaikkein paras vaihtoehto. Tarkoitan aikoja, jolloin ei vähimässäkään määrin etsi eikä kaipaa ketään, jolloin elämä on täydellisen täysipainoista yksin. Jolloin jopa toivoo, ettei törmäisi kehenkään erityiseen, jottei tarvitsisi tehdä Suuria Valintoja, aloittaa kenties epäonnistumiseen väistämättä päättyvää suhdetta (koska ajoitus oli väärä) tai vaihtoehtoisesti torjua ihmistä, joka toisena ajankohtana olisi voinut olla hyvinkin oikea.
Sanoisin, että minä elän tuollaisia aikoja nyt. Mitään selkeää tai suurta syytä siihen ei ole; ennemminkin sanoisin, että käsillä on nyt jonkinlainen - typerästi ilmaistuna - etsikkoaika, aika, jolloin elän itselleni, tutustun itseeni ja opin itsestäni. Nyt on hyvä, paras olla yksin, ja todella haluan olla sitä. Haluan olla itsekäs ja oikeasti elää vain itselleni, vain itseäni varten. Ajatuskin siitä, että jakaisin arkeni, aikani ja ajatukseni jonkun kanssa, ahdistaa. Että säännöllisesti menisin nukkumaan jonkun kanssa, heräisin jonkun kanssa, edes säännöllisesti tapaisin jotakuta - se tuntuu nyt paljon enemmän pahalta kuin hyvältä. En halua sitä. En halua.
Kaikki, jotka ovat lukeneet blogiani edes säännöllisen epäsäännöllisesti tietänevät, että olen kyllä lähimenneisyydessäkin ihastunut erinäisiin ihmisiin. Joku voisi nyt kysyä, että eikö kaikessa sanomassani ole nähtävillä jonkinlaista ristiriitaa. Ei minusta. Ihastuminen, hullaantuminen, haksahtaminen, retkahtaminen - ne ovat tunnetiloja. Tapaat jonkun ihmisen, hän vie sinulta jalat alta. Ajattelet häntä, haikailet, vaikket edes tunne. Ehkä jopa haaveilet hänestä, luot mielessäsi pilvilinnoja ruusuisesta yhteiselosta. Olen minäkin sitä tehnyt, jopa ihan lähiaikoina. Ei se kuitenkaan ole kaipuuta parisuhteeseen - se on unelmointia, hattaraa. Se on kummaa kuvitelmaa, jota kemia aiheuttaa. Mutta juurikin siis kuvitelmaa, ei todellisuutta. Ei se pohjaa todellisiin haluihin sen enempää kuin todellisuuteen muutenkaan. Ja siksi se on myös helpottavaa. Se ei työnnä minua siihen aiemmin kuvailemaani tilanteeseen, jossa oikeasti joutuisin asettamaan asioita vastakkain.
Okei, tuli kai selväksi, etten etsi mitään. Olen tyytyväinen näin. Jos elämässäni onkin epäkohtia, johtuvat ne ihan muista seikoista. Sosiaalinen statukseni ei tee minua vähimmässäkään määrin onnettomaksi tai kaipaavaksi. Todistelua? Ei. Painottamista? Kyllä - se kun nyt sattuu olemaan koko tämän kirjoituksen pointti, tai ainakin yksi niistä.
No, asiaan. Mitäpä sitten, jos elämääni todella astuisi mies, joka paitsi saisi minut ihastumaan, hullaantumaan, haksahtamaan ja retkahtamaan, myös olisi todellinen ja tavoitettavissa, ja kaiken lisäksi vielä kävisi saman tunneskaalan läpi minun tähteni? Uskotte tai ette, mutta on sanottava, etten tiedä, mitä sitten. En vain tiedä. Voisi olla hulluutta kääntyä pois - tai sitten ei. En sano, ettäkö niin tekisin, mutten myöskään sulje tuota vaihtoehtoa pois. Ihminen voi olla kuinka oikea tahansa, mutta uskon myös ajoitukseen. Jos se on väärä, jos jompikumpi ei yksinkertaisesti ole valmis, muuttuu se toinen ihminenkin tavallaan vääräksi. Siinä kun täytyy natsata niin monen asian.
Enkä minä ole valmis. En tässä ja nyt kykenisi keskittymään toiseen ihmiseen, huomioimaan ja olemaan läsnä sillä tavalla kuin suhteessa tulisi olla. Jos niin tekisin, toimisin itseäni vastaan. Ja mitä siitä seuraisi? Ehkä pieni onni, suurempi epäonni. Tietenkään en voi tietää, mutta tiedän sentään jotain itsestäni. Ja tiedän sen, miltä tuntuu. Nyt tuntuu siltä kuin olisin (meinasin ensin käyttää tässä kulunutta ´risteys` -sanaa, mutta se olikin väärä) laskoksissa. Oman itseni, persoonani, halujeni laskoksissa tutustumassa niihin ja siis itseeni. Olen ollut jo aika kauan, mutta nyt tiedostan sen selkeämmin. Nyt tiedostan myös sen, että tarvitsen tämän tilan, että suhde veisi sitä liikaa, ja että en voi enkä halua tehdä tätä kenenkään kanssa. Vain yksin.
Siksi siis toivon, etten lähitulevaisuudessa törmää kehenkään erityiseen. En halua joutua valitsemaan, sillä en halua luopua tästä mitä nyt on, enkä toisaalta halua joutua miettimään, tulisinko joskus katumaan. Ajoitus on ehkä joskus oikea, nyt se ei ole. Tällä hetkellä arvotan yksin olemisen parisuhteen edelle.
Kirjoitinpa harhailevasti. No, tämä oli ennen kaikkea itselleni. Kuitenkin: Tulen jatkossakin ihastumaan, hullaantumaan, haksahtamaan ja retkahtamaan ja varmasti kirjoittamaan siitä kaikesta blogissanikin. Kuvat ovat kuitenkin vain kuvia eivätkä kuulu siihen todellisuuteen, jota juuri nyt elän.
Illanviettosuunnitelmat menneet aika monta kertaa uusiksi tänään. Nyt sitten oon lähdössä veljen kanssa yhdelle tai parille. Ja sehän myös jää siihen yhteen tai pariin. Eikä pari edes ole nyt liukuva käsite, vaan se on juurikin se kaksi. Nih.
Ensin ajattelin että voisin tämän illan nyt sitten joka tapauksessa käyttää kirjoittamiseen, mutta jääköön se huomiselle. Tiedättehän, älä tee tänään sitä minkä voit tehdä huomennakin.
On ihan leppoisa fiilis. Westonsia odotellessa.
"Sinulla on keijun sielu" - näin yksi tuttu totesi tänään. Lämmitti mieltä, vaikken oikein edes tiedä, mitä tuo tarkoittaa.
Yö oli taas niin uneton, mutta ei se haittaa nyt. On muutenkin hyvä mieli.
Ihan järkyttävä matkakuume taas päällä. Maailmassa on kaksi asiaa, joita on liikaa, ja jotka tekevät mut surulliseksi juuri siksi, etten voi koskaan saada niitä kaikkia tai lähellekään - liian monta paikkaa, joissa en koskaan pääse käymään ja liian monta kirjaa, joita en koskaan tule lukemaan.
Olen joskus miettinyt, että olisiko krooniselta kaukokaipuulta säästynyt, jos ei olisi pienestä pitäen reissannut ympäriinsä? Vaikea sanoa, kun ei ole muunlaista elämää elänyt, mutta joskus vain tuntuu, että nälkä on kasvanut syödessä. Pakottava tarve päästä reissaamaan valtaa mielen vähintäänkin pari kertaa vuodessa eikä oikein osaa elää ilman, että on ainakin suunnitelmissa matka taas jonnekin. Uudet maat, kaupungit, kulttuurit, ihmiset...ne vain vetävät ihan älyttömästi puoleensa ja sitä kaikkea haluaisi nähdä niin paljon kuin mahdollista. Aina uudestaan ja uudestaan - se jano ei sammu kai koskaan.
Toista veljeä lukuun ottamatta meillä on koko perhe samanlainen. Vanhemmat reissaavat paljon jo töidensäkin puolesta, mutta silti ne lähtevät jokaisella lomallaan jonnekin. Samoin vanhempi isoveli, joten kai se jotenkin verissä on. Tai sitten vanhemmat vain tekivät meille karhunpalveluksen viedessään meitä jo pikkulapsina ympäriinsä maailmalla. :) Ei vaan, kiitollinenhan mä niille olen. Paljon olisi jäänyt näkemättä ja kokematta ilman tätä elämäntyyliä. Lisäksi vanhemmilta on periytynyt mainio asenne reissaamiseen, sellainen "ei se ole niin justiinsa - eikä oikeastaan sinne päinkään" -asenne. On melko sama, missä sitä nukkuu ja kuinka vaikeasti matkustaa, pääasia että pääsee menemään. Matkalla ei valiteta pikkuasioista, vaan sopeudutaan siihen, mitä kukin maa tarjoaa. Kaikki ei ole kuten Suomessa, ja hyvä niin.
Niin, kai sitä on jo lapsena omaksunut jonkinmoisen reissaaja-asenteen perusturistiuden sijaan. Eipä paljon harjoitettu normiturismia silloinkaan; majoitukset olivat tyyliä viisi ihmistä kahden hengen hostellihuoneessa ja ateriat "jugurttia pulunkakkasella puistonpenkillä" kuten veljeni asian jo pienenä ilmaisi. :D
Se matkakuume, se on jännä asia. Olisikin pelkkää intoa päästä jonnekin, mutta se kaikki fyysisenäkin tuntuva ahdistuskaipuu kun melkein itkee ikävissään - se on hiukkasen liikaa. Toki se motivoi haalimaan kokoon rahaa seuraavaa reissua varten, mutta kyllä mä mieluummin kokisin vähän laimeampia tunteita asian suhteen. No, minkäs sitä ihminen luonnolleen voi. Sillä vaikka kaikki se, mitä tapahtui lapsena jo, on varmasti vaikuttanut matkustusintooni, niin kyllä mä uskon että osa tätä menohalua on myös synnynnäistä ja siten kuuluu peruspersoonaani. Utelias ja uusille asioille avoin kun olen muutenkin.
No, se siitä. Pitää kai vielä kuunnella pari biisiä, jotka maksimoivat tuskan. Jostain syystä Eaglesin Hotel California on aina nostanut kaukokaipuun pilviin. Vähän sama vaikutus on osalla Flogging Mollyn tuotantoa.
