Cityparin elämää

Mulla on yksi ystävä. Tai no, on muutamakin, mutta siis yksi ystävä, jonka kanssa tuli tässä päivänä eräänä jälleen ihmeteltyä yhtä asiaa. Enemmän kuin kerran tai kaksi on käynyt niin, että kun toisella meistä on ollut jotain juttua jonkun miehen kanssa, ja kun se juttu sitten on loppunut omasta aloitteestamme, on se mies siirtynyt vikittelemään sitä toista meistä. Tämä on tapahtunut useaan otteeseen ja molemmin
päin: Kun mulla on ollut joku miesjuttu, jonka olen sitten lopettanut, on se mies kohta lähetellyt vihjailevia viestejä tms tälle ystävälleni, ja kun taas hällä on hänen aloitteestaan joku sutina lopahtanut, on se mies pikapuoliin lähestynyt mua. Laskeskeltiin, että nyt reilun vuoden sisään tämä on käynyt ainakin neljä kertaa.

Ei tollasta toimintaa voi kuin ihmetellä. Mitä helvettiä niiden miesten päässä liikkuu? Tietävät, että olemme ystäviä, ja silti yrittävät suorittaa tuollaisen pikasiirtymän toisesta toiseen. Paino siis pika-etuliitteellä, sillä näiden miesten siirrot ovat olleet vähintäänkin pikaisia; viestiä tai muuta lähestymistä on pukannut jo alle viikonkin sisään pakeista. Käsittämätöntä. Ensin nämä miehet ovat olleet muka niin mielettömän ihastuneita, ja hetkisen päästä nuo tuntemukset ollaankin jo valmiita siirtämään siihen ystävään. Älkääkä käsittäkö väärin: Nuo miesjutut eivät ole rikkoneet meitä millään tavalla, eikä siis tällainen käytös tunnu meistä mitenkään loukkaavalta - naurettavalta pikemminkin. Lienee kai turha edes mainita, että nämä miehet eivät ole saaneet vastakaikua delegoiduille tunteilleen.

Ihmetyttää vain, että mikä moisen käytöksen pointti mahtaa olla. En ylipäänsä tajua, miksi joidenkin on torjutuksi tultuaan välittömästi janottava uutta verta, ja vielä vähemmän tajuan, miksi sitä uutta verta janotaan torjujan hyvältä ystävältä.

Ääliöt, tajuaakohan ne, miten v*tun tyhmiä itsestään tekevät? Ja luulevatko ne muka, ettemme me puhu asiasta keskenämme? Vai eivätkö vain välitä? Mä en ihan tosi tiedä, kumpi on idioottimaisempaa. Anyway, niihin kaikkiin on mennyt maku ihan totaalisti - meiltä molemmilta.

Mihin se viime viikon auringonpaiste katosi? Nyt on ollut harmaata jo vaikka kuinka monta päivää. Tosin harmaus ja sateisuus valmentaa hyvin sunnuntaina alkavaa Irlannin matkaa varten. :D Vaikkakaan kahdella aiemmalla reissulla ei satanut päivääkään. Toivotaan yhtä hyvää tuuria nyt. Ei silti, pahinkaan kaatosade ei voi sitä matkaa pilata. Minen ole sääturisti.

Kirjoitin tänne yöllä jotain, jonka onneksi tajusin poistaa ennen kuin kaiketi kukaan luki sitä. Joskus tuntuu kuin valvoessa olisi humalan kaltaisessa tilassa ja kirjoittelisi vähän mitä sattuu. On monesti käynyt niin, että aamulla on hieman hävettänyt yölliset avautumiseni. Ihan kuin itsesensuuri jotenkin laskisi yön pimeinä tunteina, tai jotain. No, viime yönä sentään pelasi järki sen verran, että tosiaan piilotin kyseisen kirjoituksen. Hahaa, ette koskaan saa tietää, mitä salaisuuksia siinä olikaan. x)

En nukkunut yöllä ollenkaan. Sen sijaan siivoilin, tein töitä ja sen sellaista. Kävin jotenkin ylikierroksilla eikä nukuttanut yhtään. Aamulla sitten torkuin kolmisen tuntia, kaheksasta yhteentoista. Ihan hyvä että käytin yökyöpelöinnin hyödyksi ja tein niitä töitä, sillä nyt jäi paljon vapaa-aikaa tälle päivälle. Jihaa. Lähdenkin tästä ilahduttamaan mummia.

Totesin juuri eräässä ketjussa tuolla keskusteluissa, etten ole sitoutumiskyvytön, mutta lievästi -kammoinen taidan olla. Olen joskus miettinyt asiaa, mutten mitenkään järin syvällisesti. Kyseiseen ketjuun vastatessanikaan en sitä liiemmin pohtinut; se vain juolahti mieleeni. Ja taitaakin olla ihan totta, myönnetään. Tämä tosin ei mitenkään liity nykyiseen sinkkuuteni. En ole sinkku sitoutumiskammon vuoksi, vaan siksi, ettei a) kohdalle ole osunut ketään otollista ja b) totesin alkuvuodesta, että lienee paras ottaa pieni irtiotto miessukupuoleen viime vuoden säpinöiden ja sutinoiden jälkeen. Tuntui/tuntuu hyvältä olla yksin.

Mutta voiko olla sitoutumiskammoinen ilman sen kummempaa syytä? En kammoksu ajatusta sitoutumisesta siksi, että pelkäisin antautua tunteiden vietäväksi tai että pelkäisin tulevani satutetuksi. En ole koskaan pyrkinyt hillitsemään tunteitani millään tavalla, vaan aina olen antanut niiden viedä, joskus ehkä liikaakin. En myöskään omaa traagisia tai edes huonoja kokemuksia suhteista, päinvastoin. Edesmennyt muutaman vuoden suhteeni oli vallan hyvä ja antoisa, ei ole mitään pahaa sanottavaa sen enempää itse suhteesta kuin sen toisesta osapuolestakaan. Samoin on muidenkin, lyhyempien suhteilujeni laita.

Miksi sitten näin? En tiedä, kaiketi "ihan muuten vain". Kaiketi siksi, että olen aina ollut mestari ahdistumaan kaikenlaisista asioista. Kaiketi siksi, että olen vähän erakkomainen luonne. Kaiketi siksi, että arvostan vapautta (käsittäköön sen kukin miten tahtoo) rajattomasti, kenties liikaakin. Kaiketi siksi, että elän muutokselle ja levottomuuttani olen surkea asettumaan aloilleni missään mielessä. Ja myönnettäköön, että kaiketi myös siksi, että janoan uutuudenviehätystä, huumaa, "jalat alta" -fiilistä, jota yhdelle ihmiselle omistautuminen ei loputtomiin tarjoa tai jos tarjoaa, on se ainakin melko haasteellista. Jonkun mielestä ehkä typerää ja lapsellista haihattelua, mutta minkä sille voi, jos on koukussa rakastumisen tunteeseen - ja siis ihan kaiken suhteen, ei pelkkien ihmissuhteiden.

Hieno mainospuhe, eikö totta? Nyt varmaan alkaa suhde-ehdotelmia ropista joka suunnasta! :D

Ennen olin hyvä olemaan hankala nainen, nyt alan olla hyvä olemaan mahdoton. Great.

Edit: Oivalsin juuri, että `sitoutumiskammoinen` taitaa olla alkujaankin väärä sana omia tuntemuksiani kuvaamaan. Kammoaminen kun viittaa pelkäämiseen, enkä mä sinänsä sitoutumista pelkää. Siksipä ehkä `sitoutumishaluton` voisi olla kuvaavampi sana. Tosin samaa se kaiketi tarkoittaa - tuskinpa sitoutumiskammolla puhekielessä muutenkaan kirjaimellisesti pelkoon aina viitataan.

Petin lupaukseni paria cityläistä ja tietty myös äiskää kohtaan, sillä juoksentelin taas eilen myöhään illalla/yöllä ympäriinsä ja osittain myös reiteillä, joita ei ehkä voi kutsua "ihmisten ilmoiksi". Mutta en joutunut minkään sarjamurhaajan, raiskaajan tai muun hullun uhriksi, joten saanen anteeksi petollisuuteni. Oli muuten ihan loistava juoksulenkki, about 12 km vierähti tosta noin vain, vaikka takana oli flunssa ja viiden päivän paasto. Nilkkakaan ei protestoinut juoksemista vastaan; ainoa haittapuoli oli tuo askelvirhe jonka ansiosta sain taas aika mojovan rakon. Mutta se on pientä juoksemisen riemun rinnalla. :)

On muuten hassua, miten mä en juostessani pelkää mitään. Muutoin liikuskeleminen iltamyöhään pimeillä reiteillä saattaisi vähän arveluttaa, mutta juostessa ei. Ihan kuin juostessani olisin jossain kuplassa, jonka ansiosta mitään pahaa ei muka voisi sattua. Pelkkää lumetta, tiedän, mutta hassua silti.

I <3 juoksu.

Tuttavapiirini ja monet täälläkin tietävät että pelkään sammakoita. Enkä vain pelkää, vaan kärsin pahasta sammakkofobiasta. En pysty katsomaan ko. otuksia TV:stä enkä lehtien sivuilta, saati sitten livenä. Monen mielestä tämä on huvittavaa ja tajuanhan mä sen. On se sitä musta itsestänikin välillä, noin niin kuin ajatuksen tasolla. Mutta jos näen sammakon, siitä on huvittavuus kaukana.

Ja kuinka ollakaan, juuri mun täytyy nyt tehdä juttu sammakoista. Tai no, ei oikeastaan sammakoista sinänsä, vaan yhdestä pariskunnasta, jolla on harvinaisia kaloja, kotiloja, hämähäkkejä ja sammakoita. Joka tapauksessa joudun tällä viikolla menemään näiden ihmisten kotiin ja kohtaamaan nuo eliöt. Mikään muu ei kauhistuta, mutta ne sammakot... En ihan oikeasti tiedä, miten selviin siitä. Aion kyllä kertoa etukäteen tästä pikku ongelmastani, mutta en mä sitä juttua oikein voi tehdä näkemättä niitä otuksia. Luultavasti joudun kohtaamaan ne prkeleen loikkijat silmästä silmään niin haastattelutilanteessa kuin vielä kuvatekstejä tehdessäkin. Sillä täytyyhän mun kuvat katsoa läpi.

Tuomiopäivä on torstaina. Voi helvetin helvetti.

Kirjoitin pätkän jotain mukamas syvällistä löpinää siitä itsestäänselvyydestä, miten ketään ei voi tuntea kokonaan. Sitten alkoi vituttaa koko teksti, joten pyyhin sen pois ja ajattelin pitäytyä turhanpäiväisyyksissä. Joten tadaa, tässä sitä ollaan!

Ja nyt tyhjeni pää ihan täysin. Nähtävästi en osaa jaaritella enää edes niitä turhuuksia. Kerrassaan fantsua. Todetaan nyt kuitenkin muodon vuoksi, että on ollut hyvä päivä muilta osin, mutta nyt on pirun kylmä ja väsyttääkin. En vain jaksais liikahtaa tästä mihinkään. Olisinpa pikkuinen, niin isi voisi tulla, kantaa mut sänkyyn ja peitellä.

Onni on joskus pienestä kii.

...herään krapulaisena ja vapisevana luultavasti oman kotini lattialta muutaman muun cityläisen kera. Sunnuntaiahdistus ehtii ehkä hiipiä mieleeni ennen kuin tajuan, että tänään ei kannata masistella, koska tänään Suomen pölyt - niin vertauskuvalliset kuin kirjaimellisetkin - jäävät taakse yhdeksäksi päiväksi. Irlanti kutsuu. \o/

Reissu koittaa siis ihan pian. Vaikea uskoa, että nyt ollaan jo tässä vaiheessa kevättä. Mutta en valita! Siitä reissusta nimittäin alkaa taas elämä. Ja kesä. KESÄ!!!

Kai kesän saa aloittaa jo huhtikuussa jos tahtoo? Aloitan omani kyllä ilman lupaakin. Hah!

Pidemmittä puheitta:

Y = Yöt

Olen yöihminen henkeen ja vereen, ja no, iltaihminen kanssa. Aamut eivät ole allekirjoittanutta varten, silloin jumittaa, väsyttää ja on tokkurainen fiilis. Iltaisin ja öisin sen sijaan olen parhaimmillani ja terävimmilläni. Niinä ajankohtina jaksan tehdä töitä, kuntoilla, jutella, lukea, juhlia, mitä vain - vaikka aamuun asti. Keväisin ja kesäisin on parhautta lenkkeillä keskiyöllä, ja milloin tahansa olen valmis tanssimaan ja juhlimaan läpi yön. Myös esimerkiksi hyvä keskustelu tai kirja kantaa helposti pikkutunneille ja pidemmällekin. Lähes joka yö tuleekin valvottua ainakin kahteen asti. Ei vain malta mennä nukkumaan ja tuhlata siihen tämän ihmisen parasta aikaa.

Raikkaissa kevätöissä, lämpimissä kesäöissä, synkissä syysöissä ja hiljaisissa talviöissä vain on sitä jotain. Tarviin sitten joskus miehen, joka ei usean edeltävän tavoin ole iltauninen. Tässä asiassa tarviin kaltaiseni.

Edit: Ei sittenkään ihan kaltaistani, kiitos, vaan vähän yöunisempi, jotta mulle jää myös sitä luksusyöaikaa yksin. Tää on tarkkaa kattokaas! :D

Hassua, että nyt on viikonloppu. Ei ehkä voisi olla enää yhtään vähempää lauantaifiilistä. Tämä siksi, että eilen neljän-viiden maissa kun valtavirran työt tältä viikolta loppuivat, mulla ne vasta alkoivat. Oli siis töitä eilen, tänään ja huomennakin on. Yhteensä en joudu raatamaan kovin montaa tuntia, mutta rahaa onneks silti tulloo ihan riittämiin. Laskeskelin "tuntipalkkaa" näille päiville ja onhan se ihan makoisa. Hyvä niin.

Nämä pari päivää ovat olleet aika lapsirikkaita. Eilen olin eräässä kerhossa, tänään Lasten yliopiston avajaisluennolla. Muksuja oli siellä reippaasti yli 400, ja paikalla mediat meistä YLEen ja Hesariin. Olihan se ihan kiintoisaa kyllä, ja hauskaakin. Ja vaikka sen jälkeen tuli istuttua koneen ääressä naputtamassa tuokio jos toinenkin, ei se juuri puuduttanut vaikka kaikki ainekset keskittymisvaikeuksiin olisi kyllä ollut erään seikan vuoksi. Hyvä tämäkin.

Sitten näin kaukaa, takaapäin yhden ihmisen, jonka tunnistin heti. En edes tiedä, mistä. Ehkä jalkojen asennosta, ehkä käsien liikkeestä. Mutta hätkähdytti se, miten jonkun, jonka kanssa on joskus ollut suht` läheiset välit, voikin tunnistaa heti ilman mitään varsinaisia merkkejä. Etenkin, kun ne välit olivat läheiset melko lyhyen aikaa. Kaipa ne, jotka päästää yksityiselle reviirilleen sitten vain piirtyvät muita tarkemmin jonnekin näkömuistin soraiseen maaperään. Tiedä häntä.

Jossain cityn ketjussa kysyttiin joskus, mikä on kauneinta, mitä sinulle on sanottu. Vastasin siihen kerran, toisenkin. Jälkimmäisellä kerralla vastaukseni oli "Älä mee". Ja allekirjoitan sen edelleen. Mitkään lepertelyt ihastuksesta tai rakkaudesta eivät ole purreet niin kuin tuo. Sillä puhe voi olla tyhjääkin, mutta noilla sanoilla on merkitys. Älä mee on pyyntö, jolla on tarkoitus - joku haluaa että jään. Joku haluaa sitä siksi, että kanssani vietetty aika merkitsee jotain, että minä merkitsen jotain. Siksi se on kaunista.

Tässä lisää kauneutta tuon lauseen hengessä:
http://www.youtube.com/watch?v=U-Sxbe5C45s

Sir Elwoodin Hiljaiset Värit - Älä mee

"Sul on kauniit kasvot, sul on terävä pää
punaiset hiukset ja sun silmistäs nään
etten oo ensimmäinen joka pyytää sun mukaan
Ja mul on likanen paita ja liian vähän rahaa
mä oon istunut niin kauan, hei mul on aikaa
jäisit kun mä pyydän mua kuuntelemaan

Siit on aivan liian kauan kun mä viimeksi
pyysin jotain näin
Siit on aivan liian kauan kun mä viimeks
näin noin kauniit kasvot mun edessäin
Mä tiedän sä oot menossa mut hetkeks aikaa istu
ja kuuntele mua kun mä pyydän
Älä mee vielä, älä mee, hetkeks aikaa jää
älä mee vielä, älä mee, hetkeks aikaa
hetkeks aikaa jää"

Osaan tuosta voin sitä paitsi samaistua, enemmänkin kyllä laulun kohteeseen.