Kesän pimeys

Mutta mennäänpä vaihteeksi elokuvan juoneen. Willie saa soiton Euroopasta, hänen Eva-serkkunsa tulisi Unkarista hänen luokseen. No kohtapa seurataankin sitä miten Willie neuvoo Evaa imuroimaan. Eva myös lähtee kauppaan ja tällä välin Willie pelailee pasianssia. Tästä kohtauksesta tuli mieleen eräs kaveri. Kun Eva palaa ja länttää pöytään parit säilyketölkit ja Willie kysyy entäs tupakat ja Eva länttää pöytään ison kartongin Chesterfieldejä, silloin vähän nauratti, koska niitä polttaa juuri se pasianssia pelaileva kaverini.

Sisältönsä puolesta elokuvasta tuli mieleen Herzogin Stroszek (1977). Jossa nainen ja kaksi miestä pakenevat karuja oloja Saksasta ja lähtevät jonkun sukulaisen luokse Ameriikkaan. Jossa olot kuitenkin osoittautuvat melko ankeaksi. Eva on naispääosan esittäjän nimi siinäkin.

Eva päättää lähteä tätinsä luokse Ohioon. Tässä kohtaa ruutuun lätkähtää isolla fontilla "ONE YEAR LATER". Joka yleensä ehkä esitetään tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa, tai muuten elokuvissa joissa edes tietää mikä on vuodenaika tai kuukausi. Melko hienovaraista huumoria esittää se tämän kaltaisessa elokuvassa.

Willie ja kaverinsa Eddie päättävät tehdä yllätysvisiitin Ohioon. Ja missäs muuallakaan Eva on töissä kuin hampurilaispaikassa. Amerikkalainen unelma on ottanut jalkoja alleen. Tässä kohtaa tuli mieleen Edward Hopperin kuva amerikkalaisuudesta. Hiljaisia ihmisiä odottamassa jotain tapahtuvaksi. Nojailemassa pöytiin. Siemailemassa kahviaan. Lueskelemassa lehtiään. Ulkona pimeää ja kylmää.

http://blogs.jsonline.com/blogs/artcity/hopper.jpg
http://posuto.blog.lemonde.fr/files/2007/07/automat-edward-hopper.1184654291.jpg
http://www.spartacus.schoolnet.co.uk/ARThopper3.jpg

Eva on ehtinyt tutustua johonkin jäbään joka pyytää häntä töiden jälkeen elokuviin. Evan täti (joka puhuu enimmäkseen vain unkaria jota ei käännetä) ei halua Evan lähtevän elokuviin treffeille jäbän kanssa. Joten hän käskyttää Eddien ja Willien mukaan. Jäbä ei pääse edes istumaan Evan viereen vaan Eddie istuu välissä. Tätä ei kuvata niin että jäbä yrittää päästä istumaan Evan viereen ja sitten on kinaa tai tappelua kuka istuu missäkin, vaan paljon tylymmin: Eddie ja Willie poistuvat tädin ovesta ja leikkaus kohtaukseen jossa jäbä tylyilmeisenä luimuilee vieressään istuvan Eddien ohi Evaan, kaiholla. Seuraava noin kolme minuuttia pop corn mässyttämisen kuvausta, ja vittuuntuneisuuden ilmeitä jäbän kasvoilla. Kung fu -elokuvan melko eroottisen ähinän ja mätkinnän sykkiessä katsojien naamaan.

Eva päättää lähteä näyttämään äijille Clevelandin suurinta nähtävyyttä, eli Erie-järveä. Tässä on elokuvan paras kohtaus. He tulevat autosta (poikittain kameraan nähden) ja astelevat kameraa kohti ja sen vieritse samalla kun se kääntyy kuvaamaan kun he astelevat kohti aitaa johon jäävät nojaamaan. Tässä se nyt sitten on. Aidan yli ei näy muuta kuin valkeutta. Missään ei näy mitään järveä. On vain hirveästi lunta ja lumituiskua.

Eva ja Willie eivät oikein tule toimeen keskenään. Small talkia (suomalaisten jäyhää taitoa vastaavasti) heittävät enimmäkseen. Keittiön pöydässä Willie alkaa kertoa vitsiä, ei kuitenkaan muista miten se menee. Toisen kerran yrittää. Mutta, sitten, ööh.. No, se on kuitenkin hauska juttu. Eva tekonaurahtaa. Hyvin aito kuvaus kahdesta ihmisestä joilla ei ole paljoa yhteistä. Melkein vaivasi katsoa.

Lopuksi amerikkalaista unelmaa lähdetään metsästämään Floridasta. Bikinibeibejä, loputtomia hiekkarantoja. Suoranainen paratiisi. Ainakin maisemakortin mukaan. Rahat käy vähiin joten Eva saa piilotella auton takapenkillä ja tulla motelliin vähän sen jälkeen kun omistaja on hävinnyt.

Äijät lähtee hevoskilpailuihin ja Eva lähtee rannalle käppäilemään. Joku musta mies tulee sanomaan että sinä olet varmaan se koska sinulla on tuollainen hattukin, tässä ota nämä. Paperipussi täynnä dollareita. Eva kävelee pois kuvasta. Ja kohta siihen kävelee nainen jolla samanlainen hattu. Olin juuri aiemmin päivällä selannut netistä mafiosoäijien kuvia, että sopisiko minulle oikeasti mafioso-look, ja etenkin se hattu. Koska kävin viime viikolla ekaa kertaa Dressmanissa, paitaostoksilla, ja myyjä halusi myydä minulle valkoisen kravatin koska minulle muka sopisi mafioso-look. En uskonut kuitenkaan.

En kuitenkaan aio hattua hankkia. Vaikka elokuva kesti vain 84 minuuttia ja oikeastaan siinä ei tapahtunut paljoa (serkku tulee, serkku käy kaupassa, serkku lähtee, serkku yllätetään, elokuvisa käynti, järvellä käynti, lähdetään Floridaan, käänne, lopetus), niin moni asia jäi kertomatta, etenkin hienot yksityiskohdat. Evan mankka, pokerikina, aurinkolasien osto huoltsikalta, tyhjän pähkinäpurkin tuominen motellille, sänkyjen valmistelu, loppuratkaisu jne.

Miten paljon voikaan mahtua elokuvaan jossa ei tapahdu juuri mitään. Paitsi asioita, ruoan syöntiä ja autolla ajoa ja vastaavaa.

http://www.sea.fi/foto/stranger_than_paradise2.jpg
http://www.youtube.com/watch?v=bvWf9djVg9c

Ei mul muuta. Kahvia.

ps: meinasin ensin katsoa tämän elokuvan koneella istuen ja samalla surffaten eli sivusilmällä puoliteholla, koska en siitä Loputtomasta lomasta niin paljoa pitänyt, mutta ajattelin että joko katson kunnolla tai en ollenkaan, ei sitä ole paljo järkeä keskitien kultasiin kompromisseihin sortua. Ja en tietenkään olisi saanut elokuvasta irti juuri mitään tai edes muistanut siitä mitään enää nyt jos olisin vain hutaisemalla katsonut. Top 4 lempielokuvistani katsoin 3 ensin joko pikakelauksella, sivusilmällä, tai vain pari kohtausta sieltä täältä samalle kun pelailin jotain ja tv oli auki. Ennen kuin aloin kirjoittaa tätä (=näitä, koska tuli yli 10000 merkkiä) blogimerkintää että ei se yli 4 tähteä saa eikä mahdu mun top noin 125 -elokuviini, mutta nyt mietittyäni tuota elokuvaa ja selattuani siihen liittyviä kuvia ja trailerin... Tuntuu että mielelläni katsoisin sen uudestaan vaikka jo viikon päästä. Koska juoni ei ole pääosassa niin ei myöskään katselukokemuksen nautinto ole paljoa riippuvainen siitä ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Voi olla että sujahtaisi jopa top 25:seeni. Voi johtua paljolti siitä että tätä blogimerkintää tehdessäni elokuvasta on pakostakin tullut minulle jotenkin "tärkeä", ja katselinkin sitä sillä silmällä että tekisin siitä jonkunlaisen merkinnän tänne. Eli ehkä tarkemmin mitä muita. Toisaalta kyllä se syvemmin veti puoleensakin. No nyt sitä kahvia vihdoin. Latvasta laho alkaa kohta Kolmoselta...

ps2: Elokuvan nimi siis Muukalaisten paratiisi

Hei, olet tietenkin syvällisten, laadukkaiden ja persoonallisten elokuvien ystävä joten olet varmaan jo huomannut että Yle Teema lähettää torstaisin iltakymmeneltä Jim Jarmuschin elokuvien sarjaa.

Viime torstaina tuli aloitteluelokuva (vielä suht haparoiva/kömpelöhköhtävä koulutyö) Loputon loma (1980) ja eilen Muukalaisten paratiisi (1984), joka sai Cannesissa parhaan ekan elokuvan palkinnon.

Molemmissa elokuvissa on melko sama aihe eli tyhjyys. Jolle ihmiset vieläpä eivät viitsi paljo mitään tehdä. Loputon loma oli työttömän nuorukaisen käyskentelyä paikasta toiseen erikoisia ihmisiä kohdaten ja heitä kuunnellen tai heidän kanssaan keskustellen. Mutta suht tylsä kuvaustyyli yhdessä olemattoman juonen kanssa ei oikein toiminut. Tunnelmaakaan ei oikein ollut, ja elokuva vaikutti vain sarjalta kohtaamisia muka-erikoisten kanssa, ihmiset ei vaikuttaneet kovin aidoilta - parhaiten mieleen jäi viimeinen kohtaus jossa lopputekstien ajan loitonnutaan New Yorkin silhuetista laivalla samalla kun soi weirdoja saksofonivariaatioita Somewhere Over the Rainbown alkuteemasta. Mun asteikolla sellaset 1,7 tähteä.

Muukalaisille paratiisissa 3,9 tähteä. Väliähän näillä kahdella elokuvalla oli 4 vuotta, ja 2 vuotta aiemmin oli valmistunut samanniminen lyhytelokuva. Joka on vain ensimmäinen osa 1984 valmistuneen pitkän elokuvan kolminaisuudesta.

Syitä miksi Muukalaisia paratiisissa on niin paljon parempi kuin Loputon loma, vaikka toteutus ja aihe on melko samanlaisia. Päähahmoja on yhden sijaan kolme. Ja paikkoja on yhden (New York) sijaan myöskin kolme. Mustavalkoisuus korostaa tunnelmaa. Kuvaus on paljon parempaa (ei uskoisi kuvaajaa samaksi, vaikka näin on, Tom DiCillo, joka myös lentokentän tiskillä suorittaa cameon), vaikkakin yksinkertaisempaa; kamera pysyy paikallaan joka kohtauksessa, enintään suuntaa vähän ylös tai alas tai liikkuu sivutasossa tai akselinsa ympäri, hillitysti ja hitaasti, mutta kuitenkin tukevasti samassa paikassa. Zoomia ja terävyysalueella kikkailua ei ole myöskään. Eli melko ozumaista meininkiä. Kotoisa rauhan laguuni angsti-höysteellä CSI:mäisyyden turruttamalle mielelle. Enpä muista milloin viimeksi jokin olisi tv:n ruudulla ollut samalla yhtä yksinkertaista, kaunista, vähäeleistä ja lähes hypnoottista. Ja varmasti teho korostuu tulevilla katselukerroilla - aina kaikki aidosti hyvä on parhaimmillaan vasta myöhemmin.

Sain lukiossa 10 peräkkäisessä kuuntelukokeessa peräkkäin täydet pisteet, ja olen seurannut englanninkielisiä tv-kanavia 18 vuotta. Silti vasta tämä elokuva sai minut katsomaan itseään ilman tekstitystä. Eli painoin digi-tv:n kaukosäätimestä yhtä vihreää nappulaa.

Syynä tähän oli se että halusin ettei tekstitys häiritse kuvan tunnelmaa, sommitelmaa, vie keskittymistä varjoilta ja ilmeiltä ja eleiltä, tapeteiltakaan. Koska jos tekstitys on päällä ja vaikka kuulee mitä henkilöt sanoo ja tietää mitä se tarkoittaa, monesti on kuitenkin houkutus katsoa miten se on suomennettu. Jos tekstitys on päällä, ei sitä voi jättää vilkaisematta, eikä se voi olla haittaamatta kuvan visuaalisuutta. Sama jos keskustelisit jonkun ihmisen kanssa ja vilkaisisit 2 sekunnin välein hänen haaroihinsa että mitä siellä lukee, silloin et kokisi keskustelua niin intensiivisesti, jäisi huomaamatta monia pieniä ilmeitä. Ja paikan muut asiat, esimerkiksi keskustelukumppanin takana olevaan ikkunaan satavat vesipisarat.

Ja tekstityksen pois otettuani huomasinkin pian miten realistista dialogi on. Se ei kuulosta niinkään _dialogilta_ jota 4 käsikirjoittajan tiimi on vääntänyt 3 tuntia per yksi repliikki, tai keskustelulta vaan tosiaan puheelta. Melko aidolta. Asioilta joita ihmiset oikeasti voisivat sanoa. Isoimpana esimerkkinä se että tosi monesti jompi kumpi sanoo "Huh?" eli suomeksi vähän kuin että: mitä, mitenkä, mitä sanoit, mitä että, siis mitä... Oikeastihan keskustelussa varmaan noin 10-15% lauseista pitää sanoa uudelleen koska toinen ei kuule tai saa selvää tai oli puuhaamassa jotain muuta niin keskittyneenä että kun toinen aloitti sanoa jotain niin vei monta sekuntia reagoida että nyt pitäisikin kuunnella ja tajuta mitä se tarkoittaa eikä hämmentää tätä spagettia. Mutta kuinka monesti tälläistä näkee elokuvissa? Elokuvathan ovat useimmat täydellisyyden ilmentymää. Turha on karsittu pois. Turhaa ei esitetä. Jos joku tervehtii päähenkilöä kadulla, hän osoittautuu viimeisessä kohtauksessa tämän tuhmaksi äitipuoleksi, tai sitten sillä luodaan vaikutelmaa siitä että päähenkilö on helposti lähestyttävä tai naisten suosiossa tms. Mutta ei vain sitä että joku nyt vaan tervehtii päähenkilöä kadulla. Kaikki tarkoittaa jotain, ja jos joku asia ei tarkoittaisi mitään, se jätetään pois. Tylsää.

Ja siksi lähes aina elokuvissa kaikki kuulee toisensa joka kerta (ja jos ei niin luulee kuulevansa joka johtaa suureen väärinymmärrykseen joka johtaa moniin juoninkäänteisiin). Ja mitä epätodennäköisimmätkin asiat tapahtuvat. 20% elokuvista mies ja nainen rakastuvat liikennevaloissa tai suojatiellä tai vierekkäisillä lentokoneen istuimilla. Muukalaisia parasiitissa on siitä hyvä elokuva että siinä kukaan ei rakastu keneenkään ja kukaan ei ammu ketään, ja se on silti kiinnostava. Jopa imurointikohtaus.

Muukalaisia paratiisissa koostuu siis kolmesta osasta, jotka sijoittuvat New Yorkiin, Clevelandiin, ja Floridaan. Heti alussa huomioni kiinnittyi siihen että elokuva on rakennettu pitkistä kohtauksista jotka ovat melko valokuvallisia - kuvan voisi pysäyttää milloin vain ja tuloksena olisi visuaalisesti miellyttävä valokuva (tosin kaikkea muuta kuin matkailupostikortiksi sopiva). Leikkauksia on siis vain paikasta toiseen siirryttäessä. Kun kaksi ihmistä keskustelee, he keskustelevat samassa kuvassa, vierekkäin. Ei niin että kamera leikkaa aina sen kasvoihin kuka puhuu. Ei saippuaoopperamaista, tvmäistä toteutusta, ei lähikuvia, ei liioittelua, ei alleviivausta. Pääosassa ei ole pelkästään henkilöt, vaan myös heidän ympäristö. Elokuvan tyylilaji voisi olla hyvin esim miljöötutkielma. New Yorkista kuvataan kämäisiä pikkuasuntoja, katuja. Clevelandista lunta. Floridasta motellia, rikollisia, rantaviivaakin vilahtaa, ja hevoskilpailun jälkeinen huuma.

Muodosta ja toteutuksesta tuli mieleeni aiemmin syksyllä katsomani ensimmäinen unkarilainen elokuva eli Béla Tarrin Vastarannan melankolia. Joka on myöskin mustavalkoinen, pitkiä otoksia sisältävä (5-11 min), klaustrofobinen, ihmisten arkisia asioita kuvaava.

Joskus kesän alussa selailin Anttilan dvd-alelaareja että mitä ottaisin 3 eurolla. Otinkin useasti monia. Yksi mikä jäi ottamatta vaikka sitä monesti harkitsin oli Kevin Costnerin Open Range. Kansikuva ei ole kovin kiinnostava. Ja vaikka se on länkkäri, ja vaikka yksi lempilänkkäreistäni on Costnerin Tanssii susien kanssa, niin mietitytti onko tuo Open Range kovin hyvä. Costnerin edelliset ovat kuitenkin saaneet melko paljon sadetta niskaan. Water World, Postman. Vaikken ole kumpaakaan edes itse katsonut, mutta yleinen mieliala on saanut minutkin varautuneeksi.

Jonkun muun dvd:n trailer-näytteissä sain kuitenkin esimakua Open Rangesta. Erityisesti yksi kohtaus jäi mieleen ja sai vakuuttumaan että pitää se hommata. Costner sanoo jollekin naiselle kuistilla että "I want you to know that if I don't ever see you again that I meant everything I said to you and I appreciate everything you said to me."

Löysin Anttilasta vielä yhden kipaleen Open Rangea. Katsoin sen muutama viikko siitä. Huomasin jo heti alusta että se on tosi hyvin tehty. Jokainen kohtaus kauniisti kuvattu ja sommiteltu, upeita pilviä taustalla, paljon vihertävää ruohoa. Ampumiskohtaus on Heatin luokkaa eli kestää noin 10 minuuttia ja äijää lentää kymmeniä metrejä kun tulee osumia. Eli melko testosteronipitoista.

Mutta paras kohtaus oli se kuistikohtaus. Charley (Costner) ja Boss (Robert Duvall) ovat vieneet pahisten pahoinpitelemän kuolemankielissä notkuvan kaverinsa hoitoon kylän tohtorille. Charley kiinnittää silmänsä sairaanhoitaja Sueen (Annette Bening) ja näyttää että Suekin katselee Charleytä. Mutta Charley ja Boss olettavat että Sue on naimisissa kylän tohtorin kanssa, koska he asuvat samassa talossa ja heillä on sama sukunimi.

Myöhemmin saluunassa heille selviää että tohtori ja sairaanhoitaja ovatkin veli ja sen sisko.

Charley ja Boss aikovat lähteä tappamaan kylän pahikset. 2 vastaan 23. Tätä ennen he käyvät ostamassa mm kallista sveitsiläistä suklaata ja sikareita. Ja nautiskelevat oikein kunnolla.

He käyvät vielä Suen luona ja ovat sitten kävelemässä pois. Charley on ennen ollut samanlainen palkkatappaja kuin jengi jota vastaan he ovat käymässä viimeiseen taistoon, siksi hän on epävarma olisiko mitään syytä sanoa Suelle mitään, ehkä koskaan.

B: Are you just gonna go off like that without saying nothing?
C: Ain't nothing to say.
B: I seen how you look at that gal and the way she looks at you. It ain't right to walk away without a word.
C: What do you want me to tell her, Boss? We probably ain't gonna make it? Be a big fat comfort.
B: I don't know what you should tell her, Charley. I wish I'd have said more to my wife before she passed. This may be the last time she sees you in this world, Charley. Or you her. So tell her whatever you can. 'Cause she's entitled to more than just your backside walking away.

http://www.youtube.com/watch?v=yWICxK-qi40

Ja tästä kohtauksesta lempikohtani tämä:
Sue: You know, I always hoped somebody gentle and caring might come along. Years pass. A small town and all. And your hopes begin to fade a little every day until you hardly remember what they were. I've seen who you are, Charley. The way you looked after that boy and the respect you give Boss. It might be little bits. But they're enough for a woman who looks.

Katsoin muutama päivä ennen Open Rangea saksalaisen Junalinnut. Siinä mies matkaa Ivaloon juna-aikataulujenmuistamiskisaan. Kohtaa junassa suomalaisen naisen (Outi Mäenpää). Yhdessä he kohtaavat junassa Kari Väänäsen ja Kati Outisen esittämän pariskunnan. Kari Väänänen sanoo jotenkin näin: samaa paskaa se on kaikkialla, pitää vain löytää rakastava ja huolehtiva vaimo.

Useimmilla naisilla on ihan tai tosi jees kasvot, ja vartalo, ja vaatteet, ja liikkeet. Itse yritän katsoa naisia siten että huomaisin jossakin ekstra-tason. Jotakin mitä ei näe muissa naisissa. Sellaisia pieniä asioita. Joista voisi nähdä jonkun olevan hyväsydäminen. Monethan on siten "hyväsydämisiä" että eivät käytä nahkatuotteita tai syö lihaa. Mutta niistä näkee enemmän vain sen että he ovat eläinrakkaita. Mutta niin se vain on että ihmisillä on ajatuksia ja tunteita paljon enemmän. Eläimillä on siliteltävä turkki ja söpöjä ilmeitä ja äänteitä.

Eiköhän kukin toivo että joku näkisi hänen "sisimpään". Se voi kyllä olla tosi vaikeaa. Itse baareissa nostelen olutpulloja lattialta ettei kukaan kompastuisi, en siis tarkoituksella että joku kiinnittäisi siihen huomiota, vaan koska en vain voi olla tekemättäkään niin. Tai kasaan tuoppeja valmiiksi pinoiksi etteivät lentelisi lattialle ja ne olisi helpompi keräillä. Myös jos saan tuopin tyhjäksi kannan sen useimmiten baaritiskille ja tilaan uuden. Sellaisia minimaalisia asioita joihin tuskin kukaan osaisi edes kiinnittää huomiota tai joilla juuri kellekään ei olisi mitään väliä. Kaduilla katson ihmisiä silmiin, kaupankassaa myös ja sanon kiitos jne. Pyrin laittamaan purukumitkin roskikseen. Cityyn yritän laittaa viestejä jotka auttaisivat ihmisiä rakkauden kohtaamisessa, ja antaisivat uusia näkemyksiä näihin asioihin, jee.

Tänään kävin viemässä postilaatikkoon yhden kuoren ja päätin samalla ostaa vierestä jätskitötterön. Samasta kojusta kuin juhannuspäivänä. Kun en muistanut minkä näköinen nainen siinä oikein oli. Ei se kovin tutulta tuntunut mutta kyllä se varmaan sama oli. Otin nytkin kermalikööripallon. Menin sitten syömään siihen lähelle. Ambulanssimiehet korjailivat jotain maahan kaatunutta humalaista, poliisikin oli vierellä. Kun istuin ja katselin sitä, ja kun mustamaija liukui pois, ihmettelin miksei ne toruneet mitään niille putkaan lähteneen äijän kavereille jotka vaan availivat oluttölkkejä siinä. No unohdin sen kuitenkin pian kun lipottelin jätskiäni ja mietin että pitää kyllä tehdä blogimerkintä Open Rangesta.

Mietin sitä että Sue kun kertoo että kyllä nainen joka katsoo huomaa pienet asiat, oliko se vähän kuin Raamatun kaivo-kohtaus.

1. Moos 24:12-22:

Palvelija rukoili: "Herra, minun isäntäni Abrahamin Jumala! Osoita hyvyytesi isännälleni Abrahamille ja anna tapahtua näin: Kun minä seison kaivon luona ja kaupunkilaisten tyttäret tulevat hakemaan vettä, niin minä sanon yhdelle tytöistä: 'Kallistaisitko ruukkua, että saan juoda.' Jos hän silloin sanoo: 'Juo! Minä juotan kamelisikin', niin hän on juuri se, jonka olet tarkoittanut palvelijallesi Iisakille. Siitä minä tiedän, että olet osoittanut hyvyytesi isännälleni." Tuskin hän oli ehtinyt tämän lausua, kun kaivolle tuli Rebekka, Betuelin tytär, ruukku olkapäällään. Betuel oli Abrahamin veljen Nahorin ja tämän vaimon Milkan poika. Tyttö oli hyvin kaunis, neitsyt, johon mies ei ollut koskenut. Hän laskeutui portaita lähteelle, täytti ruukkunsa ja nousi sieltä ylös. Silloin palvelija riensi häntä vastaan ja sanoi: "Anna minun juoda hiukan vettä ruukustasi." Tyttö sanoi: "Juo, herrani", laski ruukun heti kätensä varaan ja antoi hänen juoda. Kun palvelija oli juonut kyllikseen, tyttö sanoi: "Minä haen myös sinun kameleillesi vettä niin paljon kuin ne juovat." Hän tyhjensi nopeasti ruukkunsa juottoaltaaseen, juoksi sitten uudelleen vettä hakemaan ja kantoi sitä miehen kaikille kameleille. Mies tarkkaili häntä mitään puhumatta nähdäkseen, oliko Herra antanut hänen matkansa onnistua. Kun kamelit olivat saaneet juodakseen, mies otti esiin puoli sekeliä painavan kultaisen nenärenkaan, antoi sen tytölle ja pujotti hänen käsiinsä kaksi kultaista rannerengasta, jotka painoivat kymmenen sekeliä.

Mietin samalla etten muista koskaan huomanneeni missään mitään tuollaista kenenkään naisen toimesta. Se nyt ei tarkoita etten ole huomannut, en vaan muistanut. Ja mitkä asiat nykymaailmassa oikein olisivatkaan sellaisia että niistä näkisi että joku on hyväsydäminen tai muuta vastaavaa. Vaikeahko keksiä. Ainahan nyt perseitä ja meikattuja silmiä näkee, mutta milloin ja miten jotain muuta..? Mietin siinä jäätelön viimeisiä tippoja lipotellessani että naiskuvani on about sellainen että voisin kuvitella useimpien naisten vastaavan, jos maailmassa olisi kaivoja ja olisin siellä janoisena, että "painupa kuule vittuun". Tai ehkä joku melko vastahankaisesti antaisi minullekin vähän juomista. Mutta jos minulla olisi kamelit mukana, niin en vaan osaa kuvitella monen niillekin tarjoavan. Mietin tätä, samalla kun kuulin: Eikö Tomi hae ilmaista juomista.

WTF?! Ja edessäni seisoi nainen jonka treffasin kuukausi sitten. Sanoin että siis mitä juomista. Sitten se lähtikin siitä ja kävi yhden naisen luona ja seisoi kohta takaisin edessäni. Käsissään kaksi Nikolai-olut-tölkkiä. Eli alkoholitonta. Kysyin oliko se kauan ollut siinä lähistöllä mutta sanoi ettei ollut. Kysyin miksi sitä olutta jaetaan ja se sanoi että joku mainoskampanja. En ollut huomannut mitään sellaista. Ja ne oli viimeiset tölkit. Jotain siinä juteltiin kunnes se sanoi että lähtee kotiinsa laittelemaan ruokaa.

Olin melko pöllämystynyt ja lähdin vastapäiseen Anttilaan. Laittaessani oluttölkkiä säilytykseen tajusin että se mitä oli tapahtunut oli juuri sitä mitä sillä hetkellä olin ajatellut. Joku nainen tulee tarjoamaan minulle juomista. Olen ollut baareissa noin 100 kertaa eli 500 tuntia eikä kyllä ole kukaan nainen hiiskahtanutkaan mitään mistään että voisi minulle jotain juomaa tuoda.

Dvd:iden selailusta ei tullut mitään kyllä kun ajatukset pyöri siinä naisessa ja että mitä ihmettä se alkoholiton olut tarkoitti.

Mistä sitä koskaan tietää mikä on viimeinen kerta kun jonkun ihmisen näkee? Mutta tiedän ainakin nyt että haluan nähdä sen tölkin tuoneen ihmisen vielä monesti. Vaikka siinä onkin promilleja vain 0,0%.

"Meihin kiintyneen ihmisen tunnistaa seuraavista merkeistä: Hänellä on hymyilevät kasvot ja levollinen katse, hän on kiinnostunut puheestamme, hänellä on lempeä ääni, hän osoittaa suurta myötätuntoa ja haluaa hartaasti tavata meidät."
- Hitopadesha

MT soitti 08:56. En vastannut. Mulla kyllä on niitä makrillikapseleita tai mitä lie maustekaapissa, mutta kiva ku rakkaat pallinaamat muistutitte. Puhelinmarkkinointiyritykset ne vasta saatanasta onkin. Tai ihan saatanan tuolta puolen. Perimmäisen saatanan hornantuuttien syvyyksien ytimestä. Haluaisin soittaa kaikkiin Suomen radioihin ja toivoa ja omistaa teille vähän Glenn Medeirosta. Mutta en ole te. Soittelen Paula Abdulin slovareita yksin yön pimeydessä, ja teen hitaasti keinuvia aaltoja sytkärillä pääni päällä, ja toivon teille kaikille Suomen puhelinmarkkinoijille paljon suloisia ja herttaisia käänteitä uniinne joita par'aikaa olette tapittelemassa vielä tunnin tai pari. Toivottavasti tyynynne ovat erittäin pehmeitä poskianne vasten. Ja vaikkei väri vielä erottuisikaan, niin väri sellainen lila tai kevyen purppura. Tyynyliinojen, ei poskienne.

Kävin lenkkeilemässä 232,3 metriä. Mittasin pituuteni, 177,5 cm. Sormenpäästä sormenpäähän 188,5 cm. Rasvaprosentti 7,7. Painoa 66,7.

Pää leijuu ilmassa ja jalatki leijuu ilmassa. Mahassa on kutinaa ja varpaissakin on kutinaa. Korvat on pilvissä ja sormetki on pilvissä. Kevät on tullut ja kevät on saapunut ja tuloillaan ja saapumaisillaan ja täyteen kukoistukseen pyrskähtämässä ihan tuota pikaa, vain vaivoin pysyen nahoissaan ja ihoissaan ja kotelossaan. Ikkunan takana on ampiaisia ja mehiläisiä ja on muitakin pörriäisiä. Ja lämpöistä kevätilmaa. Jossa jo aavistuksen siemeniä jostakin alati kumpuilevasta joka sykkii maan uumenissa herkeämättä. Uuh, aah, ooh, lääh, nam, läts, poks.

Kattelin yhen dvd:n. Otin siitä sellofaanit pois, ja sitte laitoin sen ohuen lituskan jonka keskellä on reikä soittimeeni. No kyllä sen kuitenkin katsoi. Paljon viittauksia luonto-ohjelmiin. Pakko siteerata.

"PBS, last Tuesday night. The Australian outback. There's this bird called the orindinkie. You've heard of black widow spiders eating their lovers after they mate. That's nothing on the orindinkie. You see, just after mating, the male chills out, takes a nap. That's when the female comes up, rips open its chest... ...and eats its heart. Scientists think she does this to ensure he never mates again... ...giving her offspring a better chance of life. Me? I got my own theory. I think it's because she's just a bitch."

Lyyristä. Stark Raving Mad. Treffielokuva vaahtokarkkien, samppanjan, silkkipaperinenäliinojen, ja varvashieronnan kupeeseen.

Ei vitsi että tekis mieli bilettämään. Hei ei kai oikeesti menny läpi.

Jees. Pääsiäinen tuloillaan ja kanat jo nokkii postiluukkuun ja räpsyttää pörröisiä siipiään. Vielä kun jaksaisi askeltaa mämmiä hakemassa. Tai kyllähän sitä jaksaa mutta ei keskellä yötä. Mämmi on hyvää maidon kanssa. Ja sokerin kanssa. Mutta maidon pitää olla oikean väristä ja sokeria sopiva määrä. Ja lusikallakin on yllättävän valtaisa merkitys makunautinnoissa. Jämät on sitten hyvä syödä suoraan tuohosesta. Onkohan niissä tuohosissa vielä sellasia kuvioita vähän niinku ne ois koivun kuorta.

Kuulin Jipun uusimman singlen viime viikolla radiossa. Olen miettinyt sitä jonkin verran. Jotain muita singlejään mitä googletin, olivat saaneet pitkälti 2 tai 3 tähteä. Eihän ne sellasta jytäkertosäepoppia ole joka jysähtää kaalin tajuntaan mitään kyselemättä, pyytämättä ja yllätyksenä, eikä sitten lähde vaikka miten ravistelis, keskellä yötä vielä kaikuu ympäriinsä. Kappaleet jotka tulee ihmisen sisälle. Verrattuna kappaleisiin joiden sisälle ihminen - ja paino sanalla jonka ensimmäinen kirjain on v ja joka jatkuu oi - voi mennä, tai liukua, tai syöksähtää, tai kieppua. Tai ei kappaleet, vaan laulut. Eikä oikeastaan edes laulut, vaan yksinäisyydet. Tai siis salaisuudet. Joita yksinäiset huutaa unissaan.

Kukkakaupan kulmalla oli ensimmäinen jonka kuulin. Tai, lyricsit luin netistä joskus tammikuussa. Ja vasta vähän aikaa sitten kuulin enemmän korvilla. Mutta jo pelkkä otsikko kertoi mistä laulu kertoo. Kukkakauppa langettaa heti romanttisen sävyn. Vaikka toisaalta ei välttämättä. Sieltä saa myös seppeleitä. Kulmalla taas viestii kohtaamisesta. Vaihtoehdosta. Tai uudesta alusta. Kun kuulin tämän laulun eka kerran, mietin miten kukaan voi koskaan sopia treffejä minnekään muualle kuin kukkakaupan kulmalle. Mikä sen huipumpaa kuin katsella kukkien väriloistoa, sitten ikkunan heijastuksesta jotenkin erottaa että jonkun silhuetti tuli taakse, sitten kääntyä. Mutta se oli kyllä niin kevään vaikutusta, ei tulisi joskus marraskuun alkupuolen jälkimmäisellä kolmanneksella ja sen keskivaiheiden tienoilla tollasia lässytysajatuksia kyllä. Tai en nyt ihan menis lupaamaan.