Mökkireissu takana

Kolmen päivän mökkielämä meni nopeasti kaverin ja koirien kanssa. Aamusta oli jo huono fiilis kuten aina kotimatkalla. Joku kumma juttu on siinä että ei kiva lähteä koskaan kotiin, kamojen pakkaaminen jne. jotenkin vaan tuntuu joka kerta pännivän + 2.5h autossa istumista. Ainoa asia mikä kotia kohti kiidätti oli armoton ikävän mun pientä tyttöä. Matkalla ahdisti, itketti, veetutti ja raivostutti. Kaipa se oli vaan sitä että tajusi jälleen todellisuuden laidan, enpä varmaan ollut kummosta matkaseuraa ystävälleni :( . Kun pääsin kotiin, toikin vaimo jo tytön, voi sitä iloa ja ihanuutta kun sai tytön syliin ja kas kummaa...kyynel onnen ja ikävän. Mieletön tunne vain saada tuo pikkuihminen syliin niin monen päivän jälkeen. Tuntui siltä että tyttö oli kasvanut 3 päivässä, kuviteltua :).

Huomenna sitten onkin jo ensimmäinen tarhapäivä, onneksi vasta harjoittelu joka kestää pari tuntia. Ehtiipä tyttö vähän tottumaan siihen ennenkuin sitten menee oikeesti tarhaan. Sen taas tietää että kuka itkee kun jättää tytön....varmaan rankenpaa mulle kuin tytölle. Lisäksi fiilareihin tietysti vaikuttaa se että kun on ikävä, niin sitä ikävöi tyttöä ja vaimoa. Onhan tämä varsinaista soutamista ja huopaamista koirien, tytön jne. välillä mutta se on elämää ja koitettava jotenkin siitä selvitä. Tuntuu vaan ettei siihen totu millään vaikka jo 3 viikkoa sitä harrastanut. Kai sitä pienessä sydämessään toivoisi että joskus tyttö saisi taas molemmat vanhemmat ja minä vaimon kotiin - lienee kuitenkin niin ettei se elämä mene miten toivoisi.

Yksinhuoltaja äidit ja isit, nostan teille niin paljon hattua!