Ravintolat

Vaimoni osti ensiasuntonsa Hietalahdesta seitsemän vuotta sitten. Rempatessaan satavuotiasta kotiaan asuinkuntoon hänellä ei ollut aikaa kokkaamiselle. Onneksi naapurista löytyi edullinen ja hyvä kiinalainen ravintola, Ming Inn. Muutin kyseiseen kämppään vuonna 2004. Ming Inn – tai tuttavallisemmin Minkkari – tuli ikäänkuin kylkiäisenä.

Viimeiset kuusi vuotta olen luottanut siihen, että kun tilanne vaatii ruokaa, eikä aikaa tai energiaa kokkaamiseen ole, käyn noutamassa kulman takaa Minkkarista joko aromaattista chilihärkää tai Kantonin kanaa. Darrapäivinä optio on ollut myös talsia Albertinkadulle, Rivolettoon. Minkkarin vahvuudet ovat olleet nopeus, hinta ja nämä kaksi ruokalajija.

Tulin syyskuussa takaisin pitkältä matkalta ja talsin eräänä ginidarraisena aamupäivänä Minkkariin hakemaan apetta. Kuinka kuvailla sitä kauhun määrää, kun näin ikkunassa ruskeat pahvit ilman uutta osoitetta. Kinkkibrunssi jäi väliin kun laukkasin kotiin kertomaan uutiset; Minkkari oli kadonnut. Korkkasimme välittömästi lähimmän pullon ja aprikoimme tilannetta. Oliko omistajapariskunta muuttanut takaisin kaukaiseen kotimaahansa? Vaatiko verottaja heidän päänsä tilille? Pitäisikö kerätä lunnasrahat?

Olin eilen hyvän ystäväni luona kuuntelemassa esimakua hänen uudesta levystään. Tarjolla oli pastaa pekonien ja sienien kera. Juomana sardinialaista punaviiniä ja Jallua. Heräsin melko huterana hänen sohvaltaan alkuiltapäivästä. Vaapuin Viiskulmassa sijaitsevalle toimistollemme ja tajusin samalla olevani nääntymässä nälkään. Sen ne hiilarit tekevät. Päätin vääntäytyä Sepänkadun ja Tehtaankadun yhtymässä olevaan kinkkiin ruualle. Chilikastike ja kylmä tuoppi houkuttelivat.

Olin saanut pipon pois päästä ja löytänyt pöydän, kun yhtäkkiä edessäni seisoi vanhan kunnon Minkkarin (arviolta meikäläisen ikäinen) omistajamimmi. Jälleennäkeminen oli kuin elokuvasta. Aasialaisia käyttäytymissääntöjä muistellen pidättäydyin halaamasta, mutta virneeni oli mailin levyinen istuessani pöytään. Hetken kuluttua daami tuli kertomaan, että (oletettavasti hänen aviomiehensä) kokki halusi lähettää minulle aromaattista chilihärkää lounasmenun ulkopuolelta.

Tässä vaiheessa on pakko muistuttaa, että yleensä en ota koskaan mitään yhdestäkään ravintolasta ilmaiseksi vastaan ellei kyseessä ole toimittajille järjestetty tilaisuus tai avajaiset. Loppuisi meikäläisen kirjoittelut tasan siihen, jos alkaisin dokaamaan tai syömään ravintoloiden piikkiin. Pari sanaa keskustapolitiikkojen lautakasoista...

Tällä kertaa en voinut kieltäytyä, kun rouva halusi tarjota minulle lounaani. Kaljat maksoin sentään itse. Selvisi, että Eerikinkadun kiinteistöön olisi vaadittu 130 000 euron ilmastointiremppa, että siinä olisi saanut jatkaa. On melko helppo arvata, että iisimpää oli muuttaa, ja vielä isompiin ja parempiin tiloihin.

Näin onnellinen oli jälleennäkemisemme. Ja tämä tulee suoraan sydämestä; Sepänkatu 19:ssa sijatsevassa Seaside Gardenissa on kaksi ruokaa, jotka suosittelen kokeilemaan: Kantonin kana (11€, oli ennen 7€) ja aromaattinen chilihärkä (12€, oli ennen 7€). Muusta listasta en osaa sanoa, eikä paikasta tule virallista arvostelua sillä olen vitun jäävi muuta kuin kehumaan. Menkää ja kokeilkaa. Kertokaa jos ette tykänneet. Mielestäni kaupungin paras kana. Hintojen nousua vielä sulattelen, vaikka ymmärrän osoitteenmuutoksen tuomat lisäkulut.

Vietin muutaman päivän kuumeessa kotona ja paremman tekemisen puutteessa järjestelin kirjahyllyäni. Käteeni tarttui Anja Snellmanin Safari Club – kirja, jota en edes tiennyt omistavani. Snellmanilta olen aikaisemmin lukenut ainoastaan Sonja O:n, mutta päätin vilkaista hänen uudempaa tuotantoaan.

Safari Club kertoo hyväksikäytetystä naisesta, joka joutuu vuosien jälkeen kohtaamaan vihollisensa. Kirjan antagonistista on rakennettu melko yksioikoinen sovinistisika, joka pitää Darwinia oppi-isänään. Pidin välittömästi hahmosta, ja flunssainen torstai kului leppoisasti Safari Clubia lueskellessa.

Kirjan sovinistinen darwinismi muistui mieleeni viikkoa myöhemmin ollessani vaimoni kanssa mökillä laittamassa paikkoja talvikuntoon. Missattuamme suurimman osan kesän sekä alkusyksyn viikonlopuista, paloi rouvan silmissä outo kiilto lähestyessämme mökkiämme. Yhtäkkiä hän kiljaisi pysähtymiskäskyn, ja meikäläinen veti liinat kiinni kuvitellen tiellä olevan vähintäänkin hirven.

Ei, hän oli spotannut tienposkessa herkkutatin. Auton ovi kävi, ja se olikin viimeinen vilaus mitä hänestä lähes puoleen vuorokauteen näin. Vasta pimeän tullen rouva palasi metsästä ämpärit täynnä tatteja sekä suppilovahveroita, hirvikärpästen peittämänä ja autuas hymy kasvoillaan. Olin iloisesti unohtanut mitä syksy tekee naisille.

Safari Clubin darwinisti selittäisi täysin normaalit citykanit syksyisin valtaavaa hamstrausviettiä evoluutioteorian valossa. Metsästäjä-keräilijä –asteella ollessamme merkittävä osa ihmisten ravinnosta koostui marjoista, juureksista sekä sienistä. Se, että äijät lähtivät suuren hypen säestäminä kaatamaan hirveä tai mammuttia, ei ollut ollenkaan niin tärkeää eloonjäämisen kannalta kuin naisten taukoamatta tekemä keräilytyö. Kun viimeinenkin hirvenjalka oli tammikuussa kaluttu, selvisi talven ylitse ainoastaan se perhe, jonka tupla-X oli syksyllä koonnut parhaan saaliin.

Safariclubilaisessa hengessä aloin pohtia sitä, millainen vaikutus näillä rooleilla on ollut naisten ja miesten kehitykseen. Metsästyksessä kaiken a ja o on yhteistyö. Yksinäinen metsämies jää helposti nälkäiseksi, eikä mammuttia omin voimin oikein kaadeta. On tärkeää, että metsästäjälauma toimii hyvin yhteen. Mies, joka ei tule muiden kanssa toimeen, saataa jäädä palaamatta reissulta. Tämä on helppo havaita vielä nykypäivänäkin; ota sekalainen lauma eri ikäisiä ja ennestään toisille tuntemattomia miehiä, sulje heidät huoneeseen jonka pöydällä lojuu arpakuutio, hyppynaru, aski klemmareita sekä muoviämpäri, odota pari tuntia ja tsekkaa mitä on tapahtunut. Miehillä on käynnissä innokas peli, jonka säännöistä kaikki ovat samaa mieltä.

Sienestämisessä ja marjastamisessa taas pelataan aina omaan pussiin. Hyvää torvisienipaikkaa ei todellakaan paljasteta edes parhaalle ystävälle, ja vaikka yhdessä marjaan lähdettäisiinkin, ei mene kauaakaan kun naiset ovat hajaantuneet puolen hehtaarin alueelle. Kun pelissä on oman perheen selviytyminen, ei ystävyyssuhteet vaakakupissa paina. Asumuksien lähellä hengailu mahdollistaa myös pienten kuppikuntien syntymisen. (Pienenä hauskana lisänä se, ettei naisilla esiinny värisokeutta ollenkaan samalla tavalla kuin miehillä. Värisokealta jäävät marjat ja sienet huomaamatta.) Tämä kehittymätön ryhmädynamiikka on havaittavissa vaikkapa naisten järjetämissä polttareissa tai Diilissä.

Viime vuoteen verrattuna surkea suppilovahverovuosi ei ole paljoa haitannut, sillä kämppämme remontti valmistui juuri ja olemme puolen vuoden ulkoruokinnan jälkeen päässeet takaisin keittiöömme kokkaamaan. Niitä teistä, jotka ovat metsään tänäsyksynä päässeet, suosittelen valmistamaan samppanja-suppiskeittoa, jossa voissa kuulotettuja sipuleita ja suppiksia keitetään samppanjassa. Lopuksi vettä ja kermaa. Tässä annoksessa suomalainen metsä ja ranskalainen vanha merenpohja lyövät leikkisästi kättä.

Osallistuin eilen Ravintola Teatterissa järjestettyyn suomalaisten cocktailbaarien väliseen battleen. En toki kilpailijana (vaikka omasta mielestäni sekoitan kaupungin parhaan Moscow Mulen), vaan tuomariston jäsenenä. Kyse on kymmenen viikkoa kestävästä pudotuskilpailusta, jossa baarit mittelevät eri lajeissa.

http://www.facebook.com/pages/Ravintola-Teatterin-cocktailbattle/158026707541010

Tuomaristossa istui tällä kertaa kaksi ulkomaista cocktailasiantuntijaa, jotka meinasivat lentää perseelleen, kun varoittelin heitä ennen kilpailua siitä, ettei suomalaisissa paukuissa saa käyttää 4cl enempää väkeviä paitsi poikkeusluvalla (joissain baareissa saa sekoittaa mm. tuhdimman Long Island Ice Tean). Yritin selittää, että kyse on arkaaisesta jääntestä ajoilta, jolloin lasia ei saanut itse kantaa pöydästä toiseen eivätkä naiset päässeet ravintolaan yksin, mutta erityisesti brittituomaria huvittia ajatus siitä, että hänen GT:nsä ovat Suomessa laittomia.

Dokasin tuossa muutama kuukausi maksani soikeaksi maailmalla pyöriessäni. Koska useimmissa reissukohteissani viinin tilaaminen oli yksinkertaisesti järjetöntä (pl. Australia ja USA), tuli cocktaileja tintattua sitten huomattavasti enemmän kuin mihin kotimaassa olen tottunut. Erityishuomio kiinnittyi ns. amerikkalaisiin klassikkodrinkkeihin, joissa viinaa ei todellakaan säästellä. Sen lisäksi, että kolmannen kohdalla alkaa jo sössöttämään, vaikuttaa tämä myös juoman makuun. Useimmat cocktailit yksinkertaisesti maistuvat paremmalta kun niissä on tarpeeksi hapanta.

Takaisin skaboihin. Tällä kertaa kisassa oli kaksi eri osaa, joissa kummassakin tuli käyttää bileiden sponsorin toimittavaa giniä ainesosana. Kisan ensimmäisessä osassa kiinnitettiin enemmän huomiota itse juomaan, jälkimmäisessä arvosteltiin enemmän shown viihdyttävyyttä. Kun koolla oli Suomen parhaat baarimestarit (mm. A21, Kämp, jne), olin etukäteen toivonut/odottanut näkeväni rohkeita virtyksiä klassisista drinkeistä (tyyliin GT 2.0). Valitettavasti sellaista en illan aikana saanut eteeni. Muutenkin tuntui oudolta, että jos illan teema on gini, pyrkivät lähes kaikki kilpailijat peittämään ginin maun erilaisilla makusiirapeilla. Riippumatta siitä, pitääkö henkilökohtaisesti ginin mausta vai ei, olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa nähdä kunnianosoitus tälle katajanmarjaiselle voimajuomalle kuin sekoitus, josta on vaikea sanoa onko siinä vodkaa vai giniä.

Suomessa cocktailskene on muutenkin hieman kaksijakoinen. Meillä on ensiluokkaisia paikkoja (kuten A21 ja American Bar), jossa homma todella taidetaan, mutta jotenkin homma on pysynyt suurelta yleisöltä suljettuna salatieteenä. Ruotsilaivoja lukuunottamatta drinkkisuosituksia ei juuri näy, kunnollisesta drinkkilistasta (poikkeuksena A21) puhumattakaan. Juoma pitää osata tilata nimeltä tiskillä. Ymmärrän, että jonkun mielestä valokuvalliset kansiot tuovat liikaa Kreikan lomakohteet mieleen, mutta miljoona kertaa helpompaa niistä on paukkunsa tilata jos ei satu olemaan asiantuntija. Ehkäpä juuri siksi Suomen tilatuimpia paukkuja taitaa vieläkin olla Teemullejotainhyvää.

Osaako joku muuten kertoa, mihin katosi Schweppesin Ginger Ale kesällä kauppojen hylyiltä? Jouduin raahaamaan sitä pakulla Virosta kesäjuomani tarpeiksi...Nyt huomasin sen ilokseni ilmestyneen ainakin Porvoon S-Marketiin.