Ravintolat

Minulle tarjoutui viime perjantaina melko mielenkiintoinen mahdollisuus; neljän Michelin-tähden lounas Helsingissä. Tämän suorittaminen vaati luonnollisesti kierrosta useassa eri paikassa. Lounas alkoi uusimmasta Michelin-tulokkaasta, Luomosta, jossa nautimme parsaa kolmella eri tavalla. Luomon oppi oli muistutus siitä, ettei parsaa saisi koskaan keittää, vaan se tulisi aina paistaa. Tohottimella grillattu pecorino, sekä Pohjois-Helsingin metsistä aamutuimaan kerätyt yrtit sopivat mainiosti parsan kanssa.

Luomosta matka jatkui Chez Dominiqueen, jossa valittu tyyli jatkui. Ensimmäiseksi suunhauskuttimeksi oli nimittäin tarjolla parsaa hollandaisekastikkeessa, tosin tällä kertaa parsa oli nestemäisenä ja kastike kiinteää. Vaikka en mikään molekyyligastronomian suuri fani olekaan, toimi tämä setti kyllä kuin väärä raha. Pääruokana Hans tarjosi luonnollisesti kyyhkyä Chez Dominiquen tapaan (olisiko nyt menossa versio #12), jota voisin pokalla naamalla väittää kaupungin parhaimmaksi ruoka-annokseksi.

Dommasta on vaikea jatkaa eteenpäin, eikä meillä muuta vaihtoehtoa ollutkaan kuin suunnata Espalle Postresiin jälkiruokia varten. Mansikkacoulantia seurasi sen kokoinen tarte tatin, että minulla jäi ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan osa syömättä. Laadussa ei siis ollut mitään valittamista, annos oli yksinkertaisesti valtava.

Lounaskeikka oli hauska oivallus, ja lyhyet kävelymatkat paikasta toiseen siirtyessä edistivät ruuansulatusta mukavasti. Muuten en olisi varmaan pystynytkään täällaista settiä kiskaisemaan lounaaksi. Lueskelin erästä 1800-luvun alun ranskalaista illallisjuhlienjärjestämisopasta, jossa suositeltiin 10-15 ruokalajin välein pientä kävelyä tai reipasta soutelua. Kesäisiä syöpöttelyjuhlia järjestäessä tämä on hyvä pitää mielessä. Toinen vaihtoehto on ns. roomalainen tyyli, jossa jokaiselle vieraalle valitaan oma kulho sekä hanhensulka, jolla voi kutitella kitalakea.

Meinasi taas mennä aamulatte väärään pilliin lukiessani uutisia netistä. Olen toisella silmällä seurannut keskustelua suomalaisten ravintoloiden hygieniatasosta, mutta tähän saaka pitänyt ajatusta kuppiloiden oviin liimattavista smiley-tarroista lähinnä huonona vitsinä.

Nyt näyttäisi siltä, että elintarviketurvallisuusvirasto Evira ajaisi aivan tosissaan läpi säädäntöä siitä, että ravintoloiden siisteystaso ilmoitettaisiin hymynaamerkillä jo ovella. Hanke on jo kokeiluasteella kuuden kunnan alueella Suomessa.

Voisiko joku hiukan fiksumpi selittää minulle, että eikö jokaisen suomalaisen ravintolan tulisi automaattisesti täyttää tiukat hygieniavaatimukset? Ja eikö viranomaisten tehtävänä ole tarkistaa, että näin tapahtuu? Ja mikäli ravintolan hygieniataso ei täytä määräyksiä, eikö viranomaisten tehtävänä siinä tapauksessa ole naulata lautoja kyseisen bakteeripesäkkeen oveen (kuten kävi mm. Punavuoren Neronelle), kunnes asia on korjattu?

Huh, paljon kysymyksiä. Kuvittelisi, että näin tiukkoina aikoina vähälle julkiselle rahalle löytyisi parempaakin käyttöä kuin tämä...

PS) Albertinkadun ja Uudenmaankadun kulmassa sijainneen Trentan tilalle on auennut Papa Albert. Juhannukseen saakka kaksi pastaa tai pizzaa yhden hinnalla klo 14-17. Jos menee vähän ennen viittä, paistaa aurinko vielä takapihan pikkuterassille. Meikäläinen on ainakin kotiutunut paikkaan hyvin, duunimatkan varrella kun sattuu olemaan.

Palasin juuri viiden päivän pikkukeikalta Lounais-Ranskasta. Olen viime viikot painanut duunia kuin piripäinen amish, joten reissu oli odotettu. Tukikohtanamme toimi palatsihotelli Biarritzissa, josta teimme hallittuja iskuja lähiseudulle. Baskimaa on minulle tuttu aikaisemmilta reissuilta lähinnä Espanjan puolelta, mutta Ranska ja varsinkin ranskalainen keittiö on aina ollut lähellä sydäntäni. Tällä kertaa jouduin ikäväkseni pettymään.

Ranskalaiset jakelevat Michelin-tähtiä omilleen paljon löyhemmällä kädellä kuin muihin maihin. Tähti Suomessa on jo todella kova suoritus, mutta se ei valitettavasti kerro vielä juuri mitään sammakkomaassa. Ruuan taso on ns. paremmissakin paikoissa valitettavasti toisinaan aivan luokantonta. Lähes epäuskon vallassa tuijotin muutaman kerran pääruokaani, joka olisi lähtenyt takaisin keittiöön jos en olisi halunnut olla loukkaamatta illan emäntää. Sama koskee myös viinejä. Lähes jokaisella kerralla kun saimme lasillisen hyvää eteemme, osoittautui että kysessä on espanjalainen viini...

Ranska on vaikea maa syödä hyvin. Minulla on käynyt tähän asti melko hyvä töhö (erästä 2 tähden pariisilaista kusiputkaa lukuunottamatta) Ranskassa, mutta tällä kertaa tuli lunta tupaan. Rakkauttani ranskalaista keittiötä kohtaan se ei vähennä, mutta tarkemmaksi ruokapaikkojeni suhteen kyllä.

Valitettava totuus on se, että mikäli Euroopassa mielii koko loman ajan syödä hyvin, kannattaa suunnata Italiaan. Tai sitten hankkia jokaiselle lounaalle ja illalliselle pöytävaraus varmasti hyväksi tietämäänsä paikkaan etukäteen. Ja mitä hauskaa siinä olisi? Suurimmat kiksit saan nimittäin ravintoloiden ovella kurkkimisesta ja ulkona olevien ruokalistojen selailusta.

Pistäydyin kulmakapakassani muutamalla. Ei sinänsä mikään ihmeellinen suoritus, mutta tällä kertaa keikkaan sisältyi pieni yllätys. Huomasin tiskillä mainoskyltin, jossa hehkutettiin helsinkiläistä olutta. Vanhana nurkkapatriottina tilasin tietenkin paikkakuntani hiivan. Juoma oli (paikan yleiseen hintatasoon nähden) järkevän hintainen, kauniin värinen ja ehdottoman hyvän makuinen.

Muistan nuoruudestani Suomen maana, josta ei saanut hyvää olutta kirveelläkään. Kaikkien panimoiden kaikki oluet olivat samaa kusilageria. Ystävälläni oli Saksassa asuva serkku, jolla oli tapana ajaa Suomeen kesäksi autolla. Hän lastasi takakontin aina täyteen hyvää hampurilaista bisseä, König Pilseneriä tai vastaavaa, ja hurautti pohjoisen kesälaitumille. Tämä oli ennen tullimääräysten muuttumista, joten jonkin sortin riski tähän kai sisältyi. Mutta – voi veljet – se kannatti.

Olen antanut kertoa itselleni, että suomalaisen oluen pitkä deekis johtui siitä, että kun kieltolaki kumottiin 1932, päätti Alko kaikessa viisaudessaan ja tasapuolisuudessaan maksaa kaikille panimoille kaikista oluista saman vakiohinnan. Ei tarvitse olla kauppatieteiden tohtori ymmärtääkseen mitä tällaisesta seuraa. Kaikki suuret panimot siirtyivät lähes pelkästään nopeimmin ja halvimmin pantavan oluen valmistukseen. Syntyi perisuomalainen kusilager (jota nykyään muuten tehdään lähes poikkeuksetta pikapanotekniikalla, eli kyseessä ei kai teknisesti ottaen ole edes lager).

Ensimmäisen kerran törmäsin suomalaisen olutkulttuurin orastavaan come backiin vuosituhannen vaihteen liepeillä Tampereella vieraillessani. Kävin tutustumassa paikalliseen nähtävyyteen, Finlaysonin kutomorakennuksessa sijaitsevaan panimoravintolaan, Plevnaan. Paikka on muuten sama, jossa Suomen ensimmäinen sähkölamppu aikoinaan syttyi. Ei liene ihme, että tamperelaiset olivat taas edelläkävijöitä. Ravintolan oluita siemaillessa minun oli vaikea uskoa, että kyseessä oli suomalainen olut. Niin laadukkaasta kamasta oli kyse.

On upeaa nähdä suomalaisen olutkulttuurin kasvavan ja kukoistavan. Vaikka olen itse ollut perinteisesti viini- ja viinamies, en ole koskaan tuoppiin sylkenyt. Pari viikkoa sitten julkaistuun olutkirjailija Adrian Tierney-Jonesin 1001 Beers You Must Try Before You Die –kirjaankin oli päässyt livahtamaan kolme suomalaista olutta; Finlandia Sahti Strong, Sinebrychoff Porter sekä – ylläri pylläri -- Plevnan Imperial Stout Siperia.