Ravintolat

Viela pieni huomio eurooppalaisen ja amerikkalaisen ravintolakulttuurin eroavaisuuksista.

Jenkkilainen palvelukulttuuri, joka viehattaa pienissa maarin, alkaa tokkia jossain vaiheessa. Kun lounaalla kuudetta kertaa tarjoiljatar tulee kysymaan "Are you guys all rigtht? Can I get you guys anything?", tekee mieli vastata etta kaikki olisi hyvin, jos vain vittu antaisit meidan syoda rauhassa...

Muuten rakastan jenkkitarjoilijoiden tapaa ansaita tippinsa. Olimme eilen Backstage-nimisessa baarissa illalla juomassa 1800:aa aivan liian monta shottia, ja vaikka paikka ei ehka ollut aivan meikalaisen ykkospyssy, pelasti baarimimmi ainakin osaltani illan. Mika tahansa helsinkilainen baari olisi voinut ottaa oppia tasta ehka 20-v tsubusta, joka ei varmaankaan tuntenut kaikkia baarin valikoima ulkoa tai ollut kaynyt jokaisessa viskipanimossa henkilokohtaisesti, mutta ymmarsi minua 100-prosentisesti ja huolehti meista koko illan. Ja milla hinnalla? 9 dollarin (7e) tipilla heti kattelyssa...

Kalifornialainen tapa tipata 20% loppulaskusta (ellet ole todella vittuuntunut) toimii loistavasti. Palvelu toimii, paukut ovat jarkevan hintaisia ja kaikki ovat onnellisia. Taman nakisin mielellani myos Suomessa jollain tavalla toteutuvan, mutta PAM on varmaan kanssani tasta(kin) asiasta eri mielta...

California Pizza Kitchenin perustaneiden Rick Rosenfieldin ja Larry Flaxin uusin viritelma LA Food Show Beverly Hillsissa oli virkistava kokemus. Isolla rahalla ja (mika harvinaista) hyvalla maulla sisustettu ravintola Beverly Drivella, kivenheiton paassa Rodeo Drivesta, on avara, upealla puukatolla varustettu sali, jossa mitaan ei ole jatetty sattuman varaan.

Paikka on juuri avautunut lounasaikaa varten eika salissa ole henkilokunnan lisaksi ketaan muuta kuin me ja naapuripoydassa keski-ikaisen naisen (oletettavasti vaimonsa) kanssa istuva Kevin Costner.

Lista on pirtea ja tuntuu vaihtuvan viidentoista minuutin valein. Tilaamme Chile Verde Tuna Salad Sandwichin seka Chile Verde Turkey Burgerin. Annokset vaikuttavat listalla ihastuttavan raikkaista aineksista kasatuilta, mutta poytaan landaavat safkat ovat kylla valitettavasti melko perustunkkaisia. Kevin vaikuttaa syovan puolen paunan pihvilla varustettua Show Burgeria ja lipittaa valkoviinia. Seuralaisen annoksesta en ole varma, mutta lasissa on punkkua.

Rodeo Drivelta matkamme jatkuu Whole Food Marketiin seka Farmer's Marketiin ruokaostoksille. Koska tanaan on viimeinen iltamme Losissa, tarkoituksenamme on kokata isantapariskunnallemme illallinen. Matkaan tarttuu kolme ja puoli naulaa puhvelin Rib-eyeta, andouille-makkaraa, hyvin maltillisesti hinnoiteltuja yli 90 pisteen (Parker) kalifornialaisia viineja seka kultaisia vadelmia.

Rouvan kokkaillessa keittiossa tutustun Napan pinot noireihin ja kirjoittelen tata bloggausta. Huomenna edessa on lento Cookin saarille, josta olemme vuokranneet mokin rannalta viikoksi. Katsotaan mita herkkuja odotusta taynna olevalla nimella (Cook Islands) varustetulla paikalla on tarjota. Ja skanditkin tulevat takaisin bloggauksiin kun siirryn takaisin omalle koneellemme.

Pyydan heti alkuun anteeksi skandien puuttumista. Olo on yksinkertaisesti sen verran hutera, etten jaksa etsia niita jenkkinappaimistosta. Toivottavasti tasta saa kuitenkin jotain selvaa.

Matka on nyt edennyt onnellisesti Jenkkien lansirannikolle Los Angelesiin. tarkemmin sanottuna rouvan jenkkiystavien K:n ja J:n luo Culver Cityyn, joka sijaitsee muutaman mailin Venice Beachista itaan.

Jarkevanhintaisen lennon hankkiminen Vali-Amerikasta Losiin ei ollut aivan triviaali tehtava, mutta lopulta onnistuimme saamaan sellaisen Managuasta. Lento lahti kuudelta aamulla, joten teimme paatoksen ottaa taksin keskiyolla (kun kaikki baarit sukeutuivat) Granadasta. Ajatuksena oli viettaa aamun tunnit Managuan lentokentalla,jossa piti olla ilmainen wifi, toita tehden. Duuninteko (enka nyt tarkoita naita blogimerkintoja) on meidan paratiisireissumme kaarme, ja olemme joutuneet suunnittelemaan matkaamme valitettavasti sen mukaan, etta netti toimii lahes koko ajan.

Managuan lentokentaa aamulla kello yksi: Autio suuri halli, jossa ilmastointi pauhaa niin taysilla, etta joudumme repimaan matkalaukuistamme kaikki vaatteet paalle (mulla ei edelleenkaan ole mitaan muuta pitkahihaista mukana kuin liituraitapuku). Netti ei jostain syysta toimi, eika yksikaan kahvila ole auki. Ainoa kaveri on taysin kamoissa oleva kundi, jonka oikea jalka vuotaa valtoimenaan verta, ja joka kavelee jatkuvaa ympyraa hallissa ja hopottaa taukomatta espanjaksi. Nice...

Lento sujui ongelmitta. Vaihto oli Houstonissa, ja olin toivonut ehtivani maistaa teksasilaista pihvia, mutta melkein juoksuksi meni jotta ehdimme koneeseen.

Losista vuokrasimme auton ja vuokraamon minikartta ainoana aseenamme lahdimme etsimaan rouvan ystavien antamaa osoitetta. Taysin puhtaalla munkilla paadyimme oikeaan osoitteeseen. Kun lopulta isantapari K:n ja J:n kanssa tuli puhe illan ruuasta, aanestimme kotona kokkaamisen puolesta. Rakastan jenkkilaisia ruokakauppoja, enka ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta juonut viimeiseen kahteen viikkoon juomakelpoista viinia. Isannan heti alkuun tarjoama Two Buck Chuck (Jenkkien juoduimpia viineja, jotka maksavat $2 pullolta) oli erinomaisen piristava kokemus, mutta makunystyrani himoitsivat Napan viineja.

Ruokakaupassa paasi hieman mopo kasista, ja rouvan ladatessa kalifornian herkkuja mina hieroin itseani viinihyllya vasten. Alkupalaksi rouva kokkasi avokado-parsa-auringonkukansiemensalaattia parmesaanilastuilla ja vadelmavinegretilla. Paaruokana oli pastaa (mulla on ollut aivan karmea pastanhimo jo yli viikon), jossa portobellot, savustettu ja ilmakuivattu kinkku juhlivat valkoviinin ja kerman kanssa.

Ruoka oli taivaallista, mutta illan hauskin yksityiskohta oli kuitenkin Jenkkien ja Euroopan pikku eroavaisuudet. EUn alkuperasuojilla on oikeasti kayttoa, totesin maistellessani amerikkalaista parmankinkkua, parmesaania seka manchegoa, jotka olivat vain kalpeita varjoja esikuvistaan. Oikeaa, reilustisuolattua voita sai kaupasta etsia kissojen ja koirien kanssa erikoishyllyista, eivatka jenkkiystavamme voineet millaan ymmartaa miksi ostimme kokonaisia mustapippureita kun valmiiksijauhettuakin oli halvemmalla tarjolla.

Kello on yhdeksan aamulla, ja seuraavaksi kayn herattamassa rouvan ja vien hanet Beverly Hillsiin aamiaiselle. Huomenna vedamme Mikki Hiiri -korvat paahan ja suuntaamme Disneylandiin. Pukukin pitaisi vieda prassattavaksi, silla yritan saada meille poytavarauksen Spagoon. Katsotaan miten kay...

Kalapuikkoteema jatkuu. Tosin tällä kertaa viiksien muodossa. Matkamme on nimittäin saanut uuden käänteen missattuamme iloisesti Mexico Cityn jatkolentomme, joten jouduimme skoraamaan liput Managuasta, Nicaraguasta suoraan Losiin. Mexico City jää nyt siis tällä kertaa väliin, mutta pääsimmepähän tutustumaan kalapuikkoviiksien luvattuun maahan.

Hieman takaumaa vielä Costa Ricaan. Matkustimme Karibian rannikolta pääkaupunkiin San Joseen. Matkustusmuodoksi valitsimme paikallisen seikkailufirman järjestämän koskenlaskun kumiveneillä. Rafting oli hauskaa, mutta venekumppaneiksemme sattui neljä silikonichearleaderia Kaliforniasta, mikä jossain muussa yhteydessä olisi ollut pelkästään hauskaa. Ei kuitenkaan Level 4 –koskia laskettaessa. Summa summarum, rouva pääsi tutustumaan kosken kuohuihin ja kiviin kumiveneen alla botskin kaaduttua ensimmäisessä koskessa. Jo ennen reissuun lähtöä murtuneet varpaat saivat kaverikseen vääntyneen jalan...

San Josessa tapasimme ystävämme H:n, joka on ollut kohta vuoden Costa Ricassa vapaaehtoistyössä opettamassa inkkareille enkkua. Koska oli rouvan syndet, olin buukannut meille paikkakunnan (ja ilmeisesti koko maan) parhaasta ravintolasta pöydän. Tai mistä minä parhaasta tiedän, mutta näin meille väitettiin.

Kyseessä oli siis hotelli Grano de Oron samanniminen rafla, jonka piti tarjoilla ranskalaista keittiötä väliamerikkalaisella vivahteella.

www.hotelgranodeoro.com/

Puitteet ainakin olivat kunnossa, ja ruokalista vaikutti alkuun herkulliselta. H tilasi alkuun ankanmaksapateeta, minä ja rouva molemmat tonnikalatartaria. H veti pidemmän korren, sillä tonnikalasetti oli niin suolaton ja mitäänsanomaton, että rouva jätti kesken melko snadin annoksensa, jonka meikäläinen toki vanhana biojäteastiana putsasin. Pääruan suhteen daamilla kävi parempi töhö; jäniksen ribsit olivat nimittäin melko vahva esitys. Omat scallopini nyt menettelivät, eikä H:n fisukaan mitään sarjaorgasmia tuntunut laukaisevan.

Ikimuistoista illasta ei ehkä tehnyt ruoka, vaan kuitenkin ne fibat, joita tuon tasoisessa ravintolassa on mahdollista nähdä aika harvoin. Lähtiessämme ulos tupakalle pääruokien ja jälkiruokien välissä, kiiruhti edeskäypä perässämme ulko-ovelle asti ja tivasi meiltä luottokorttia pantiksi, ettemme ottaisi juoksuja. Tuijotimme hetken epäuskoisina, kunnes H heitti ukolle Mastercardinsa. Palattuamme pöytään kaveri tuli selittelemään hyvin anteeksipyytäväisenä, että heillä on ongelmia juoksijoiden kanssa. Ikään kuin se olisi millään tavalla meidän ongelmamme. Mihin me sitä paitsi olisimme edes menneet; rouvalla jalka rampana, eikä San Joseessa paljoa öisin pikkupierussa kahden blondin kanssa muutenkaan ilman taksia liikuta.

Sama show jatkui maksettaessa. Loppulasku oli karvan alle kaksi sataa dollaria, jonka maksoin käteisellä pantatakseni höökiä luottokorteissamme (joita tarvitsemme vielä hotelli-, lentolippu- ja autonvarauksiin). Kaveri laski rahat suurieleisesti edessäni ääneen! Tuijotimme silmät ymmyräisinä meininkiä, jollaista en todellakaan olisi odottanut näkeväni...

No, Costa Rica jäi taakse ja saavuimme eilen ip Granadaan. Ruuan suhteen tilanne on melkoisesti parempi, sen verran sivistyneestä kylästä on kyse. Tosin mulla alkaa olla vähäksi aikaa piña colada- sekä papu- ja riisi -kiintiöt täynnä. Huomenna lento Losiin, jossa tarkoitus ainakin syödä vaihteeksi salaattia. Katsotaan mihin päädytään. Kunhan ei Taco Belliin

Kiroittelen tätä hammockissa makoillen, erittäin vahvasti rommipitoista piña coladaa siemaillen. Kuten ne, jotka tätä blogia seuraavat (kaikki kolme) ehkä tietävätkin, lähdimme rouvan kanssa kuuden viikon reissulle maailman ympäri. Kuusi viikkoa on naurettava lyhyt aika tällaiselle reissulle, mutta valitettavasti se oli maksimi, mitä pystyimme repimään irti. Ollakseni aivan rehellinen, alunperin tarkoitus oli lähteä vain Sansibarille, mutta pikku kännissä matkatoimistossa rouvalta lähti mopo käsistä. Sansibarille ei koskaan päästy, mutta nyt ollaan Costa Ricassa.

Tämän hetkinen hammock sijaitsee Karibianmeren rannalla meikäläisen makuun pikkuisen liian turistisessa mestassa. Sadalla jennkitaalalla saa oman 60 neliön mökin biitsiltä, huonepalvelun ja uima-altaan, mutta ilmeisesti ei wlania. Syy kyseiseen majoitukseen on se, että kiskaisemme hirveät perseet paikallisella pontikalla eilen illalla, kun äkillinen rankkasade ajoi meidät etsimään suojaa tienvarren hökkelibaarista (hävisin $3 dominossa paikalliselle mestarille, rouva yritti ostaa meille 16-vuotiasta palveluspoikaa, jolla onneksi ei ollut passia). Skraaba oli sen mukainen, että jouduimme muuttamaan matkasuunnitelmia; 4 tuntia San Joseen paikallisella bussilla olisi ollut liikaa.

Hiukan takautumaa muutaman edellisen illan ruokiin: Superturistinen Bocas del Toros ei naurattanut hetkeäkään. Nostettuamme pelivaluuttaa viimeisestä automaatista nappasimme ensimmäisen veneen Islas de Bastimentosiin; kymmenen minuutin matkan päässä olevaan saareen, jossa ei ollut yhtään rastaa didgeridoon kanssa tai lattea tarjoavaa wi-fi-kahvilaa. Ensimmäisenä iltana päädyimme Rootsiin syömään mereneläviä ja napsijaa (joka oli sittenkin punanapsia, my bad). Seuraavana iltana teimme sen virheen, että kysyimme hollantilaiselta neuvoa iltaruokailun suhteen. Virhe, jota en tee enää koskaan uudestaan. Meidät neuvottiin toiseen paikalliseen veden päällä sijaitsevaan ravintolaan, jonka nimeä en enää onneksi muista. Jo lista epäilytti, mutta suosituksen perusteella uskaltauduimme tilaamaan merenelävälajitelman. Riittää varmaan jos kerron, että saimme annoksen kalapuikkoja.

Ruuasta vittuuntuneina marsiimme hyväksi toteamaamme Rootsiin ja tilasimme hummeria (yritän uploadata kuvan, katsotaan onnistuuko). Viidellätosta taalalla söimme helvetin hyvän hummerin, joskin jätkältä puuttui sakset, jotka ilmeisesti myytiin toisessa annoksessa naapuripöytään.

Saarilta kiskaisimme suoraan Costa Ricaan (onneksi olemme liikkeellä vain käsimatkatavaroilla; raja-aseman silta oli ehkä kuumottavin pitkään aikaan). Ensimmäisenä iltana päädyimme paikallisen ranskalaisen kissan pyörittämään pikkupaikkaan, jossa tarjolla oli kania sekä vanilialla maustettua kalaa, jonka asettuminen Linnén järjestelmään jäi epäseleväksi . Ruoka oli helvetin hyvää, mutta halvin viinipullo maksoi $40, joten huuhdoimme sen alas paikallisella bissellä. Matkalaukussani raahaamani 7-vuotias rommi osoitti taas paikkansa hammockissa illalla makoillessa mölyapinoiden huutelua kuunnellessa (jossain vaiheessa mulla oli poikanen päässä).

Eilinen ilta taas meni poskelleen ruuan suhteen. Söimme ylihintaisen ja mitäänsanomattoman lounaan (jenkkien suosittelemassa) paikassa , ja kuten aikaisemmin kerroin, jäi illallinen rankkasateen takia melko nestemäiseksi.

Seuraavaksi matka vie San Joseen, ja koska rouvalla on huomenna synttärit, yirtän etsiä Costa Rican parasta ravintolaa (oletan jostain syystä sen löytyvän pääkaupungista). Kerron miten kävi.

Matka on jatkunut Panaman Karibian-puoleiselle rannikolle. Kuten arvelinkin, osoittautui Bocas del Toros paikalliseksi Ibizaksi, joten jatkoimme välittömästi matkaamme läheiselle Isla Bastimentolle. Laiturilla kaikuva plena (panamalainen letkeä musiikki, josta paikallisten mukaan jamaikalainen reggae on saanut alkunsa), veden päälle rakennettu hotla, hammockien välissä lentelevät kolibrit ja vieressä kalastelevat pelikaanit olivat juuri sitä, mitä olen Karibialta aina odottanutkin.

http://www.google.fi/images?um=1&hl=fi&tbs=isch%3A1&sa=1&q=isla+bastimentos+panama&aq=f&aqi=&aql=&oq=&gs_rfai=

Koska saarella on perätäi kahdeksan eri ravintolaa, eikä meillä ollut hajuakaan niiden paremmuusjärjestyksestä, jouduimme turvautumaan vanhaan kunnon perstuntumaan. Veden päälle perinteisellä kaislakatolla bykattu Roots vaikutti lupaavimmalta.

Rouvalle napsijaa (tarkka laji jäi epäselväksi, tuskin kuitenkaan punanapsija), meikäläiselle jättikatkarapuja. Odotukset eivät ehkä olleet viritetty aivan täysiin mittoihinsa, mutta kreolilainen keittiö näytti taas voimansa; molemmat annokset olivat todella herkullisia ja upeilla Karibian mauilla kyllästettyjä. Protskun kanssa tarjolla papu-riisiseosta sekä ranskalaisia perunoita, mikä pisti hiukan huvittamaan. Ruokajuomana jääkylmää paikallista bisseä ja jälkkäreiksi tuoreesta kookoksesta valmistetut Piña coladat.

Tavoistani poiketen ajattelin suunnata samaan paikkaan uudestaan tänään. Tarjolla olisi nimittäin 15 doltsulla kokonainen hummeri, jolle haluaisin näyttää taivaan merkit. Miamissa syömäni Mainen hummeri oli tosin sen verran kova avaus kymmenjalkaisten puolelta, että Karibian poika saa kyllä panna parastaan, jos meinaa pärjätä skabassa.

Seuraavana suuntaamme jonnekin Costa Rican rannikolle vetämään guarokännit.

Miamin keikka sujui kerrassaan loistavasti. Nyt tassujen alla polttelee jo Panama City, mutta on pakko jakaa loistava ilta Miamin Smith & Wollenskyllä kanssanne.

Aivan South Beachin eteläkärjessä sijaitseva Smith & Wollensky on instiuutio, jossa isot miehet juhlivat. 70-luvun lopulla Nykin West 52nd Streetiltä alkunsa saanut ravintola on laajentunut vuosien varrella pitkin Jenkkejä, mutta laatu on pysynyt.

Manhattanin puhelinluettelosta sattumalta vedettyjen nimien alla operoiva S&W avasi pelin tyylipuhtaasti hummeridumplingeilla teriyakikastikkeessa sekä rapudumplingeilla kermaisessa inkiväärikastikeessa. Seurana lempisamppanjaani; kylmää, kuivaa ja ilmaista.

Alkupalaksi rouvalle tuotiin aivan erinomaisen rapea ja freesi vihersalaatti, meikäläiselle caesarsalaatti (koolla, ei ässällä, pylleröt!) ja reilusti viinietikkaa sijaitseva tapenadeleipä.

Seuraava alkupala olikin sitten Karibian ja Atlantin juhlaa; seafoodplatteri, jossa jääpedillä makoili Mainen hummeria, ostereita, epäselväksi jääneen dendrobranchiata-lahkon äyriästen pyrstöjä, ravunlihaa sekä sinisimpukoita. Kastikkeina piparjuurella maustettu seafoodketsuppi, tavallinen majoneesi sekä inkiväärimajoneesi. Listasta saattoi unohtua jotain, sillä kamaa oli todella paljon ja kaikki huuhdeltiin alas Cakebread Cellarsin sauvignon blancilla vuodelta 2008.

Pääruoka vetikin sitten jopa kaltaiseni lihansyöjän hiljaiseksi. Rouvalle landasi eteen 22 unssin (623 g) Bone-In-Rib-Eye -pihvi. Naureskeluni loppui lyhyeen, kun kohtasin oman vastustajani; vaatimattoman 28 unssin (793 g) Porterhousen. Olen toki kuullut legendoja jenkkien pihveistä, mutta tämä paha poika oli kyllä sellainen mörssäri, että kaikkien alkupalojen jälkeen jouduin taputtamaan mattoa n. 650 gramman jälkeen jättääkseni tilaa jälkiruualle. Pihvien seurana ihastuttava napalainen, Louis M. Martinin cabernet sauvignon vuodelta 2006, jota Parker kuvaili sanoilla "Fabulously sweet aromas of black currants, licorice, and cedar soar from the glass of this medium to full-bodied wine.".

Amerikkalaisten ja varsinkin S&W:n maineen tuntien jälkiruoka-annoksen kokokaan ei ollut yllätys. Pöytään nimittäin kannettiin valtava vati, jossa möllötti jalkapallon kokoinen pala kookoskakkua sekä ihastuttavan syntinen kokonainen molten chocolate cake.

Kokonaisuus oli siis aivan käsittämättömän onnistunut. Suurimman yllätyksen minuun tekivät ehkä kuitenkin paikan muut asiakkaat. Naapuripöydissä istuskeltiin muina miehinä Addun verkkareissa ja pihvin kanssa tilattiin banaanipirtelöä. Tottumattomuuteni amerikkalaisten rentouteen aiheutti taas pienen yllätyksen. Itse olin hikoillut Miamin helteessä puvuntakissa ja pitkissä housuissa...

Pari sanaa vielä Panamasta. Kävimme tsekkaamassa useammankin Panaman parhaiksi ränkätyistä ravintoloista, mutta mikään ei sytyttänyt. Päädyimme syömään vanhaan kaupunkiin pieneen työläisravintolaan riisiä ja kanaa. Loppulasku juomineen viisi dollaria. Taisi olla S&W:n jälkeen reissun tähän mennessä onnistunein ateria...

Seuraavaksi suunta kohti Costa Ricaa. Katsotaan mitä suuhun pantavaa sieltä löytyy. Grillattu mölyapina on kuulemma hyvää.

Maailmanympärireissu on edennyt Miamiin saakka. Vaikkei kaupunki nyt muutaman päivän tutustumisella olekaan tehnyt muhun kummoista vaikutusta, ruoka on ainakin ollut hyvää.

Reissun paras bongaus tuli eilen Lulu-nimisen ravintolan muodossa Coconut Grovessa. Hauskalla tavalla jenkkiä ja euroa yhdistelevä, rento ja todella järkevän hintainen mesta löytyi täysin vaistolla. Pitcheri caipirinhaa $24, ja kuuden dollarin Kobe-burgerit takasivat sen, että viihdyimme pitkään.

www.luluinthegrove.com

Nyt olo on melko rapea. Illaksi on pöytävaraus Smith & Wollenskylle, jota odottelen innolla.

http://www.smithandwollensky.com/locations/miami_beach_steakhouse.htm

Sitten seuraavaksi suunta kohti Panamaa.