– Sä olet ensimmäinen tapaamani mies, joka piereskelee kovemmin kuin kuorsaa, ilmoitin aamulla vierestäni heränneelle miehelle. Syy oli toki minun harkitsemattoman ruokalajivalintani, mutta tapa se on sekin viedä suhdetta eteenpäin. Papukeitto… Miksen minä tätä aiemmin ole keksinyt?!
Piereskely on kuitenkin aina ollut minulle, jos nyt ei nyt suhteen vakavuuden, niin ainakin rentouden tai läheisyyden mittari. Se voi olla myös testi siitä pitääkö toinen yhä haluttavana, vaikka haiseekin välillä pahalta. En kyllä alkuunkaan usko sitä teoriaa, jonka mukaan eroottinen lataus muka piereskelemällä häviäisi jonnekin. Pikemminkin päinvastoin, jos ei nyt ihan seksin aikana pöräyttele. Kai sillä on jotain tekemistä yleisen ujostelemattomuuden kanssa.
Tiedän, että toiset, häveliäämmät (tai ehkä sivistyneemmät, huomaavaisemmat), eivät pääse pierutasolle koskaan, ja ovat silti ihan luontevasti toistensa kanssa. Mies ehkä kuvittelee vielä viidentoista vuoden avioliitonkin jälkeen, ettei nainen koskaan rupsuttele, ja silti ne ovat ihan onnellisia yhdessä. Minusta se on kuitenkin vähän turhan muodollista läheisessä suhteessa. Vähän sama kuin teitittelisi toista aina vain. Pierut ovat kuin nykyajan sinunkaupat!
Onhan se nyt outoa, jos voi vaihtaa keskenään vaikka mitä ruumiinnesteitä, muttei ilkeä pieraista toisen kuullen. Ihminen kuitenkin pieree keskimäärin kaksikymmentä kertaa vuorokaudessa, mutta panee parhaimmillaankin vain muutaman kerran. Onko siis järkeä kärsiä suolistokaasuperäisestä turvotuksesta ja vatsakivuista ennemmin kuin pieraista? Tai rampata vessassa tuhauttamassa salaa milloin minkäkin läpinäkyvän tekosyyn varjolla? Tai syyttää koiraa? Tai kärsiä unettomuudesta, kuten yksi tuttavani, joka ei kuukausiin saanut nukuttua uuden seurustelukumppaninsa vieressä, kun pelkäsi niin kovasti pieraisevansa unissaan…
Pierualoitteen pitäisi minun mielestäni kuitenkin tulla mieheltä. Koska tuntisin itseni aivan äijäksi, jos pieraisisin ennen miestä, minun on vain pakko kärsiä siihen asti, kunnes mies älyää vapauttaa minut pierukainostelun taakasta. Niinpä olenkin ihan aidosti ilahtunut joka kerta, kun mies alkaa töräytellä kuulteni; silloin minunkaan ei tarvitse enää ujostella!
Ai mitäkö se vastasi?
– En mä kuorsaa!