Blogi

Suurin osa hedelmällisessä iässä olevista naisista kärsii (tai ainakin heidän kumppaninsa kärsivät) jonkinasteisesta premenstruaalisesta syndroomasta. Sitä on käytetty jopa murhaoikeudenkäynnissä perusteluna syyntakeettomuuteen. Jokainen PMS-bitch tietää tämän olevan hyvin mahdollista. PMS:n varsinaista syytä ei varmaksi tiedetä. Uskovat sen johtuvan liiallisesta estrogeenin määrästä. Minä tiedän paremmin. Mies samassa taloudessa altistaa naista testosteronille, ja aiheuttaa koko lohikäärmenainen-oireyhtymän.

Niin sen täytyy olla. Tässä aukottomat todisteeni asiasta. Nyt kun minulla ei enää ole miestä häiritsevine hormoneineen, on koko kuukautisia edeltävä kiukkuviikko tipotiessään. Enää en tunne kerran kuussa vastustamatonta mielihalua syöttää lattialla lojuvia hikisukkia jollekin. (Johtunee kyllä siitäkin, että ne ovat ihan omat sukkani…) Enää en purskahda itkuun, jos lusikka tipahtaa lattialle. En myöskään tunne itseäni turvonneeksi, kipeätissiseksi valaaksi (BTW, onhan valailla tissit, onhan?). Myös kuukautisia edeltävä ”tapan pian jonkun, jos en saa suklaata” -pakkomielle on hellittänyt. Enkä enää tosiaankaan marttyyrinelkein kuuraa vessan lavuaaria aamuyön pikkutunteina.

Seksin sanotaan lievittävän PMS-oireita. Paskapuhetta sanon minä. Puute niitä lieventää!

(Vetävä otsikko, vai mitä? *virn*)

Yritin mesessä houkutella kaukana asuvaa, kaupungissa kyläilemässä olevaa rakasta ystävätärtäni jäämään luokseni. Jostain kumman syystä keskustelu lipsahti ihmiskaupan puolelle…

Anastasia: Sun pitäis jäädä tänne, mun kotiorjakseni
Ystävätär: Mies sanoo, että voin jäädä, jos maksat enemmän kuin saan palkkaa…Mitä vittua, käydäänkö musta kauppaa!?!
Anastasia: Tarjoan kolme kamelia
Ystävätär: Vastakysymys oli, että minkä arvoisia ovat kamelit suomenrahassa?
Anastasia: En mä yhtään tiedä, mä lasken sen varaan, ettei sun mies halua kameleita paskomaan nurkkiinsa…
Ystävätär: Eli sä et halua mua(kaan)?
Anastasia: Ei, kun mä ajattelin, et se antaisi sut ilmaiseksi. Tietysti!
Ystävätär: No nyt se sano sen hinnan...49snt/kilo.
Anastasia: Paljon se tekee?
Ystävätär: Ja mä vittu olen laihtunut eli mä olen alentanut arvoani!
Anastasia: Halvemmaksihan se mulle tulee! Aamu vai iltapaino?
Ystävätär: Sitä se ei kertonut, mutta myydään kuulemma myös osissa.
Anastasia: Kunhan et anna sen lihottaa sua ennen punnitusta!
Ystävätär: Anto mulle just siiderin…ei sun rahat taida riittää.
Anastasia: Mä säästän!
Ystävätär:36€ 26snt kun pyöristin, mut se onkin kuulemma tuntihinta.
Anastasia: Okei, kaupat tuli, alas tulla, hopihop!
Ystävätär: Öh...mä en ole ajokuntoinen…
Anastasia: Tilaa taksi, sun mies maksaa! Sillä on varaa nyt…

Onko nyt jo aamu? Ei voi olla! Vastahan minä nukahdin. Impotentti Nukkumatti piti mua hereillä ainakin aamukolmeen! Ja niin kiltisti kun minä aikaisherätyksellisistä syistä hilasin vastaanhangoittelevan itseni sänkyyn jo ennen puolta yötä. Asialla ei sitten ole mitään tekemistä loman aikana perseelleen kääntyneen unirytmini kanssa… Ei, kaikki on Masan syytä!

Eri asia sitten on se, miten ihmeessä saan itseni pysymään hereillä pitkän työpäivän. Olen todistettavasti nukkunut jopa seisovilleni tarpeeksi väsyneenä. Täytynee aloittaa aamu kaatamalla pannullinen kahvia niskaan ja juomalla kylmä suihku….

Loma nimittäin. Oikeastaan todella helpottavaa päästä töihin lepäämään (orjaanikin on ollut ikävä), sillä alkuloman hurmioituneen vapaudentunteen, laiskojen koomapäivien ja hilpeiden baarireissujen jälkeen elämäni on väistämättä kadonnut roskakatoksen, hellan ja pyykkinarun muodostamaan bermudankolmioon. Sain ilmeisesti jonkun muumimammainfektion, joka aiheutti huolestuttavan perheenemäntämäistä hääräilyä keittiössä ja kulminoitui tänään lattialistojen pesemiseen hammasharjalla.

Normaatilassa olen siisteyden suhteen mallia boheemi, eikä tiskipöydältäni todellakaan kannata syödä, jollei omaa itsetuhoisia taipumuksia. Ruoanlaittajanakin olen korkeintaan keskinkertainen (exät voisivat kyllä sanoa jopa surkeaksi syötyään jotain kokeilevaa ruokalajiani), vaikka mokkapalani kai ihan kelvollisia ovatkin. Mutta nyt tiskipöytää voi käyttää tarvittaessa vaikka peilinkorvikkeena ja pakastin pursuilee herkullisia(?), kulinaarisia taidonnäytteitä(??).

Siis oikeasti, onko laitaa, jos sinkkunaisen kesän kuumimmat treffit ovat luutun, tiskiharjan ja sähkövatkaimen kanssa! Onneksi kesäloma on vain kerran vuodessa, pelotan itseäni tällaisena…

Näin unta että kävelin yöllä Kuopion keskustassa vaaleanpunaiseen peittoon kääriytyneenä kuin mikäkin turpea toukka. Olin unohtanut paitani ja takkini jonnekin, ja päälläni oli farkkujen lisäksi vain mustat rintsikat. Niinpä olin nokkelasti kietoutunut täkkiin peittääkseni ylävartaloni vajavaisen asun. Herätin hilpeää huomiota kaikkialla ympäristössäni. Kunnes vastaan käveli kaltaiseni. Mies, jolla oli päällään raidallinen, vanhanaikainen flanellipyjama, unimyssy ja kainalossaan peitto. Ajattelin, että vain nallekarhu uupui ja sanoinkin sen hänelle.

Lähdimme kävelemään yhdessä. Kaikki vaivautuneisuus oli tiessään, eikä minua ujostuttanut enää yhtään hassu pukeutumiseni. Yhtäkkiä Sokoksen edessä taivaasta alkoi tipahdella muovisia, vihreitä, kissan kokoisia dinosaurusleluja sinne tänne, ja yritimme paniikissa väistellä niitä. Heräsin siihen, kun kelloradio alkoi naukua: ”Tytöt tykkää pojista….”

Unikirjani mukaan uni, johon liittyy alastomuutta, on seksuaalisesti virittynyt. (Jukra, ihanko totta!)
Yöpaita unessa taas kertoo, että joku lähestyy minua intohimoisin ajatuksin. (Flanellipyjamat ovatkin tosi seksikkäitä…)

Unitulkitsijat hoi? Onko ihan harhaoppista tulkita, että tulen kohtaamaan minunlaiseni miehen? Sellaisen jonka tunnistaa yhtä omituiseksi kuin minäkin heti ensi silmäyksellä. Ja pitääkö minun nyt mennä tepastelemaan pitkin kaupunkia puolialasti vai voinko luottaa siihen, että uni oli puhtaasti symbolinen…? Pitäisikö kuitenkin varmuuden vuoksi ottaa peitto mukaan, kun seuraavan kerran lähden baariin? Vai onko univajeeni vain viimein sysännyt minut yli sen hataran rajan joka erottaa terveet ja hullut toisistaan…

…istua yksin koneella tyhjässä asunnossa ja kuulla aivan selvästi jääkaapinoven sulkeutumisen ääni keittiöstä. Koska olen ypöyksin, ja se ei voi olla mitenkään mahdollista, syytän kissaa. Se ehkä jotenkin, pehmeillä tassuillaan keittiönpöydältä alas hypätessään, voisi aiheuttaa samanlaisen tussahduksen kuin jääkaappi, eikö vain? Ääni toistuu…aivan selvästi jääkaapin ovi aukeaa ja sulkeutuu kevyesti. Katsahdan ympärilleni ja samassa kissa kipittää ohitseni makuuhuoneesta, aivan eri suunnasta kuin ääni. Ja alkaa tuijottaa ihmeissään ja epäluuloissaan, häntä vähän pörhöllään, kohti keittiötä… Murtovaras joka haluaa varastaa jääkaapista valon?

Sitten seuraa kohtaus kuin suoraan elokuvasta, jolloin kaikki katsojat huutaisivat mielessään, että älä nyt tyhmä mene sinne yksin. Soita poliisi, siellä on hammaslankamurhaaja valmiina viipaloimaan sinut juustohöylällä! Minä kuitenkin tutkin pimeän asunnon aivan itse, pelkällä uskomattomalla urheudellani (tai tyhmänrohkeudella) varustettuna, enkä löydä äänelle mitään järkevää selitystä. Ellei se ole vain joku ruokaperäinen tähde, limainen alkuaine, joka potkii epätoivoissaan jääkaappini ovea päästäkseen valumaan itse kohti biojäteroskista...

Miksi puhelimessa puhuminen on toisille niin vaikeaa? Sehän on helpoimpia tapoja kommunikoida. Ei tarvitse pitää pokkaa kuin äänensä osalta. Saa illistää kieltä pomolle ihan vapaasti, näyttää iloiselta kun ystävätär itkee pahoinpitelevän miehensä jättäneen hänet ja näyttää keskaria sukulaistädille, joka ilmoitta tulevansa ihan vain piipahtamaan, että ei tarvitse ollenkaan nähdä vaivaa..(Miten niin muka ei tarvii? Sänky petaamatta, tiskipöytä täynnä haisevia astioita ja kaapissa vain ikivanhaa näkkileipää!)

Minulla on ystävätär jolla riittää rohkeus soittamiseen vain sopivalla määrällä siidereitä vahvistettuna. Kiva, että edes silloin, vaikka ne serenadit joskus ovatkin korviariipiviä… Kerran hän laittoi tekstiviestiä, jossa kehui jo melkein soittaneensa mulle. Vastasin viestillä olevani MELKEIN otettu. ”Sähän vittuilet mulle!” Älä, ihanko totta…

Pakko myöntää, että itse edustan toista ääripäätä. Puhun puhelimessa aivan liikaa. Räpätän joskus tunnin tai parikin putkeen jonkun ystävättären kanssa. Mutta puolustuksekseni sanottakoon, että samaan aikaan saan kivuttomasti tehtyä kaikkia puuduttavia kotihommia, pyykin laskostamisesta tiskarin täyttämiseen. Ja jotain kertonee sekin, että jos laitan hanan valumaan esihuuhtoakseni jonkun likaisen lautasen, kuuluu luurista: ”Mitä, taasko sä olet siellä kusella samaan aikaan!”

Minullapa on uusi heppu. Sillä on valtavan isot pallit. Nuoreen ikäänsä nähden jopa suhteettoman suuret. Likka tuijottaa heppua intensiivisesti. Syvää kulinaristista mielenkiintoa tuntien. Niin, Likka on kissa ja Heppu hamsteri.

Eläinkaupat ovat pahoja. Menin kysymään käärmeen terraarion hintaa ja tulin kotiin hamsteri kainalossani. (Tai no, häkki kainalossa, hamsteri siellä sisällä…) Koska talossa on nyt pikkuinen jyrsijävauva, joudun käyttäytymään tuoreen äidin tavoin. Nimittäin nousemaan keskellä yötä juottamaan pienokaista. Sen tutti-…öh…juomapullo nimittäin vuotaa pahasti, enkä uskalla jättää noin pientä vauvaa janoiseksi edes aamuyön tunneiksi. Ystävä ehdotti hössötystäni aikansa kuunneltuaan muka avuliaana, että ota se viereen yöksi. Loistoidea! Haluankin heti ensi töikseni huomenaamulla ruveta silpomaan joustinpatjaani kadonneen hamsterin löytämiseksi. Tai havaita perseessäni ylimääräisen, litistyneen karvatupon…

Muuten, kehuin eräälle toiselle ystävälle Hepun komeita palleja ja hän kommentoi kuivakkaasti, että no nyt ymmärrän miksi sä sen otit! No, pitäähän minullakin joku uros olla… Ja tämä sentään saa minut nauramaan. Heppu näet näyttää tosi lystikkäältä sulloessaan poskensa täyteen pähkinöitä. Moniko mies pystyy sullomaan poskiinsa ruokaa puolet omasta painostaan?

…koristekynttilöitä. Mitä koristeellista muka on räikeän värisessä vahamöykyssä jossa tököttää lanka ylimpänä? Niiden koristearvoarvo on yleensä olematon ja parhaimmillaankin mitätön. Koristekynttilöitä ei edes muka raski polttaa, joten niiden pääasiallinen tehtävä tuntuukin olevan pölyn kerääminen. Kun olin lapsi, sain joka joulu eräältä sukulaistädiltä lahjaksi suuren oksetuksenruman joulupukkikoristekynttilän. Se piti tietysti oitis tuikata tuleen ja polttaa pois esteettistä silmääni häiritsemästä. Siinä sitä sitten katsottiin hartaana, että jee, pukin aivot valuvat pöydälle! (Eikös muuten olekin herttaisen kesäinen aihe! Lupaan kirjoittaa jouluna sitten juhannusjuttua…)

Miksi hanskalokeron nimi on hanskalokero? Oletteko muka koskaan nähnyt hanskalokerossa hanskoja? Ei, hanskat lasketaan syliin ja unohdetaan siihen ja sitten autosta noustessa ne tippuvat maahan ja ryömivät piiloon auton alle. Hanskalokeron nimi pitäisi olla sekalaisenrojunlokero. Tai joutavien bensakuittien, karkkipapereiden, muttereiden ja muun epäolennaisen sälän loppusijoituspaikka.

Miksi oman ja työpaikkani osoitteiden lisäksi ainut ulkoa muistamani osoite on Pikku Kakkosen Posti? En ole ikinä lähettänyt sinne mitään. En ole edes harkinnut lähettäväni sinne mitään. Voisiko joku resetoida aivoistani pois kaiken turhan tiedon, jotta jotain oleellistakin mahtuisi sekaan? Mutta siis, jos satutte kyseistä osoitetta tarvitsemaan, niin kysykää minulta…

En ymmärrä matkailuautoja tai -vaunuja. Oiva keino tehdä arkiaskareet vaikeammalla tavalla. Monta ihmistä muutamassa neliössä tekemässä toisiaan hulluksi. Yksi narskuttaa hampaitaan kaiken yötä pitäen muita hereillä, toinen raapii tuskaisena itikanpuremiaan, kolmas pieraisee ja loput kuolevat. (Kyllä, olen juuri ajanut sellaisen perässä ainakin sata kilometriä...)

Väsynyttä juttua, myönnetään… mutta mulla on tämän loman (toivoakseni) ainut koomapäivä menossa…