Kannan korteni kekoon

Ystävänpäivässä on paljon ärsyttävää, mutta myös paljon hyvää. Ystävänpäivänä voi oikeasti saada yhteydenoton sellaiselta ihmiseltä, josta ei ole kunnolla kuullut pitkään aikaan - saati sitten kunnolla jutellut. Ja tällainen jutustelu tekee niiiin iloiseksi. Tulee fiilis, että kiva kun ei se olekaan mua unohtanut, kuten en mäkään sitä.

Mikä siinä muuten onkin, että välillä on niin kummallisen vaikeeta ottaa yhteyttä ystäviin, joita ei joka päivä näe? Tää on hassu vastaus ja voipi olla itsepetostakin, mutta tuntuu, että on niin kiire ettei ehdi ottamaan yhteyttä. Kyse on kuitenkin sellaisesta ystävästä, että sitä ei halua pikaisesti sanoa tai kirjoittaa hei ja kertoa suurimmat kuulumiset ja sitten sanoa jo näkemiin. Tämä pätee mulla esim. sähköpostiviesteihin: en edes ala kirjoittamaan tällaiselle ystävälle, jos en tiedä, että mulla on vähintään puolesta tunnista tuntiin aikaa kirjoittaa.

Ja vaikka en niin punaisista sydämistä ja hellyttävistä nalleista välitäkään, on ollut kiva saada yhteydenottoja ystäviltä. Kiitos niistä.

Tiedänpähän ainakin kerran vuodessa, että minulla on ystäviä enkä vain kuvittele niitä :)

- Lilli -