Blogi

Että näin. Pitkästä aikaa olin jonkun keikalla ja se joku sattui olemaan PMMP. En ole mikään fani ja monet biisit on aika tuntemattomia mulle, mutta hyvän setin vetivät. Kivaa siis oli, varsinkin kun ei ollut ostanut lippua ennakkoon ja sattui silti pääsemään mukaan.

Sellaisen huomion tein, että paljon oli miehiä noita tyttöjä katsomassa :) Vai se musiikkiko oikeasti vetoaa :)

Keikan jälkeen siirryttiin toiseen baariin. Myös minä, vaikka mun piti lähteä keikan jälkeen kotiin, koska aamulla oli töihin meno! Mutta kun ei ole itsekuria, sitä ei ole. Tuli vielä juotua hieman liikaa, joten oli kyllä täys työ herätä neljän tunnin yöunien jälkeen ja raahustaa töihin. Onneksi en useammin lähe baariin silloin, kun tiedän että seuraavana päivänä on töitä.

Toisaalta ilta oli just sen takia onnistunut, kun se tuli vähän ekstempore. Vielä perjantai-aamuna en tiennyt suunnitelmista mitään :)

Tänään olisi tarkoitus juoda pari siideriä ja katsoa minne nokka sojottaa vai sojottaako minnekään. Luultavasti seuraan myös cityn tapahtumia; eihän esim. kalsarikänniketjua voi viikonloppuna missata :)

- Lilli -

Sainpas tänään siivottua kämpän. Ja pääsin laittamaan uuden maton vanhan ja kulahtaneen tilalle. Hitsi kun oliskin varaa ostaa kertaheitolla useampikin matto - pitäisi uusia melkein kaikki mun matot. Ainakin pari niistä on sellaisia, jotka oon vanhemmilta 'lainannut' kun kotoa lähdin ja siitä on jo kuitenkin muutama vuosi...

Jotenkin mä vaan päädyn käyttämään ylimääräiset rahani muuhun kuin todella tarpeellisiin juttuihin (kuten mattoihin!). Ostan kalliimpia ruokatarvikkeita, käyn useammin ulkona syömässä, ostan kirjoja, veikkaan jne.

Milloin minusta tulisi kohtuukuluttaja ja -rahankäyttäjä?

Mutta onneksi mulla on sentään uusi matto, jota ihailla. Ja hyvä kun kuljeskelee täällä kämpässä, niin katse aina rekisteröi tuon uuden maton :) Hassu minä. Aivan perusmatto kun se kuitenkin vaan on.

- Lilli -

Joskus muistaa jonkun hyvän laulun sanat tai osan niistä, ja tulee heti hyvälle tuulelle. Luin yhtä keskustelua, jossa aiheena oli CMX:n biisi, ja mulle tuli heti mieleen niiden toisesta biisistä sanat "savu nuolee raunioita".

Ja muistin, milloin olen kuullut nuo sanat ensimmäisen kerran, milloin olen älynnyt, kuinka hienosti niissä on asia sanottu, milloin olen kadehtinut A.W.Yrjänän loistavaa laulunsanoitustaitoa.

Toinen hyvä esimerkki on Hectorin biisi ja sanat "Olen nielaissut kuun". Mulla tulee aina kylmiä väreitä, kun mä kuulen nuo sanat ja ajattelen niitä. Ne kertoo niin helvetin paljon ja niin helvetin hienosti. Sama toistuu monissa muissakin Hectorin biiseissä.

Kolmas esimerkki on Ismon "Rakkaus on ruma sana". Nuo sanat on niinku niin totta, mutta kuitenkin niin väärässä. Mutta silti biisin sanoin, kyllä kaipaus soi kauniimpana. Ja sehän on itse asiassa kauniimpi sana :) Kaipaus on jotain niin melankolista, kaihoisaa verrattuna rehtiin rakkauteen. (ja huom. pohdin näitä kieliasun ja merkityksen yhteistyönä, enkä pelkästään sitä mitä ne tarkoittavat...)

Kaikki kolme biisiä on sellaisia, jotka saavat mut herkistymään ja joita pitää soittaa suurella volyymilla.

Taidankin hakea pari cd:tä ja laittaa ne soimaan. Pitäähän pikkulauantain kunniaksi jonkin verran herkistellä :)

- Lilli -

Tänään olen juonut liikaa kahvia, valittanut jatko-opinnoista ja kevätväsymyksestä, syönyt McFeast-aterian, ostanut jauhelihaa ja kivennäisvettä (taas!), sekoillut väliviivojen kanssa, keskustellut miehistä työkaverin kanssa, nauranut vanhoille muistoille, kuullut sillanrakentamistarinan, maistanut kantarelli-tuorejuustoa, himoinnut viinilasillista, tehnyt V5-rivin huomiseksi, lukenut vanhoja tekstiviestejä ja saanut kiksejä niistä.

Illalla ehdin vielä kattoa Housea, lukea muutaman viestin, miettiä siivouspäivää, juoda kivennäisvettä (taas!), pähkäillä termejä ja nauttia, kun saa huomenna nukkua pitkään.

Voiko tiistai-päivä enää paremmin sujua?

- Lilli -

En ole ollut tänään yhtään fiksu, en ole tehnyt mitään fiksua. Mutta olen ollut koko päivän valittamatta ja olen osannut nauraa.

Se tekee tästä päivästä tasapainoisen.

Illalla on vielä varaa lojua sohvalla persettä raapien *noin niin kuin kuvaannollisesti ilmaistuna - eihän naiset sitä oikeesti tee* Ainoana ehtona on, ettei häiritse naapureita.

Tasapainoa lisäisi vielä se, että kaapista löytyisi olut tai siideri. Mutku ei löydy, pitää tyytyä terveellisempään vaihtoehtoon.

- Lilli -

Rahanahne naikkonen. Se mä taidan olla. Työkaveri ilmoitti, ettei voi huomenna tehdä omia hommiaan ja kysy mua tuuraajaksi. Ja mähän heti lupauduin, kun siitä tulee taas vähän lisää rahaa.. Vaikka oikeasti en jaksais tuurata.

Ja taidanpa olla materialistikin. Kun tunnun rakastavan enemmän tavaroita kuin ihmisiä. Silti mulla ei oo kämppä eikä elämä täynnä turhia tavaroita, mutta eipä siellä ole liikaa niitä ihmisiäkään :)

Tai sitten tää on vaan väsyneen sunnuntain puhetta. Ja oonkin seuraavassa hetkessä antelias ja lämmin nainen, joka ei halua materiaa vaan pelkkää rakkautta...

Eilisen blogin kysymys taitaa pitää edelleen paikkaansa. Kuinkahan vanhaksi sitä pitää elää, ennen kuin tuntee itsensä... Tosin mielenkiintoisempaahan tämä elämä on, kun ei ole liian sinut itsensä ja muiden kanssa :)

Koska jos ei mitään muuta enää opi, oppii ainakin jotain itsestään.

Mun paikka maailmassa on vielä avoin kysymys ja tuskin se koskaan täydellistä vastausta saakaan.

Näin mennään maanantaita kohti.

- Lilli -

Taas se nähtiin. Itse ei osaa arvioida osaamistaan oikein. Itse on valmis myymään maansa, kun toinen tulee ja kehuu, kuinka hyvää työtä on tehnyt. Milloin sitä oppisi tuntemaan itsensä?

- Lilli -

Tänään on menty taas ääripäästä toiseen. Huh huh. Ensin on niiiin masentunut että ja seuraavassa hetkessä elämä hymyilee, tekee mieli pussata seuraavaa vastaantulijaa... Ja taas hetken päästä tekeekin mieli lyödä pää seinään tai huutaa kurkku suorana, kun kaikki mättää. Ja taas kun kotimatkalla näkee komean miehen, joka vielä vilkaisee ja katsoo silmiin, niin elämä on pelkkää aurinkoa.

Väliin niin helppo ihminen, väliin vähän vaikeampi. No, onneksi en ole koko aikaa tällainen, näin ailahteleva. Ja ei, nyt ei ole se aika kuukaudesta :)

Tulisipa ne komeat miehet aina oikeaan aikaan vastaan - aina kun kiukkua kihisee ja tekee mieli heittää kone seinään :)

Huomenna olen taas normaali, I hope.

Siihen asti, pysyttelen sisällä.

- Lilli -

Jatkoa siis edelliseen merkintään...

*********************
Nyt kun tarkemmin ajattelen, luulen nähneeni unessani kerran auringon, joka katsoi suoraan minuun sateeni lävitse, seisoen kaukana sateeni takana, ja luulen että se aurinko sanoi minulle yhden sanan. Mutta en muistanut sitä sanaa silloin aamulla kun heräsin, enkä muista sitä vielä tänäänkään. Vain yksi sana. Ja luulen että se olisi muuttanut kaiken, jos olisin sen kunnolla kuullut.

Toisaalta ehkäpä minä sen kuulinkin, mutta en ymmärtänyt. En ymmärtänyt miksi aurinko minulle sellaista unessani sanoisi, ja siksi teeskentelin unohtavani tai edes kuulleeni. Uskallanko edes miettiä, mitä sekin minulle maksoi? Jälkiviisaiden tapaan minäkin kadun, kadun etten uskaltanut, etten uskaltanut ymmärtää jotain minua suurempaa, jotain joka olisi minua voinut auttaa. Saan kaikesta syyttää itseäni, sen tiedän. Sen hyväksyn. Mutta sitä en hyväksy, että tänään aurinko minut herätti sadekauden jälkeen, eikä sanonut minulle sisään tullessaan sanaakaan. Edes sitä yhtä.

Muistan toivoneeni, että sana liittyisi kuolemaan. Että se jollain tavalla olisi minulle sekä toivo että armahdus, eikä pelottava paikka, jollaisena se usein koetaan tai nähdään. Muistan senkin, että en halunnut sen liittyvän rakkauteen. Elämä oli muutenkin mitätöntä ja toivo rakkaudesta olisi ollut kuin viimeinen pistos narkkarin vitivalkoiseen käteen, jossa risteilee jo ennestään piikitettyjä suonia, hädin tuskin näkyviä. Rakkaus oli viimeinen asia mitä toivoin ja halusin, unissani rakkaus oli kirosana, ruma sana niin kuin jossakin laulussa lauletaan. Minä en tiennyt mitään rakkaudesta, en tiedä vieläkään. Sen tiedän, että aurinko minut tänään herätti, paistoi suoraan kasvoilleni, häivytti sateen ympäriltäni ja minä, minä uskalsin ensimmäisen kerran pitkään aikaan ajatella. Ja ajatukseni olivat kirosanoja auringolle, joka toi sisään vain itsensä eikä mitään muuta. Enkä minä uskonut auringon riittävän pelastukseksi tällaiseen harmauteen, joka minussa vallitsi.

Avaan silmäni vaivalloisesti, häikäistyn. Mietin, miksi juuri nyt, miksi tänään. Miksi tämä kaikki tapahtuu tänään, kun olin jo valmis luovuttamaan, antautumaan harmaille seinilleni ja tyhjille muistoilleni. Miksi aurinko päätti juuri tänään tunkeutua elämääni, läpi likaisten ikkunoiden, joiden reunat roikkuivat paljaina, ilman kauniita verhoja?

Unissani muistan huutaneeni, ainakin silloin tällöin. Muistan sanoneeni sanoja, puhuneeni ihmisiltä näyttävien olentojen kanssa, ajaneeni autolla pitkin metsätietä, jota reunustivat tuhannet männyt, neulasensa kadottaneet männyt. Unissani muistan kuulleeni pahoja sanoja, käskeviä ääniä, iljettäviä käsiä ja paljon sellaista, jota en muista vielä tänäänkään. Senkin muistan, että halusin unissanikin unohtaa mitä minulle oli tapahtunut tai oliko tapahtunut mitään. Ehkä minä vain kuvittelin. Ehkä minä olen hullu. Ehkä aurinko ei oikeastaan olekaan aurinko.

Ja ehkä sana ei ollutkaan sana, vaan nauru, joka kaikui ympäri seiniä, ympäri suljettuja seiniä ja pientä likaista ikkunaa. Nauru, joka kertoo kaiken.

***********************

Aika masentunut romantikko olen tuolloin tainnut olla :) Onneksi en muista, milloin olen tuon kirjoittanut...

- Lilli -

Löysinpäs tuon novelliketjun innoittamana vanhoja tarinoitani. Hellyyttävää ajatella, minkälaisissa tunnelmissa sitä on esimerkiksi seuraavaakin tarinaa kirjoittanut...

**********************
En tiedä mistä kaikki alkoi, en todellakaan. Miten voisin, kun en muista edes eilistä päivää, tai päivää ennen sitä, tai kuukauttakaan. Saati että tietäisin tämän vuoden tapahtumat, tai kymmenen edellisen vuoden.

Elämääni voisi kaiketi kutsua savuverhoksi, utupilveksi, jotkut luovina itseään pitävät runoilijanretkut saattaisivat vannoa jopa hylätyn unen nimeen. Itse pidän elämääni sellaisena sateena, jossa maisema näkyy vaivoin, jossa täytyy siristellä silmiään nähdäkseen jotain eikä siltikään näe mitään, sateena, joka pystysuorina viivoina piiskaa yltympäriinsä minua, enkä minä tiedä mitään muuta kuin, että tänään se vihdoin selkeni, tänään minun elämäni onkin vastasyntynyt aurinko, taivas ilman pilven pilveä.

Tänään minä heräsin auringonpaisteeseen. Siihen hetkeen, kun aamun valo kurkki huoneeseeni, kuin tietäen olevansa minulle uusi ja ihmeellinen. Minä heräsin auringonpaisteeseen ja hymyilin, ja hymyni oli hymyn aavistus, sillä kasvoni eivät olleet tottuneet hymyilemiseen. Mutta silti se oli hymy, se oli minun hymyni ja minä ihmettelin, kuinka hyvältä hymyileminen omalla hymyllä tuntuu. Auringonpaiste herätti siis minut ja minä otin sen ilolla vastaan, tosin empivällä ilolla, sillä niin uusi se oli. Kuitenkin minä tiesin mikä se oli, vaikka en sitä aikaisemmin ollut nähnytkään. Minä vain tiesin.

Ehkä olin kuullut siitä tarinoita, sellaisia tarinoita, joita lapsille kerrotaan, joissa aurinko aina hymyilee ja suojaa lapsia katseellaan. Tai ehkä olin kuullut siitä sellaisia tarinoita, joita aikuisille kerrotaan, joissa aurinko on vain metaforaa, symboliikkaa sisältävä, peitesana jollekin ihan muulle, kuten orgasmille. Voin kuulla päässäni jonkun kertovan minulle ”kuinka hyvältä se tuntui, kuinka aurinko paistoi sisälläni, kuinka sen loiste ympäröi koko huoneen, sekä minut että hänet”.

Ehkä olin nähnyt sen unissani, niissä joissa muistan käyneeni. Enhän tietenkään ole käynyt hylätyissä unissani, sehän olisi mahdotonta. Mutta ne unet, jotka muistan tai luulen muistavani, niissä olen varmaankin nähnyt tusinoittain aurinkoja, sellaisia joihin silmät uppoavat, joiden loiste on niin kirkas, että sokeatkin sen näkevät tai ainakin tuntevat kasvoillaan. Unieni auringot ovat jotain sellaista, joka antoi turvaa, joka oli suojelusenkelini piiskaavassa sateessa seisoessani, jotain jonka olisin halunnut vierelleni, mutta joka ei toteutunut. Ei vielä silloin.

**********************

To be continued

- Lilli -