[B]Salo[/B]
[I]Kirjallisuus[/I]
[B]Turkka Hautalan[/B] esikoisromaani Salo on antropologinen tutkielma suomalaisen pikkukaupungin asukkaista. Nakkikiskanaisen, lehdenjakajan, kebab-yrittäjän, kännykkätehtaan pomomiehen, narkkarin ja muutaman muun tarinat risteävät Salon harmaissa maisemissa. Jokainen ihmiskohtalo saa paikkansa parrasvaloissa ja edellisen tarinan sivuhenkilö siirtyy seuraavassa luvussa pääosaan.
Tarinat ovat hirveän lakonisia ja hirveän hauskoja. Ihmiset elävät samassa kaupungissa, jopa samassa talossa, mutta eivät kohtaa toisiaan, vaan liukuvat toistensa ohi – tsehovilaisuutta suomalaisittain. Hautala rakentaa hahmonsa herkullisesti ja osoittaa, että jumala on yksityiskohdissa. Lukija ymmärtää välittömästi, millainen on luonteeltaan ja ulkonäöltään mies, ”vältti kymmeniä koulun liikuntatunteja unohtamalla verkkarit kotiin”.
Kaikki täyspäiset ihmiset ovat häipyneet pikkukaupungista – uppoavan laivan voi jättää, jos tietää pysyvänsä pinnalla. Täyspäisin kaupunkiin jäänyt on täydellisesti suomalaistunut Irakin kurdi, jonka isä vaatii tätä puhumaan huonoa suomea kebab-tilauksia toimittaessaan, suomalaiset kun haluavat kebabinsa mausteeksi eksotiikkaa. Lehdenjakaja-abitytön tarina on tuttu kaikille pikkukaupunkiteineille: vain ajatus siitä, että pian pääsee pois, auttaa jaksamaan. Ja tieto/luulo siitä, että pelkkä poispääsy tekee onnelliseksi. Tarinat muistuttavat paikoin liikaakin – olisiko kokonaisuus hyötynyt yhdestä hieman valoisammasta tapauksesta?
Hautala sukkuloi vaivatta eri-ikäisten ja -taustaisten ihmisten maailmassa. Hän kirjoittaa nuoren aikuisen suuhun sopivaa kieltä harvinaisen hyvin – seikka, johon moni on kiusallisella tavalla kompastunut. Myös salon murretta on ihana lukea, eritoten kylähullu Hattuleidin turskahduksia.
Romaani kannattaa paitsi ostaa ja lukea, myös säilyttää. Viidenkymmenen vuoden päästä se annetaan lapsenlapselle rippilahjaksi ja kehotetaan lukemaan, millaista elämä oli silloin kun mummu oli nuori.
