Kulttuuri

Perjantaina alkoi ensin naurattaa ja sitten pelottaa. Perussuomalaiset julkaisivat viimein vaaliohjelmansa.
Se on täynnä hämmentäviä asioita ja kummallisia ristiriitoja, mutta koska kyseessä on kulttuuria käsittelevä blogi, keskittykäämme persujen kulttuuriohjelmaan.

Vaaliohjelman törkeimmät aivopierut lähtivät tietenkin kiertämään netissä. Niille, jotka onnistuivat ne jotenkin välttämään, tässä ote:

”Suomalaisen kuva- ja musiikkitaiteen tärkeimmät teokset ovat syntyneet parin viimeksi kuluneen vuosisadan aikana. Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeat maalausteokset sekä Sibeliuksen maailmankuuluisat sinfoniat ovat kansainvälisesti arvostettuja, mutta niiden merkitys osana jokaisen suomalaisen yleissivistystä on vähentynyt. Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.”

En nyt viitsi tarkemmin puuttua siihen, että Sibelius ja Gallen-Kallela eivät juuri tarvitse tukirahoja, tai siihen, että samat tyypit, jotka kuluttavat postmodernia taidetta, luultavasti kuuntelevat Sibeliustakin eniten.
Enkä siihen, että kuulin jonkun käyttävän sanaa tekotaide tosissaan viimeksi Kallion lukiossa.
Saati siihen, että ”maailmankuuluisa” ei ole sana. Sehän olisi pikkumaista.
Enkä siihen, että nämä Ajatusten Vantaanjoet ovat sitä mieltä, että ihan turha tukea mitään uutta, meillä on jo tarpeeksi taiteilijoita (3 kpl).
Enkä siihen, että tekstin kirjoittaja ei suurella todennäköisyydellä tiedä, mitä on postmoderni taide.
Enkä edes siihen, että kun persujen varapuheenjohtaja huutelee Hesarissa, että tuet pois tekotaiteelta, käytetään ne vanhustenhuoltoon, hän ei tiedä, että postmodernin taiteen tukien leikkauksilla voidaan sosiaalimenoja kasvattaa 0,002%.

Tiedättekö, mikä minua sen sijaan huolestuttaa?
Se, että emme kuule tällaisia kulttuuripoliittisia lausuntoja ensimmäistä kertaa.

Muistatteko, missä maassa valtio rahoitti ainoastaan sellaista taidetta, joka vahvisti kansallista identiteettiä? Missä maassa valtio määritti myös, millainen taide on hyvää ja mikä on ”tekotaiteellista”?

Neuvostoliitossa.

Olin Timo Soinin kanssa perjantaina samassa tv-ohjelmassa. Kysyin häneltä, että jos persut saavat ohjelmansa läpi, kuka määrittelee, mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta. Mikä on siis tekotaiteellista kuraa, joka ei saa valtion tukea, ja mikä on suomalaista identiteettiä vahvistavaa, hyvää ja ideologisesti oikeaa taidetta? Perustetaanko Oikean Taiteen Virasto, jossa poliitikot määräävät, mikä on sopivaa taidetta?
Soini kiemurteli pitkään, jouduin kysymään monta kertaa. Sitten tuli vastaus. Arvatkaa, mikä se oli.

Se oli ”Stefan Wallin”.
Kyllä, hyvät ystävät, Stefan Wallin.

Oletan, että Soini tarkoitti tällä, että lopullinen päättäjä olisi kulttuuriministeri. Luotatteko te siihen, että Stefan Wallinilla – tai kuka kulttuuriministeriksi jatkossa päätyykään – on riittävä pätevyys arvioida, mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta? Minä en luota.

No niin. Nyt kun urpot persut on haukuttu, on aika ylistää muiden puolueiden loistavia kulttuuriohjelmia.

Ei kun hetkinen.
Kuulkaa, nyt näyttää siltä, että kulttuuri ei kiinnosta ketään.

Tässä puolueiden vaaliohjelmien kulttuuriosiot. Seuraa kilpailu. Arvaa, minkä puolueen ohjelma on kyseessä.

1) -

2) ”Taiteen ja kulttuurin pitää olla perusoikeuksia, ne luovat mahdollisuudet henkiselle kehittymiselle.”

3) ”Jokaisella on oikeus koulutukseen ja sivistykseen. Turvaamme maksuttoman koulutuksen ja kulttuurin edellytykset. Kulttuuria tukevassa yhteiskunnassa luovuus, elämykset sekä ilmaisunvapaus ovat jokamiehenoikeuksia.”

4) ”Kulttuurilla ja luovalla taloudella on kasvava yhteiskunnallinen merkitys.
Kulttuurin yhteiskunnallinen rooli kasvaa koko ajan, myös osana hyvinvointipolitiikkaa. Kulttuurisektorin ja luovan talouden suotuisalle kehitykselle täytyy saada jatkoa. Haluamme jatkaa julkisten varojen kohdistamista kulttuuriin ja luovaan talouteen sekä parantaa taiteilijoiden toimeentulomahdollisuuksia.
Pohjoismaista yhteistyötä kulttuurikysymyksissä voidaan edelleen voimistaa.”

5) ”Suomessa on kansainvälisen huipputason kulttuuria monilla aloilla. Korkea taso perustuu laajaan kulttuuriharrastukseen ja -työhön. Lasten ja nuorten taiteen kokemista ja tekemistä on tuettava peruskoulussa ja vapaan kulttuurityön piirissä. Taiteen perusopetuksen riittävästä tarjonnasta on pidettävä huolta. Kulttuurialoilla on edistettävä verkottumista, tuotteistamista ja markkinointia. Kotimaista kulttuurialaa ja yrittäjiä koskeva tekijänoikeuksien hyvitysmaksujärjestelmä laitetaan ajan tasalle maksun kohteena olevan laitekannan päivittämisen avulla.”

Siinä ne sitten olivat. Nämä ovat siis puolueiden vaaliohjelmien kulttuuripoliittiset linjaukset kokonaisuudessaan. Yksi lause! Nolla lausetta – ei mitään, njetu, nada.

Oikeat vastaukset:
1) [URL=http://kokoomus-fi-bin.directo.fi/@Bin/10ccab11dbb0d43ae6039b253a0a0739/1298804236/application/pdf/3789881/netti_Kokoomus_vaaliohjelma_2.pdf]Kokoomus[/URL]
2) Vasemmistoliitto
3) Vihreät
4) Rkp
5) Kristillisdemokraatit

Useimmilla puolueilla on lisäksi jokin aikojen alkuhämärissä laadittu kulttuuripoliittinen paperi, johon voidaan viitata kun kulttuuritoimittajat penäävät lausuntoja. Esimerkiksi vihreiden 21-sivuinen kulttuuripoliittinen ohjelma on vuodelta 2005. Ilmeisesti kuudessa vuodessa ei ole tapahtunut mitään, mihin kannattaisi reagoida.

Huomaatte ehkä, että listasta puuttuvat keskusta ja sdp. Se johtuu siitä, että nämä puolueet arvelevat äänestäjänsä niin typeriksi (tai varmoiksi nakeiksi), ettei niitä varten kannata ladata ohjelmaa nettiin. Siinähän menisi ainakin puolitoista minuuttia.

Johtopäätös: persujen ohjelma on aktiivisen imbesilli, muilla ei ole ohjelmaa ollenkaan. Ei mene kulttuurilla Suomessa hyvin.

Lisäys:
Demareiden vaaleja varten julkaisema ohjelma (ei varsinaisesti vaaliohjelma) löytyy täältä. Sen otsikko on "SDP:n talous- ja verolinja: Työn ja oikeudenmukaisuuden puolesta."
Ei siis suuresti yllätä, että kulttuurille on sielläkin varattu peräti kaksi lausetta:
"Ihmisten vapaa-ajan viettoon ja luovaan toimintaan, matkailuun ja kulttuuriseen osallistumiseen liittyy nopeasti kasvava elinkeino- ja tuotannollinen toiminta. Tälle luovalle taloudelle ja yrittäjyydelle on annettava lisääntyvä koulutuksellinen, tutkimuksellinen ja yritystoiminnallinen tuki."

Elektronisen taiteen festivaali Pikseliähky täyttää kymmenen. Ensimmäistä kertaa Suomenlinnassa järjestettävillä festareilla on luvassa kokeellisen ja kantaaottavan taiteen näyttelyitä, työpajoja ja seminaareja. Teemoja ovat esimerkiksi ekologiset utopiat, sähköiset jäljet tietoverkoissa sekä kokeellinen valokuvaus. Festivaalin seminaareihin ja työpajoihin osallistuu yli sata ulkomaista vierasta, joukossa muun muassa hakkereita, taiteilijoita, tutkijoita ja kulttuurikriitikoita.

Camp Pixelache -näyttelyssä Galleria Augustassa on esillä kiinnostava kokoelma teoksia ja prototyyppejä.
Kansainvälisen FoAM-taiteilijaryhmä on luonut pelimaailman, jossa seikkailevat kasvit ja johon vierailijat voivat luoda peliin omat pelihahmonsa. Samaa ekoteemaa jatkaa Tine Tillmanin ja Laura Popplowin Fungifiction. Teoksessa pohditaan, millainen on Helsinki, jossa sienet ovat päätyneet tärkeään yhteiskunnalliseen rooliin. Samassa näyttelyssä nähdään vielä Helsingin energiankulutusta mittaavat Andy Bestin Power Flower ja Maria Dunckerin Valo-loinen.
Näyttely on avoinna lauantaina 12.3. klo 12-18 ja sunnuntaina 13.3. klo 14-18.

Yllä mainittu FoAM tekee festareilla muutakin. FoAMiin kuuluu muun muassa taiteilijoita, puutarhureja, kokkeja, tutkijoita ja tekniikan ammattilaisia. Porukka järjestää työpajoja, joissa opitaan, kuinka kasvien yhteyttäminen tuottaa sähköä ja kuinka kokataan ruokalajeja, joita taiteilijat kutsuvat sähkö-tapaksiksi. Työpajan osallistujat kokeilevat, millaisilla resepteillä marjoista ja hedelmistä saadaan aikaan sähköenergiaa. Kulinaristisia kokeiluja tehdään muun muassa aronia-marjalla, joka sisältää paljon energiaa (sekä kilojouleina että mikrowatteina).

Festarien kiinnostavimmat tyypit saattavat olla mediakriitikko Alessandro Ludovico ja taiteilija Christian Nold.
Käy festarin pääseminaarissa kuuntelemassa Alessandro Ludovicoa, miestä Lovely Faces -feikkideittisivuston takana. Sivuston ideana oli, että miljoonan käyttäjän Facebook-profiilikuvat suodatettiin kasvojentunnistusohjelman läpi ja jaoteltiin miehiin ja naisiin. Kuvien pohjalta luotiin kuvitteellinen deittisivusto. Miljoonasta varastetusta kuvasta neljännesmiljoona päätyi sivustolle. Projekti todisti, miten helposti henkilökohtaisia tietoja voidaan kerätä ja hyödyntää, ja muistutti, että kaikkia nettiin ladattuja kuvia voidaan käyttää väärin. Facebook on tietenkin aloittanut oikeustoimet.
Pajasali perjantaina 11.3., vapaa pääsy.

Britannialainen Nold ei tuo festareille teosta, mutta kertoo uudesta yhteisöllisestä taideteoksestaan, joka tullaan toteuttamaan Suomenlinnassa vuosina 2011 ja 2012. Taiteilija tunnetaan muun muassa teoksista, joissa Amsterdamin lähiössä otettiin käyttöön oma valuutta (Biljmer Euro) tai piirrettiin tunnetilakarttoja kaupungeista (Brentford Biopsy ja East Paris Emotion Map).
Piirtämö (Cafe Chapmanin yläkerta) lauantaina 12.3. klo 12-18

Wafaa Bilal on irakilainen, yhdysvalloissa asuva taiteilija, joka on erikoistunut tekemään taidetta ruumiillaan.
Bilalin uusin taideprojekti oli asentaa kamera omaan takaraivoonsa. Taiteilijan kalloon pultattiin kiinni titaanilevy, johon kamera kiinnitettiin. Kamerassa on GPS-jäljitin, joka rekisteröi hänen kaikki liikkeensä. Kerran minuutissa kamera nappaa kuvan, joka lähetetään suorana Bilalin näyttelyyn quatarilaisessa arabialaisen modernin taiteen museossa Mathafissa. Projekti alkoi 15. joulukuuta 2010 ja kameran on tarkoitus pysyä taiteilijan päässä vuoden ajan. Teos on nimeltään The 3rd I ja sitä voi seurata täällä.

Taideteoksella on ainakin kaksi sanomaa. Ensinnäkin se kommentoi länsimaista kaupunkia, joka on vuorattu turvakameroilla ja muilla esineillä, jotka jäljittävät ihmisen liikettä. Projektin toinen tarkoitus on tallentaa tavallista elämää vuoden ajan. Najaf - kaupunki, josta Bilal pakeni, pommitettiin kivikaudelle, eikä sen jokapäiväisestä elämästä ole juurikaan dokumentaatiota. Nyt taiteilijan uutta kotikaupunkia dokumentoidaan tavallisesta kadunmiehen perspektiivistä ilman, että taiteilija itse ottaa aktiivisesti kantaa siihen, mitä kuvaa.

Bilal on työskennellyt Chicagon School of the Art Instituten professorina ja toimii tällä hetkellä New Yorkin yliopiston Tisch School of the Arts -yksikön apulaisprofessorina. Hänen toistaiseksi kuuluisin teoksensa on performanssi nimeltä Domestic Tension, jossa hän asui kuukauden ajan galleriassa. Katsojat seurasivat hänen asumistaan netissä ja saivat ampua häntä värikuulilla milloin tahansa. Kuukauden aikana yli 60 000 ihmistä 130 maasta kävi ampumassa häntä.
Toinen kuuluisa teos on Irakin sotaa kommentoinut Dog or Iraqi, jossa yleisö sai äänestää, kumpi joutuu vesikidutukseen: koira nimeltä Buddy vai Bilal. Bilal, tietenkin.
Vuonna 2010 Bilal tatuoi selkäänsä Irakin kartan, johon oli merkitty kaikki tunnetut kaatuneet yhdysvaltalaiset ja irakilaiset sotilaat.

Kamerateoksen ongelmat alkoivat jo ennen kuin kamera oli käynyt lähelläkään Bilalin kalloa, sillä lääkärit kieltäytyivät asentamasta kameraa. Kolmen vuoden jälkeen hän teetätti operaation lävistysstudiossa. Yliopisto, jossa Bilal työskentelee, huolestui yksityisyydensuojasta ja vaati, että taiteilija peittää kameransa aina kampuksella. Toimitukset kuten suihkussa käynti olivat ongelmallisia, ja Bilalin tarkoitus oli vaihtaa kamera vedenkestävään malliin. Ongelmia tuli myös lentokenttien metallinpaljastimissa. Tyttöystävä hyväksyi projektin ainakin aluksi, vaikkei ollutkaan siitä erityisen innoissaan.
Lopulta taiteilijan elimistö alkoi hylkiä kameraa, ja viime viikolla hänen oli poistettava se toistaiseksi. Bilal sanoi odottavansa, että haavat lakkaavat märkimästä, ja asennuttavansa kameran sitten takaisin. Paranemista odottaessaan Bilal kantaa kameraa kaulassaan.

Voi Tura. Maailma ei koskaan unohda elokuviasi, tai ainakaan rintojasi.

Pulp-tähti ja seksisymboli Tura Satana kuoli viikonloppuna. Sitä ennen hän eli elämän, joka olisi liian uskomaton pulp-leffan käsikirjoitukseksi.

Tura Luna Pascual Yamaguchi syntyi vuonna 1938 Hokkaidolla. Hänen isänsä oli japanilainen mykkäfilminäyttelijä ja äitinsä skottilais-irlantilais-cheyenne-intiaani sirkustaiteilija. Lapsuudessa hän joutui perheineen keskitysleirille, jonne yhdysvaltalaiset Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen kärräsivät japanilaista syntyperää olevia kansalaisiaan.

Päästyään leiriltä perhe asettui Chicagoon. Tura oli koulunsa priimus, mutta sai jatkuvasti turpiinsa ulkonäkönsä takia. Viisi naapuruston poikaa raiskasi Turan, kun tämä oli yhdeksän. Pojat joutuivat syytteeseen, mutta heitä ei tuomittu oikeudessa – Turan mukaan tuomari oli lahjottu.

Sitten alkaa osuus, jonka Quentin Tarantino myöhemmin lainasi elokuvaansa Kill Bill. Tura opetteli karatea ja aikidoa, koska halusi kostaa raiskaajilleen. Oman kertomuksensa mukaan hän jäljitti raiskaajapojat yksi kerrallaan seuraavan 15 vuoden kuluessa. Tura mukiloi kaikki henkihieveriin ja vasta juuri kun nämä olivat menettämässä tajuntansa, Tura kertoi kuka oli ja miksi oli tullut kostamaan.

Tura lähetettiin 13-vuotiaana erityiskouluun häiriökäyttäytymisen takia. Siellä hän perusti italialaisten, juutalaisten ja puolalaisten tyttöjen kanssa tyttöjengin nimeltä Angels, joka alkoi terrorisoida naapurustoa. 13-vuotias Tura naitettiin 17-vuotiaalle sulhaselle, koska avioliiton ajateltiin rauhoittavan hänet. Avioliitto epäonnistui surkeasti, Tura häädettiin kotoa ja pakotettiin asumaan enonsa kanssa. Eno tykkäsi nuorista tytöistä ja Tura otti hatkat.

Historiankirjoitus ei ole yksimielinen siitä, saapuiko Tura Los Angelesiin 13- vai 15-vuotiaana. Väärät paperit hänellä kuitenkin oli, ja niillä hän pestautui ensin blues-laulajaksi, ja kun se ei onnistunut, alastonmalliksi. Hieman myöhemmin hän palasi Chicagoon perheensä luo ja ryhtyi burleskitanssijaksi. Club Rendevouzissa Illinoisissa hänet tunnettiin Galateana, elävänä patsaana. Pian Tura vaihtoi burleskin paremmin palkattuun strippaamiseen. 19-vuotiaana Tura tuli raskaaksi, mutta jatkoi tanssimista vielä kahdeksan kuukautta. Raskaana oleva strippari oli hitti ja Tura ansaitsi yli 6000 silloista dollaria kuussa.
Hiukan myöhemmin Elvis Presley hurmaantui Turasta ja pariskunta alkoi seurustella. Elvis kosi. Tura kieltäytyi, mutta piti sormuksen.

Tura esiintyi ensin tv-sarjoissa ja myöhemmin leffoissa. Hänen ensimmäinen muistettava roolinsa on ranskalaisprostituoitu elokuvassa Irma La Douce. Tura breikkasi vuonna 1965 elokuvassa Faster, Pussycat! Kill! Kill!, joka on Kill Bill -elokuvien esiäiti. Tura esittää elokuvassa Varlaa, gogo-tanssijoiden pomoa, joka määrää tanssijaryhmänsä kidnappaamaan pariskunnan. Mies murhataan, nainen pakotetaan mukaan tanssiryhmään ja sen verisiin seikkailuihin. Tura muistetaan myös roolistaan kulttiohjaaja Ted V. Mikelsin elokuvassa The Astro-Zombies.

Elokuvauran jälkeen Tura palasi kouluun ja opiskeli sairaanhoitajaksi. Eräänä yönä potilaaksi tuotiin narkkari, jonka lääkäri ilmiantoi poliisille. Narkkari (joka eräiden lähteiden mukaan oli myös Turan rakastaja) palasi kostamaan, mutta kun ei löytänyt lääkäriä, ampui sen sijaan Turaa. Toivuttuaan Tura jäi kortittoman rattijuopon alle ja joutui kahdeksi vuodeksi sairaalaan. Hänet tuomittiin pyörätuoliin loppuiäkseen, mutta kolmen vuoden kuluttua hän harjoitteli jälleen karatea. Tura meni naimisiin poliisin kanssa ja myöhempinä vuosinaan työskenteli hammaslääkäriaseman sihteerinä.

Nyt Tura on siis kuollut, mutta ei poissa. Hän ja hänen uskomattomat rintansa inspiroivat muitakin kuin Quentin Tarantinoa. Tura oli myös Xenan tekijöiden idoli ja yhdysvalloissa tuotetun japanipornon suuri innoittaja.
Metallibändi Manhole nimesi itsensä uudelleen Tura Satanaksi ja kuuluisa argentiinalaisbändi Babasonicos omisti hänelle kappaleen Viva Satana!
Sitä kuunnellessa on hyvä pitää pieni hiljainen hetki. Tai ehkä kolme, sillä rinnat ansaitsevat omansa.

Pohdimme ystävieni kanssa, kuka on maailman kuuluisin turkulainen. Ehdotettiin Mikael Agricolaa. Mainittiin Saku Koivu ja Mauno Koivisto. Mutta kyllä se vaan on Touko Laaksonen, yli 150 000 Google-hitin erotuksella toiseksi kuuluisimpaan. No hyvä on, Laaksonen on oikeasti Kaarinasta, mutta liippaa tarpeeksi läheltä. Sama mies lienee myös Suomen kuuluisin kuvataiteilija kautta aikojen. Toki myös Suomen tunnetuin homo. Ja jos nyt superlatiiveja etsitään, kulttuurihistorioitsija Joseph W. Sladen mukaan Laaksonen on vaikutusvaltaisin koskaan elänyt homopornokuvien piirtäjä.

Nyt Laaksonen palaa kotiin. Turku juhlistaa kulttuuripääkaupunkivuottaan tuomalla Logomoon Tom of Finland -retrospektiivin, jonka teokset ovat lainassa Los Angelesissa sijaitsevan Tom of Finland Foundationin pysyvästä kokoelmasta. Näyttely on esillä 18.12. asti.

Esillä on kuvia koko taiteilijan uran ajalta. ”Varhaistuotantoa” edustavat kakarana piirretyt rosvo ja poliisi -sarjikset, joissa ei rehellisesti sanoen vielä näy montaakaan merkkiä taiteellisista lahjoista.
1930-luvun lopussa Laaksonen muutti Turusta Helsinkiin opiskelemaan. Hän alkoi piirtää komeita miehiä aluksi huvikseen itselleen ja ystävilleen.
Laaksonen palveli talvisodassa ilmatorjunnassa. Tältä ajalta on hänen mukaansa peräisin kiinnostus uniformuihin (natsiuniformut kiinnostivat häntä erityisesti – myöhemmin Laaksonen katui näitä töitä). Sodan aikana hän ei juuri piirtänyt, mutta palasi sodan jälkeen kouluun Helsinkiin. Sodanjälkeisen kuvat eroavat myöhemmästä tuotannosta niin piirrosjäljeltään kuin teemoiltaankin: niissä esiintyy keskiluokkaisia, jopa hempeitä hahmoja.

Vuodesta 1956 Tom of Finland alkoi piirtää kuvia yhdysvaltalaisiin bodauslehtiin kuten Physique Pictorial. Lehtien julkilausuttu tarkoitus oli esitellä kehonrakennusta, mutta todellisuudessa ne tarjosivat homomiehille silmäniloa aikana, jolloin homous oli kauheaa.
Teoksien miehet ovat sotilaita, metsureita, merimiehiä, nahkahomoja ja motoristeja. Suomalaisuus näkyy piirroksissa, jossa miehet saunovat tai uittavat tukkeja. Physique Pictorialin kanteen vuonna 1957 piirretty tukinuittokuva onkin yksi Tom of Finlandin kuuluisimpia töitä.
Äärimmilleen bodatut, v-malliset miehet ja pullistelu ovat läsnä teoksissa uran loppuun saakka. Valtavat lihakset (ja penikset) suorastaan tursuilevat ulos vaatekappaleiden alta. Miehet ovat - täysin poikkeuksellisesti tuon ajan homokuvastolle - hyväntuulisia, itsevarmoja ja äärimmäisen miehekkäitä.

Vuonna 1962 Yhdysvaltain sensuurikäytäntö lieventyi ja Laaksonen alkoi piirtää miehiä myös rehellisiin homolehtiin. Pääasiassa kuvat olivat yhä soft-pornoa, mutta enää niissä esiintyviä miehiä ei tarvinnut väittää heteroiksi kehonrakentajiksi.
Teokset ovat pieniä, usein vain A4-kokoisia lyijykynätöitä. Laaksonen olikin ensisijaisesti kuvittaja. Teokset ovat taitavia ja yksityiskohtaisia, mutta Laaksonen on pikemminkin kulttuurihistorian merkkihenkilö kuin suuri taiteilijavisionääri.

Esillä on myös taiteilijan tiettävästi viimeinen teos 1980-luvulta. Siinä on sekstataan kondomin kanssa. Laaksonen näki, kuinka homoseksi muuttui kielletystä ensin hyväksytyksi, sitten vapaaksi seksuaalisuuden juhlaksi, jonka HIV lopulta keskeytti. Laaksonen käsitteli asiaa lisäämällä kondomit kuviinsa.

Yksi teos pomppaa esiin. Siihen on kuvattu tavallisen näköinen nuori mies, ainoana fantasiamiesten armeijassa. Kyseessä onkin Laaksosen ystävä (rakastettu?) vanhoilta päiviltä. Hänen kuvansa korostaa entisestään sitä, että kaikki fantasiamiehet ovat normaalin ulkonäön tuolla puolen. 1950–1980-luvulla nämä kuvat olivat pullollaan fantastista riemua ja ylpeyttä seksuaalisuudesta. Nyt kun ihminen saa olla melko vapaasti homo, eivätkä kuvat tarjoa samanlaista vapautumisen kanavaa,
mieleen hiipii huoli siitä, asettavatko ne ulkonäköpaineita. Vai katsovatko homot näitä enää? Logomon näyttelyhän on suunnattu avarakatseisille valtavirtaheteroille. Onneksi joku kristillisessä tynnyrissä elänyt turkulainen sentään vähän paheksui yleisönosastolla.

Tom of Finland oli ehtinyt vaikuttaa ratkaisevasti homomiesten tapaan nähdä itsensä, toisensa ja asemansa kymmenien vuosien ajan. Suuri ilmiö Tom of Finlandista tuli 1980-luvulla, jolloin galleriat alkoivat esitellä homoeroottista taidetta laajemmin.
Tom of Finland oli ensimmäisiä taiteilijoita, joka yhdisti yltiömaskuliinisuuden ja homoseksuaalisuuden. Ennen häntä homon stereotyyppi oli (sekä valtaväestön että usein myös homojen keskuudessa) neitimäinen ja hintelä alistuja. Tom of Finlandin teokset antoivat homoille oikeuden miehekkyyteen. Hänen taiteellaan oli valtavan suuri rooli koko länsimaisen maailman homojen seksuaaliselle vapautumiselle ja homojen oikeuksia ajavien liikkeiden synnylle 1960- ja 1970-luvulla. Tom of Finland on tehnyt Suomea tunnetuksi maailmalla yli 50 vuotta. Siinä teille esimerkkiä, Suomen brändivaltuuskunta.