Kulttuuri

Näytetään kirjoitukset lokakuulta 2010.

Karoliina Sallinen is lovessa. LOL &  3

Rakas avomieheni on paska jätkä. Jättää nyt petipotilas yksin kotiin, ja lähteä itse vetelemään persuukset illanviettoon. Tämän päätelmän tekivät miehen kaverit lukiessaan edellisviikonloppuisen statuspäivitykseni: ”Karoliina Sallinen pakkolepää vaakatasossa, kun muut menee saunailtoihin ...en katkera mutta kuitenkin!”

Todellisuudessa muruseni viihdytteli makoiluun tylsistynyttä ja kiukuttelevaa naistaan kotona, Sallisen työkavereiden hyppiessä uima-altaaseen saunaillan tuoksinnassa. Kyllä! Työpaikkani naiset järjestävät kemuja, vaikken minä pääsisikään mukaan. Miten törkeää!

Olen mielestäni ollut järkevät facebook-käyttäjä. En hyväksy oppilaideni kaveripyyntöjä. En kerro yksityisyystietojani ja sensuroin kuvia. Näköjään en ole ollut kuitenkaan tarpeeksi tarkka. Unohdin, että statuspäivitykseni kertoo monen mielestä myös autenttisesti parisuhdepäivitykseni...ja se on yleisön mukaan nyt näköjään kriisissä.

Kirjallisuusblogi ”Kirjoittajatreffit” on koonnut viisi tilapäivityskategoriaa, joita varioimalla ”luot itsestäsi miellyttävän facebook-vaikutelman, tuotat tuttavillesi loputonta iloa ja viihdykettä sekä keräät ennätysmäärän kommentteja tilapäivityksiisi”. Olin kyllä saanut huomiota, mutta miellyttävä kuva oli jäänyt vielä tekemättä . Ei kuitenkaan hätää. Tämän pystyisi korjaamaan "Kirjoittajatreffien" mukaan tiedotus-, tunne- ,sitaatti-, kutsu- tai kysymysstatuksen avulla. Pääsäännöksi kaikkiin päivitysryhmiin sivusto antaa kohtuullisuuden: kertomalla tarpeeksi, mutta ei liikaa, saa aikaan parhaat tulokset. Epämääräiset ”Vituttaa!!!” ja ”miettii, mitähän tässä pitäisi tehdä?” kannattaisi kuulemma unohtaa, ja tilalle voisi iskeä vaikka kommenttikalastelijan lempistatuksen,linkin johonkin mielenkiintoiseen sivustoon.

Mielestäni olin käyttänyt viimeviikkoisessa viestissäni tunnepäivitystä, mutta ehkä virhe olikin tapahtunut siinä, että olin ollut liian ankea. Olen aina öllövihannut HanipuppeliSydänSydän –statuksia niiden teennäisyyden takia. Ehkä mielipiteeni johtuu siitä, etten tykkää muutenkaan lässytellä, sekä siitä, että omien havaintojeni pohjalta juuri tällaisten statusten laittajat useinkin ehtivät erota, ennen kuin kultainen Petri-Oskari on ehtinyt pyöriä kuvioissa seuraavaan juhannukseen. Olen ajatellut, että lemmekkäät statukset syövät uskottavuutta...suhteelta ja statukselta.

Alkoi kuitenkin mietityttää, täytyisikö facebookmaailmassa antaa periksi vanhoille periaatteilleen, jotta muut eivät huolestuisi. Täytyykö onnea todellakin todistella, jotta sen uskotaan olevan olemassa? Ehkä uusi iskulauseemme tuleekin olemaan: Päivitän, siis olen.

P.S. Lisäsin tästä blogista linkin statuspäivitykseeni (mitä en ole siis ennen tehnyt) testatakseni toimiiko ”Kirjatreffien” vinkki. Saa nähdä, menevätkö kaverini lankaan tehden Cityn sivuille joukkorynnäkön!

Kirjoittajatreffit: http://kirjoittajatreffit.net/2009/09/miten-kirjoittaa-hyvia-facebook-tilapaivityksia/


Kakka, öljy ja uusnatsit  11

Kakka. Siinä venäläisen nykytaiteen yksi merkittävimmistä rakennuselementeistä. Minulta on pyydetty lisää Venäjään liittyviä blogauksia. Täältä pesee.
Suomalaiset kulttuurilehdet Rondo, Tanssi, Filmihullu, Parnasso, Taide ja Teatteri matkasivat yhdessä Pietariin tarkastelemaan, mistä päin Venäjän taiteessa nyt tuulee. Kaikki julkaisevat Pietari-teemaisen numeron. Hieno yhteisprojekti, jollaista Suomessa ei tietääkseni ole ennen toteutettu. Jostain syystä seuraavat kiinnostavat, ajankohtaiset ja joissain tapauksissa erittäin merkittävät venäläiset taiteilijat jätettiin vähemmälle huomiolle.

Roman Ass
Herra Ass luottaa siihen, että vaikka lännessä ihmisen ulosteet alkavat olla jo vähän tylsä aihe taiteelle, Venäjällä paska toimii yhä. Hänen tyypillinen performanssinsa voi mennä vaikka näin:
Ass menee kadunkulmaan. Hän ottaa esiin kaksi viiden litran kanisteria virtsaa. (Kanisterissa lukee ”taiteilijan kusta”, jotta asia ei jäisi epäselväksi.) Ass kaataa virtsan päähänsä ja huutaa samalla iskulauseita kuten ”Isänmaan puolesta! ja ”Eläköön Stalin!”. Kun kanisterit ovat tyhjät, taiteilija yrittää sytyttää itsensä palamaan tulitikuilla. Kun virtsasta läpimärkä taiteilija ei syty, hän kiroaa itsensä ja tulitikkunsa. Sitten taiteilija kaivaa housuistaan omaa paskaansa, hieroo sen naamaansa ja huutaa ”Taide on kuollut!” ja ”Taide on paskaa!”.
Tällainen oli hänen teoksensa Fire Piss / Immortality.

Kuva: Roman Ass
Kuva: Roman Ass
Kuva: Roman Ass
Kuva: Roman Ass

Andrei Molodkin
Käsitetaiteilija Molodkinilla on fetisistinen suhde öljyyn. Innostus on ilmeisesti peräisin ajalta, jolloin mies työskenteli armeijan leivissä siperialaisilla öljylähteillä. Kuuluisimpia teoksia ovat muovista rakennetut sanat ”Fuck” ja ”Democracy”, jotka on täytetty verellä ja irakilaisella raakaöljyllä. Teoksillaan hän – tuskin yllättävästi – kyseenalaistaa länsimaista tapaa elää öljystä riippuvaisena. Molodkinin viimeisin tempaus on rakentaa jättimäinen painekattila, jossa puristaa öljyä kuolleista ihmisruumiista. Taiteilijan mukaan
”Jos voimme täyttää bensatankkimme dinosauruksilla, niin miksi emme ihmisillä.”

Kuva: Andrej Molodkin
Kuva: Andrej Molodkin

Alexander Brener
Brenerin taidefilosofia on se, että pitää toimia, ei puhua pehmeitä. Lisäksi hän vastustaa taiteen kaupallistumista. Niinpä hän meni Stadejlikin museoon Amsterdamissa ja maalasi ison dollarin merkin miljoonien arvoiseen Malevichin teokseen nimeltä Suprematism. Syytehän siitä tuli. Brener puolusti itseään oikeudessa sanomalla, että hänen tekonsa oli taidetta ja hän oli vuorovaikutuksessa Malevichin työskentelyyn. Vaikka jopa museon kuraattori myönsi, että kyseessä on taideteko, Brener joutui kahdeksi vuodeksi vankilaan.
Muita Brenerin kuuluisia performansseja on meneminen moskovalaiseen Pushkinin taidemuseoon ja kakkaaminen Van Goghin maalausten eteen. Jeltsinin vielä pitäessä valtaa Brener meni kovassa pakkasessa puolialastomana, nyrkkeilyhanskat kädessä Kremlin eteen ja yritti haastaa Jeltsinin kaksintaisteluun. Pushkinin aukiolla hän yritti rakastella vaimonsa kanssa pakkasessa. Eihän siitä mitään tullut. Niinpä pariskunta jatkoi naimisen yrittämistä ja huuteli väliin “Ei onnistu! Venäläiseltä nykytaiteilijalta ei mikään onnistu! Tämäkin varmaan onnistuisi, jos olisin Jeff Koons!”

AES Group
Tästä taiteilijakollektiivista pitävät hieman yllättävästi sekä nykytaide-eliitti että uusnatsit. Ensimmäiset ylistävät jo vuodesta 2001 maailmaa kiertänyttä teosta, jossa on esillä kymmenen venäläisen teinitytön isot valokuvat. Teoksen yhteydessä on taulu, jossa kerrotaan, että puolet söpöistä, fudis-t-paitoihin sonnustautuneista tytöistä on vankilassa istuvia rikollisia. Rikokset selostetaan yksityiskohtaisesti. Mukana on esimerkiksi nuori nainen, joka on murhannut isäpuolensa keittiöveitsellä. Katsojan tarkoitus on arvailla, ketkä viisi istuvat vankilassa. Näyttelyn lopuksi voi tehdä lahjoituksen venäläisten teinityttörikollisten olojen parantamiseen.
Uusnatsit taas intoutuivat teossarjasta nimeltä The Muslim Project. Siinä taiteilijat pohtivat, millaisilta maailman tunnetut muistomerkitnäyttäisivät siinä tapauksessa, että muistomerkki olisi radikaalimuslimien hallinnassa. Eiffel-tornin taustalla on moskeijoita ja Vapaudenpatsas on verhottu siveäksi.

Kuva: AES Group
Kuva: AES Group

Oleg Kulik
Kulikin ura alkoi Deep into Russia -sarjalla, jossa taiteilija on harrastavinaan seksiä erilaisten eläinten kanssa. Myöhempiin performansseihin kuuluu muun muassa Koiraihminen, jossa alaston taiteilija kytkee itsensä vaikkapa kaupan eteen ja estää hurjalla haukullaan ihmisiä pääsemästä sisään. Osana samaa teossarjaa hän asui koiralle tarkoitetussa häkissä muutaman viikon, käyttäytyen kuten koira. Nykyään Kulik on hieman rauhoittunut ja keskittynyt pääasiassa videotaiteeseen sekä outoiluun. Hän esimerkiksi pukeutuu jättiläismäiseksi discopalloksi ja lähtee bilettämään.

Gosha Rubchinskij
26-vuotias kuvataiteilija/valokuvaaja/suunnittelija/stylisti/meikkitaiteilija Gosha Rubchinskij
on noussut jonkinlaiseen kulttiasemaan moskovalaisten nuorten taideihmisten ja alakulttuuripiirien silmissä. Legendaarisen venäläisen muotiraamatun, OM Magazinen, inspiroima nuorukainen työskenteli teinistä saakka stylistinä ja meikkaajana, kunnes perusti pari vuotta sitten oman vaatemerkkinsä. Hän valokuvaa ja videokuvaa moskovalaisia alakulttuuri-ihmisiä ja suunnittelee vaatteita esimerkiksi skeittareille. Skeittarin paidassa voi komeilla vaikkapa venäläisen ja neuvostoliittolaisen rakennustaiteen aikaansaannoksia.

Kuva: Gosha Rubchinskij
Kuva: Gosha Rubchinskij

Avdei Ter-Oganian
Ter-Oganianin ensimmäiset työt olivat Duchamp-parodioita: pisuaareja, joihin katsojien oli todella tarkoitus virtsata. Seuraavaksi hän kiipesi Yhdysvaltain Moskovan-suurlähetystön katolle ja korvasi siellä liehuvan lipun Jasper Johnsin lippuparodialla. Ter-Oganian julistaa inhoavansa taiteen kaupallisuutta ja yrittävänsä tarkoituksellisesti tehdä taidetta, jota kukaan ei halua ostaa. Suuressa taiteen myyntinäyttelyssä hän esimerkiksi kaupitteli halpoja ja huonoja ikoneja, joita kävijät saivat rikkoa tai palkata hänet rikkomaan. Tästäkös Venäjän jumalaapelkäävät viranomaiset kimmastuivat. Taiteilija haastettiin oikeuteen, mutta hän pakeni maasta ennen oikeudenkäyntiä.

Kuva: Avdei Ter-Oganian
Kuva: Avdei Ter-Oganian

Slava Mogutin
Siperialaissyntyinen taiteilija on tehnyt uransa New Yorkissa. Parikymppisenä hän tuli Venäjällä tunnetuksi homoaktivistina ja journalistina. Mogutinin teosten ja tekstien katsottiin “loukkaavan syvästi venäläistä moraalintajua”, “aiheuttavan kansallista, sosiaalista ja uskonnollista eripuraa” sekä “ihannoivan brutaalia väkivaltaa ja seksuaalisia perversioita”. Hän joutui syytteeseen ja oli saada seitsemän vuoden vankeusrangaistuksen. Amnestyn ja PENin avulla hän pääsi pois Venäjältä Yhdysvaltoihin, jossa on pitänyt taidenäyttelyitä, kirjoittanut kirjoja ja runoja, valokuvannut sekä esiintynyt homopornoelokuvissa.

Kuva: Slava Mogutin
Kuva: Slava Mogutin
Kuva: Slava Mogutin sarjasta Lost Boys
Kuva: Slava Mogutin sarjasta Lost Boys

Chto Delat (Mitä on tehtävä)
Vuonna 2003 perustettu pietarilaisryhmä koostuu taiteilijoista, kirjailijoista, taidekriitikoista ja filosofeista, jotka töillään tekevät ja kommentoivat politiikkaa. Vaikutteet haetaan, ryhmän nimeä myöten, Neuvostoliitosta ja sosialistisen realismin muotokielestä. Jatkuvasti virkavallan kanssa napit vastakkain oleva ryhmä on muun muassa järjestänyt koeluontoisia mielenosoituksia, julistekampanjoita ja taidetapahtumia testatakseen, missä vaiheessa poliisi ja turvallisuusviranomaiset puuttuvat asiaan. Performansseissa on esimerkiksi lavastettu kommunistista utopiaa tavalliseen venäläiseen nukkumalähiöön ja hajotettu kuuluisia 1950-luvun sosialistisen realismin taideteoksia. Monista performansseista ei ole dokumentaatiota, koska poliisi on takavarikoinut videonauhat.

Kuva: Chto Delat
Kuva: Chto Delat

Halutaan ostaa yksi flow  6

Monilla, myös minulla vielä muutama viikko sitten, on kummallinen tapa ihannoida sairauslomien lötköjä päiviä. Kun herää ärsyttävään piipitykseen 5.50, kahvi on loppu ja peilistä tuijottaa Frankenstein, ei pistäisi pahakseen, jos kuumemittari näyttäisikin äkistään muutamaa lisänumeroa vapauttaen ahkerikon työnorjuudesta.

Kun sairausloma sitten todella alkaa, voi euforisessa ”katson vain tv-shoppia ja syön nuudeleita” –fiiliksessä leijua muutaman päivän. Kahden päivän päästä onkin selkä niin seulana, että kaikki asennot tuntuvat pahalle. Ja kyllästyttää. Ja katsoo samaa Jimin synnytysohjelmaa viidettä kertaa. Ja alkaa tuntea ärsytyksen ensimmäisiä merkkejä.

Meikäläinen on ollut nyt pakkovaakatasossa kohta viikon. Voin sanoa, ettei naurata. Tähän kaikki iloiset kaverini ovat todenneet, että ”hei, nythän sulla on aikaa kirjoittaa”. No niinpäs onkin, mutta arvatkaa tuleeko kirjoittamisesta mitään. Ei tule.

Kun oma maailma alkaa pyöriä sängyn ja kaksi metria kauempana olevan vessan välissä, supistuu myös havaintomaailma melko pieneksi. Silloin on mahdotonta keksiä mitään järkevää sanottavaa. Yleiseksi ohjeeksi valkoisen paperin kammoon annetaan muun puuhastelun keksiminen. Kynän tai näytön hetkellinen hylkääminen. Jos kuitenkin istuminen lasketaan liian suureksi ponnistukseksi, muun puuhastelun keksiminen voi olla haastavaa.

Tässäpä tympääntyneen blogarin kirjoitustilitys. Ja avunhuuto: Mistä olette saaneet oman flownne takaisin?


Tatuointi 2010-luvun tyyliin  8

Musteella tehty tatuointi oli in pari tuhatta vuotta, mutta 2010-luvun tekniikan myötä se tuntuu niin… tylsältä.

John Rogers Illinoisin yliopistosta on kansainvälisine työryhmineen kehittänyt pienen pieniä ledivaloja, jotka voi asentaa ihmisen ihon alle.
Mikroskooppiset ledit ovat vain 2,5 μm paksuja (ihmisen hiuksen paksuus on suunnilleen 20-180 μm). Silikonilla päällystetyt ledit ovat vedenkestäviä ja ne voidaan turvallisesti istuttaa implanteiksi ihmiskehoon. Miniledejä voidaan toki käyttää tylsemminkin kuin tatuointeihin, pääasiassa lääketieteessä. Mutta hei – ketä kiinnostaa lääkkeidenkuljetuksen avustaminen, lääketieteellinen monitorointi tai spektroskopia, jos voi taiteilla ihonalaisen, välkkyvän I ♥ MOM -tekstin selkäänsä?

Toinen tatuointiuutuus käyttää AR-tekniikkaa (Augmented Reality, suomeksi ei vielä vakiintunutta termiä, mm. paranneltu/ehostettu/täydennetty/lisätty todellisuus). Buenosairesilainen ohjelmistoyritys ThinkAnApp on kehittänyt liikkuvan tatuoinnin. Uutuutena tässä on se, että ennen AR on toiminut lähes yksinomaan tasaisilla ja/tai liikkumattomilla pinnoilla. Firma onnistui siirtämään sen ihmisen iholle.
Homma toimii suunnilleen näin: ihmisen ihoon tatuoidaan jokin viivakoodi, joka voi olla hyvin yksinkertainen, esimerkiksi alla olevassa videossa nähtävä neliö. Kun koneeseen on asennettu tietty softa ja neliötä katsotaan nettikameran läpi, tatuointiin ilmestyy liikkuva 3D-hahmo. Kuinka siistiä! Myönnettävästi tämä demo-tatska ei ole hienoin näkemäni kuva, mutta miettikää, millaisia sovelluksia tällä on ihotaiteen ja ihan tavallisen taiteen saralla.

Ja loppuun vielä silmätatska. Okei, okei, vähän passé, mutta aika hieno silti.


Kaikki inkkarit kanootissa  20

Jos ryhmittelisin postauksieni saamat kommentit erilaisiin kategorioihin, ylittäisi kielioppivirheisiin tai muihin käyttämiini sanoihin liittyvät lukijoiden kirjoitukset varmasti määrältään kaikki varsinaiseen sisältöön liittyvät kommentit. Joskus se on oikein pänninyt. Olen raahautunut aamunkoitteessa pressitilaisuuteen, napsinut kuvia ja kehitellyt blogauksen oikein teemankin, jonka jälkeen kymmenen kommenttia käsittelee kuitenkin vain muffini-muffinssi-cupcake-vuokakakku-kuppikakku -dilemmaa.Tulee tunne, menikö ihan oikein. Toisaalta: tähän pitäisi äikän open olla oikein tyytyväinen! Sanoilla on väliä.

Vanha yliopistoproffani sanoi ensimmäisenä opiskeluvuotenani, että pahimmat kielinipot löytyvät niistä ihmisistä, jotka eivät todellisuudessa tiedä kielestä mitään. Hänen mukaansa sivistys toi mukanaan liberaalin ajatusmaailman. Tämän mielipiteen kannustamana en olekaan sitten jaksanut nipottaa työni ulkopuolella juuri mistään kielivirheistä. Ihanan vapauttavaa!

Tästäkin huolimatta nutturapäinen kielipoliisi nostaa välillä päätään. Tässäpä siis pieni lista kieliasioista, jotka ärsyttävät useinkin meikäläistä:

1) Uutisissa käytetty veetto-oikeus. Kuka tietää, mitä tarkoittaa ”veetto”? Jos sellainen on, kertokoon minullekin. Eiköhän kyseessä ole kuitenkin ihan veto-oikeus.
2) Nämä todella kekseliäät ja ah-niin-nokkelat sutkautukset ”kaikki inkkarit kanootissa”, ”kaikki muumit laaksossa”, ”kirkkain pullo hyllyssä” ja ”terävin kynä penaalissa”. Kuka näitä keksii? Miksi? Ja kenestä ne ovat oikeasti hauskoja?
3) Ketä-sanan käyttö silloin kun pitäisi käyttää ”kukaa”. Tiedän sen liittyvän tiettyihin murrepiirteisiin, mutta silti. ”Ketä on ottanut mun laukun?” Se on ”kuka” tai ”ketkä”. Piste.
4) Hieno-i, eli ylikorrektin puheen keksiminen lisäämällä i sellaisiin paikkoihin, joihin se ei kuulu. Kehottaa, ei kehoittaa!
5) Ylisöpöily, joka tekee monista sanoista paljon ällömpiä, kuin ne todellisuudessa edes ovat. Viime postauksessa mainistemani ”masuasukki” ja samaan lapsikategoriaan liittyvät ”vaavi”, ”tisumaito”, ”kestoilu” ja ”ovikset”. Ei ihme, että näiden termien jälkeen se isukki-pisukki lähtee sitten läisikimään, ja etsii jonkun, joka osaa puhua myös yli kaksivuotiaiden kieltä!
6) Konteksidorkat, jotka eivät muuta puhettaan, vaikka tilanne sitä vaatisi. Helsinkiläisen ei ole pakko skruudata fibluja, eikä hankasalmelaisen tarvite odottaa linkkiä paita lustuuksellaan, jos ei välttämättä halua saattaa muualta tulevaa puhekumppaniaan hankalaan tilanteeseen. Sanoa voi aina toisin, ja suurta viisautta onkin muuttaa hankalat asiat selkokielisiksi.

Että näin. Kylläpä helpotti. Kerropa nyt oma kielen ällölistasi!


Ällös amputoi Batmania  5

1940-luvun alussa DC Comicsin kustannustoimittaja Sheldon Mayer jakoi alaisilleen listan supersankarisarjakuvan kielletyistä aiheista ja asetelmista. Tällainen lista kädessä käsikirjoittajat ja piirtäjät pakersivat esimerkiksi Lepakkomiestä ja Teräsmiestä:

1. Emme missään olosuhteissa näytä injektioneuloja. Jos hahmoa on välttämätöntä lääkitä tai huumata, se voidaan tehdä säteellä tai muulla yhtä mielikuvituksellisella keinolla.
2. Emme koskaan näytä arkkua, emmekä varsinkaan sellaista, jossa on ruumis.
3. Emme koskaan näytä sähkötuolia tai hirttämistä. Jos hirttäminen on näytettävä, näytettäköön vain silhuetti. Jos on näytettävä sähkötuolilla teloittaminen, pannaan muut vangit puhumaan siitä. Sitten valot sammuvat ja syttyvät uudelleen. Tämä on paljon dramaattisempaa eikä hermostuta lukijoidemme äitejä ja isiä.
4. Emme näytä puukotusta. Jos sarjakuvaan on välttämätöntä liittää miekkailukohtaus, tapon voi näyttää silhuettina.
5. Ei verta tai verisiä teräaseita.
6. Ei luurankoja tai pääkalloja.
7. Emme polta ketään elävältä.
8. Yhdenkään hahmon ei ole lupa sanoa ”Mitä v…” (”What the…”)
9. Ketään ei tule kutsua ”ääliöksi” (jerk), tai, kuten eräs kirjoittajamme ketalemaisuuksissaan ehdotti, ”pääliöksi” (joiky).
10. Emme koskaan näytä kidutuskohtauksia tai esimerkiksi ruoskimista.
11. Pieniä lapsia ei tapeta eivätkä he kuole esimerkiksi sairauksiin tai onnettomuuksissa. On hyväksyttävää, että he ovat kuolleet ennen kuin tarina alkaa. Joissain harvoissa tapauksissa, ei kuitenkaan liian usein, voi olla välttämätöntä uhata heidän henkeään, mutta siinä kaikki.
12. Meidän ei tule katkaista hahmon raajoja – ellei hahmo sitten ole ollut onnettomuudessa, jossa hän on haavoittunut ja jonka seurauksena raaja on poistettava kirurgisesti. Sama pätee silmien ulos kaivamiseen jne.

Osa ohjeista on voimassa edelleen. Esimerkiksi pikkulasten murhaaminen on edelleen pahapaha juttu. Pääkallot sen sijaan… No, tiedätte kyllä.

Miten tällaiset ohjeet syntyivät? Syy on supersankarisarjakuvan kohtaamassa raivoisassa vastustuksessa, joka alkoi heti sen synnyttyä 1930-luvulla. Laajamittaisen ajojahdin lähtöpisteenä voidaan pitää vuoden 1940 Chicago Daily Newsin kriitikon Sterling Northin arvostelua Teräsmiehestä. Northin mukaan kyseinen sarjis oli
“Huonosti piirretty, huonosti kirjoitettu ja siinä on huono painojälki. Se rasittaa nuoria silmiä ja nuorten hermoratoja – nämä pulp-vaikutteiset painajaismaiset tarinat saavat nuoret käyttäytymään väkivaltaisesti. Ihon alle ja aivokuoreen tunkeutuvat kuvat seksistä ja murhista turruttavat lapsen ja estävät häntä nauttimasta tarinoista, jotka ovat vaikkakin parempia, myös hidastahtisempia.”
Artikkeli oli sodanjulistus sarjakuvalle. Siinä North kutsui Amerikan vanhempia ja opettajia taistoon nuorison mielet mädättävää kauhistusta vastaan.

Haasteeseen tarttui kaikkein kiihkeimmin newyorkilainen, kriminaalipsykologiaan erikoistunut psykiatri nimeltä Frederick Wertham.
Hän alkoi käydä väsymätöntä taistelua sarjakuvaa vastaan yleisönosastoilla, tutkimuksissa, seminaareissa ja puhetilaisuuksissa. Werthamin meriitteihin kuuluu muun muassa läntisen maailman tunnetuin sarjakuvanvastainen teos, Seduction of the Innocent. Kirjassa hän osoittaa, kuinka sarjakuvat antavat lapsille väärän kuvan maailmasta (esim. Teräsmies osaa lentää), ne promotoivat homoseksuaalisuutta (Batman ja Robin ovat ilmiselvästi rakastavaisia) ja hämmentävät tyttölapsia tarjoamalla vääränlaisia naisenmalleja (Ihmenainen siis, niinku, on itsenäinen. Ja tappelee!). Kirjaa kritisoitiin muun muassa siitä, että siinä esitetyt tutkimukset sarjakuvan vaikutuksista oli tehty nuorisorikollisilla. Nämä kaikki ovat lukeneet sarjakuvia, ja katsokaa mitä heistä on tullut! Kritiikkiin Werthamn vastasi, että jos vaikutus nuorisorikollisiin on tällainen, sen on oltava tavallisiin lapsiin vielä voimakkaampi.

DC Comicsin ohjeet piirtäjilleen on laadittu ennen pahinta sarjakuvantuhovimmaa. Sarjakuvien polttamiset alkoivat hieman myöhemmin. Ensimmäinen niistä tapahtui tiettävästi 20. joulukuuta 1948, jolloin joukko binghamtonilaisia New Yorkin osavaltiossa kokosi ja sytytti sarjakuvarovioita. Tämä innoitti kansaa ympäri Yhdysvaltoja, ja vielä 1950-luvulla partiopoikien piti New Jerseyssä polttaa sarjakuvalehtiä saadakseen arvostetun kotkamerkin (Eagle Scout rank).

Werthamin ristiretki johti lopulta senaattiin ja oikeussaliin. Siellä Wertham piti tunteikkaan puheen, joka loppui hänen kuuluisaan lauseeseensa “Sarjakuvateollisuuteen verrattuna Hitler oli aloittelija”.
(“Hitler was a beginner compared to the comic book industry.”)
Senaatti ei ollut yhtä mieltä sarjakuvien turmelevuudesta. Osa tuki Werthamia, mutta lopulta senaatti tuli siihen tulokseen, että alan itsesäätely riittää.
Jotain Wertham siis sai kuin saikin aikaan. Yhdysvaltojen sarjakuvalehtiyhdistys CMAA oli reagoinut hänen painostukseensa perustamalla itsesäätelysäännöstön, Comics Code Authority:n (CCA). Siitä tuli nopeasti käytännössä itsesensuurielin, joka kielsi sarjakuvista asioita kuten ”poliisin ja muiden valtion virkamiesten esittäminen epäkunnoittavassa valossa” tai "hyvisten tulee aina voittaa ja pahan saada palkkansa". Lisäksi kiellettiin mainitsemasta sarjakuvan nimessä sanoja ”horror” ja ”terror” – aikana, jolloin kauhusarjakuva oli hyvin suosittua. Sensuuria alettiin purkaa 1960-luvulla, mutta vieläkään ei olla nähty Batmanin pakkoamputaatiota.

Tässä vielä tuon vuonna 1954 julkaistun itsesäätelykoodiston parhaat palat. Muistakaa! Ei tuhmia sanoja, eikä sitten ainakaan mitään vampyyreja.

* Crimes shall never be presented in such a way as to create sympathy for the criminal, to promote distrust of the forces of law and justice, or to inspire others with a desire to imitate criminals.
* If crime is depicted it shall be as a sordid and unpleasant activity.
* Criminals shall not be presented so as to be rendered glamorous or to occupy a position which creates a desire for emulation.
* In every instance good shall triumph over evil and the criminal punished for his misdeeds.
* Scenes of excessive violence shall be prohibited. Scenes of brutal torture, excessive and unnecessary knife and gunplay, physical agony, gory and gruesome crime shall be eliminated.
* No comic magazine shall use the word horror or terror in its title.
* All scenes of horror, excessive bloodshed, gory or gruesome crimes, depravity, lust, sadism, masochism shall not be permitted.
* All lurid, unsavory, gruesome illustrations shall be eliminated.
* Inclusion of stories dealing with evil shall be used or shall be published only where the intent is to illustrate a moral issue and in no case shall evil be presented alluringly, nor so as to injure the sensibilities of the reader.
* Scenes dealing with, or instruments associated with walking dead, torture, vampires and vampirism, ghouls, cannibalism, and werewolfism are prohibited.
* Profanity, obscenity, smut, vulgarity, or words or symbols which have acquired undesirable meanings are forbidden.
* Nudity in any form is prohibited, as is indecent or undue exposure.
* Suggestive and salacious illustration or suggestive posture is unacceptable.
* Females shall be drawn realistically without exaggeration of any physical qualities.
* Illicit sex relations are neither to be hinted at nor portrayed. Violent love scenes as well as sexual abnormalities are unacceptable.
* Seduction and rape shall never be shown or suggested.
* Sex perversion or any inference to same is strictly forbidden.
* Nudity with meretricious purpose and salacious postures shall not be permitted in the advertising of any product; clothed figures shall never be presented in such a way as to be offensive or contrary to good taste or morals.


Paska äiti  9

Äitinä oleminen ei ole helppoa. Omaa kokemusta ei tosin vielä ole, mutta olen käsittänyt, että haasteet eivät rajoitu ainoastaan siihen pisteeseen, kun wannabe-mama lähtee metsästämään sopivaa isihenkilöä (tai vaihtoehtoisesti hyvää hedelmöityslääkäriä). Jos siitännästä ei seuraa 24h oksentelua tai +30 kiloa elopainossa, voi olla kuitenkin varma, että kivulias grandefinaalii tärähtää jokaisen äityliinin kohdalle.

Onneksi tulos ja uhraukset ovat lopulta kaiken tämän kärsimyksen arvoisia. Vai ovatko? Äidiksi tulon jälkeen joutuu nimittäin kohtaamaan uudet kollegansa, muut äidit. Ja ne vasta pyllystä ovatkin.

Mammojen keskustelupalstoista selviää, että kauheimmat bitchit löytyvät juuri äitien joukosta. Jos mama-in-hell ei selitä viittä liuskaa vauvansa ruuansulatuksesta, muistuttaa hän homejuuston siköitä tappavasta voimasta ja rinnastaa meikkaajaäidin kylän pahimpaan lumppuun (vaikka onhan tietenkin selvää, että äitinä olemisen ”hyvyyttä” tuleekin mitata sillä, kuinka paljon omaan persoonaansa ja elämäänsä kuuluvia asioita pystyy marttyyrimaisesti uhraamaan jälkikasvunsa hyväksi ).

Se, että kaikkitietävät mammat riehuvat netissä, on vielä kestettävissä, mutta kun samat tyypit päästetään kirjoittamaan kirjoja, voidaan puhua jo rikoksesta. Tiina Kaitaniemen ”Luonnollinen lapsuus” takakannen mukaan kirja ”kyseenalaistaa monet lastenhoidon käytännöt”. Todellisuudessa teos lyttää ja pelottelee tulevan äidin hermoromahduksen partaalle. Synnytyksen kivunlievitys ”voi lamaannuttaa vastasyntyneen hengityksen”, kipu on yleensä äidin korvien välissä ja keisarinleikkauksetkin alistavat vauvan jos jonkinmoisille taudeille. Näiden sivujen jälkeen äiti voikin olla sitten varma, että on jo lapsen ensimmäisenä päivänä tuhonnut tämän tulevaisuuden. Jos kuitenkin uskaltaa lukeaa kirjaa eteenpäin, selviää myös se, että huutava koliikkikvauvakin johtuu länsimaalaisesta lastenhoitotaktiikasta.

Ennen masennukseen vaipumista kannattaa avata Malla Rautaparran ”Raskaus, synnytys, äitiys” , joka käsittelee raskautta ja vauvoja (jopa epärealistisen?) iloiseen sävyyn. Kyllä synnytystranssi kuulostaakin sitten hauskalle hetkelle!

Lopuksi : Mistä tulee nämä ällötyssanat, joita vauvaperheiden on lupa käyttää? ”Masuasukki” – ette voi olla tosissanne!


Ilmaista kamaa!!!!  3

Menet kauppaan. Keräät ostokset. Menet kassalle. Kiroilet jonon hitautta. Maksat. Tai yrität maksaa, mutta kuitissa seisoo sitkeä nolla euroa. Kassa hymyilee. ”Se tekee nolla euroa, kiitos.” Katsot ostoksiasi. Katsot kuittiasi. Katsot ympärillesi. Näytät hölmistyneeltä. Kiität. Häivyt. Kotona kerrot poikaystävälle. Se ei usko.

Viime kuusta lähtien ja ensi maaliskuuhun asti näin voi käydä Helsingissä. Asialla on tanskalainen Superflex-ryhmä, joka toteuttaa Free Shop -performanssiaan. Ajatus on yksinkertainen: missä tahansa, milloin tahansa ja kuka tahansa saattaa saada ostoksensa ilmaiseksi.
Ilmaisuus on yllätys. Kaupassa ei saa olla tietoa siitä, että kyseessä on taideperformanssi, eikä taideteoksen, -kollektiivin tai sponsorien nimiä saa olla esillä. Niinikään salaisuuksina pidetään seuraavan tempauksen tapantumapaikka ja kesto. Sitäkään ei kerrota, kuinka suuri performanssin budjetti on.

Superflex on toteuttanut Free Shop -performanssia vuodesta 2003 ympäri Eurooppaa sekä Japanissa. Kollektiivi – kolme nelikymppistä tanskalaistaiteilijaa nimeltä Bjørnstjerne Reuter Christiansen, Jakob Fenger ja Rasmus Nielsen – haluaa vaikuttaa yhteiskuntaan ja kommentoida sitä. Edellisissä performansseissaan he ovat muun muassa maksaneet yleisölle siitä, että nämä tulevat katsomaan näyttelyä, kehittäneet alkoholittoman vodkan ja endorfiinipalleron sekä keksineet uuden oluen ja sen markkinointikampanjan. Maailman ensimmäistä Creative Commons -lisensoitua olutta saa valmistaa ja myydä kuka tahansa, mutta sen yhteyteen on aina liitettävä resepti.

Free Shop -teoksella Superflex kertoo osallistuvansa kulutuskeskusteluun ja kyseenalaistavansa talouden mekanismia, jonka mukaan se, joka antaa rahaa, saa vastineeksi tavaraa. Superflexin kutsuu Suomeen taidesäätiö Pro Arte. Kunnolla homma pääsee käyntiin ensi keväänä, jolloin Free Shop esitellään osana IHME 2011 -nykytaidefestaria. Free Shoppia on jo testattu esimerkiksi Kauppatorilla, jossa asiakkaat saivat kantaa kotiin ilmaisia vihanneksia ja kuitin nollasta eurosta.

Kuulostaa mahtavalta. Toivottavasti toimii. Ja toivottavasti minä osun oikeaan kauppaan oikeaan aikaan. Aion veikata Eat&Joy Maatilatoria. Ja toivottavasti ihmiset osaavat ottaa taideteoksen oikein. Olen melko varma, että kulutuskriittisyyden sijaan se kutkuttelee hamstrausviettiä. ILMAISTA KAMAA! MULLEMULLEMULLE! Tarviinko mä tätä? Ihan sama, koska se on ILMAISTA KAMAA!!!!


Alkuvoimaa  6

Kun miettii elämänsä mullistavia tai mieleenpainuvia hetkiä, liittyvät ne poikkeuksetta erilaisiin ekoihin kertohihin, alkuihin. Kukaan ei muistele sitä hetkeä, kun joku asia tapahtui neljännen kerran. Kyllä ensisuudelma, ensitapaamiset ja ensimmäiset kokemukset yleensäkin ovat niitä, jotka jäävät parhaiten mieleen, ja joista sitten tarinoidaan myöhemminkin.

Kun olin yläasteella TET-harjoittelussa äikänopetätini luona, harjoittelin muutaman päivän pelkästään essseiden alkuja. Homma tuntui aluksi idioottimaiselle, olisin halunnut päästä jo varsinaiseen tekstiin. Harjoitus kuitenkin pian osoitti, että jos tekee alun ja vieläpä loppurivitkin kunnolla, annetaan monta asiaa näiden välissä anteeksi. Ja tämähän pätee todellisessa kirjallisuusmaailmassakin: hyvin kirjoitettu alku kiinnittää kustannutoimittajan huomion, kirja saatetaan jopa julkaista, ja lukijakin päättää jatkaa kirjan lukemista, jos alku ei täysin töki.

Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teoksessa ”Aloittamisen taito” pureudutaan kirjallisuustaivaan merkittävimpiin aloituksiin. 27 eri kategoriaan pitävät sisällään 400 erilaista aloitusta kotimaisista ja ulkomaisista kirjoista. Ehkä niiden avulla tulevat kirjailijalupaukset saavat inspiraation omiin ensisanoihinsa.

Yksi omista lempparialoituksista löytyy Riku Korhosen Hyvästi tytöt –kirjasta.
”36-vuotiaana ymmärsin, että elämäni tyttöjen kanssa oli päättymässä. Kun he ennen katsoivat kasvojani, nyt he alkoivat nähdä lävitseni. Ja vaistosivat minun olevan muutoksesta kauhuiussani.”

Mikä aloitus onkin kolahtanut juuri sinuun? Ja voiko alku todella pelastaa muuten keskinkertaisen kirjan?