Kulttuuri

Edellinen

Lapsiseksikampanja epäonnistui  20

Kun Ashton Kutcher ja Demi Moore lanseerasivat lapsiseksin vastaisen kampanjan, heidän tarkoituksensa oli hyvä. Väärin tulkitut tutkimustulokset, omituiset videot ja aggressiiviset hyökkäykset lehdistöä vastaan tekivät siitä kiusallisen skandaalin.

Real Men Don’t Buy Girls -kampanja lanseerattiin huhtikuussa. Kutcher kertoi julkisuudessa tuoreista tutkimustuloksista, joiden mukaan 100 000–300 000 lasta päätyi Yhdysvalloissa prostituoiduiksi joka vuosi. Hän ja Moore järkyttyivät luvuista ja päättivät tehdä asialle jotain, Kutcher julisti monissa haastatteluissa.

”Jotain” oli Youtube-videokampanja, joka sai runsaasti huomiota. Kutcher pyysi julkkiskavereitaan kuten Justin Timberlakea, Sean Pennia ja Jamie Foxxia tekemään videoita, joilla yritettäisiin vakuuttaa yhdysvaltalaismiehet siitä, että seksin ostaminen pikkutytöiltä ei ole tosimiesten hommaa.

Videot olivat hieman, no, omituisia.
Ashton Kutcher istuu sängyn laidalle, riisuu sukkansa ja haistaa niitä. Tuoksu ei ole miellyttävä. Kutcher heittää sukat roskikseen ja kaivaa paketista puhtaat tilalle. Syvä miesääni sanoo ”Tosimies pesee itse pyykkinsä. Tosimies ei osta seksiä tytöiltä.”

Sean Penn käyttää silitysrautaa paahdetun leivän valmistamiseen. Syvä miesääni kertoo, että ”Tosimies tietää, miten silitysrautaa käytetään. Tosimies ei osta seksiä tytöiltä.” Lopuksi Demi Moore ilmoittaa, että Edward Norton on tosimies ja kysyy, oletko SINÄ.

Sisarkampanjassa naiset kertoivat, kuinka he suosivat tosimiehiä.

Julkkismiehiä kiiteltiin hienosta eleestä.
Sitten joku ihmetteli, onko ongelma todella se, että lapsiseksin ostamisella on liian hyvä maine, ja että kun Justin Timberlake sanoo Youtubessa, että hän ei osta lapsiseksiä, kaikki iljettävät lapsiseksinostajat kokevat herätyksen ja tajuavat, että jumantsuikka, meitsikin haluaa olla tosimies niin kuin Justin, enpä enää hyväksikäytä lapsia.
Tai että kun Arianna Huffington sanoo, että hän preferoi miehiä, jotka eivät osta lapsiseksiä, naiset ympäri maata dumppaavat lapsiprostituoituja hyväksikäyttävät miehensä. Koska hemmetti, mä aattelin että se lapsiseksin ostaminen on ihan ok, mut nyt kun Arianna sanoo että ei ole, mun pitää ehkä jättää toi.

Seuraavaksi joku tosikko huomautti, että kenties Dude, Where's My Car? -leffan tähti ei ehkä miettinyt aivan loppuun asti, kannattaako lapsiprostituutiota vastaan kampanjoida juuri kevyellä äijähuumorilla.
Blogosfäärissä oltiin sitä mieltä, että kyseessä oli pitkälti Hollywood-tähtien egotrippailu ja kyseltiin, että
”Is it just me or is there like no connection whatsoever between Sean Penn making a grilled cheese with an iron (manly!) and the horrific situation of someone paying for an enslaved 7-year-old to give them a blow job?"

Sitten mietittiin, että onkohan tuo sukkien heittäminen roskiin yhden käyttökerran jälkeen sittenkään hyvä läppä – kuulemma ei ainakaan esim. köyhien mielestä. Toisaalta, ei kai köyhillä ole sitten varaa lapsiseksiinkään.
Kaikki tämä oli kuitenkin harmitonta: jos kampanja nyt on vähän pöljä ja ehkä aika tehoton, mitä sitten? Ainakin Kutcher ja Moore yrittivät parhaansa.

Sitten alettiin penkoa tutkimusta, jolle Kutcher ja Moore perustivat kampanjansa. 300 000 prostituutioon päätyvää lasta joka vuosi on nimittäin Yhdysvalloissa häkellyttävän paljon. Lopulta Village Voice -lehti kaivoi esiin hieman erilaisia lukuja.
Yhdysvaltojen 37 suurimmassa kaupungissa oli viimeisen kymmenen vuoden aikana tehty yhteensä 8263 lapsiprostituutioon liittyvää pidätystä, siis keskimäärin 826 per vuosi. Vaikka ottaisi huomioon, että läheskään kaikki lapsiprostituutiotapaukset eivät tule ilmi, ja että lapsiprostituutiota esiintyy tietenkin myös suurten kaupunkien ulkopuolella (joskin vähemmän), 300 000 lapsiprostituoitua vuodessa on, no, uskomaton luku.

Kävi ilmi, että Kutcher ja Moore pohjasivat lukunsa aika tyhmään tutkimukseen, jota he lisäksi tulkitsivat väärin. Kyseessä oli Pennsylvanian yliopistossa tehty tutkimus, jossa alleviivattiin, että 100 000 – 300 000 lasta vuodessa ei suinkaan ole prostituoiduiksi päätyvien määrä, vaan sellaisten lasten määrä, jotka ovat riskiryhmässä päätyä prostituoiduiksi. Tutkimuksen mukaan riskiryhmässä ovat esimerkiksi kaikki sellaiset lapset, jotka ovat karanneet kotoa, transsukupuoliset lapset, tytöt jotka kuuluvat jengeihin sekä kaikki ne alaikäiset, jotka omistavat auton ja asuvat lähellä Meksikon tai Kanadan rajaa.

Jos virhe olisi jäänyt Kutcheriin ja Mooreen, asia ei olisi vakava. Valitettavasti lukuun ovat tarttuneet myös poliitikot, ja sillä on senaatissa perusteltu esimerkiksi aloitteita, joilla kiristettäisiin nettisensuuria, laajennettaisiin poliisien valtuuksia, rajoitettaisiin alaikäisten oikeuksia postata kuvia nettiin ja kiellettäisiin alle 18-vuotiaita harrastamasta seksiä edes keskenään. Kyse ei ole siitä, etteikö lapsiprostituutio olisi oikea ja hirvittävä ongelma, vaan siitä, että ongelman suurenteleminen saattaa johtaa paitsi valehteluun ja väärinkäsityksiin, myös isompiin ongelmiin.

Ei ollut yllätys, että Village Voicen artikkeli ei miellyttänyt Kutcheria. Hän aloitti lehteä vastaan sodan, jonka tarkoitus oli saada mainostajat lähtemään. Sotaa käytiin pääasiassa Twitterissä, sillä Kutcher on lähes 8 miljoonalla seuraajallaan yksi maailman vaikutusvaltaisimmista tweettaajista. Hän ei väittänyt, että Village Voicen artikkeli olisi väärässä, vaan alkoi syyttää lehteä lapsiprostituution tukemisesta. Kutcher tweettasi Village Voicen suurimmille mainostajille näin:

Kutcher pelotteli myös muita Village Voicen suurimpia mainostajia.

Ja katso, lentoyhtiö veti mainoksensa pois!

Kutcher viittasi tweeteissaan siihen, että sama firma, joka omistaa Village Voicen, omistaa myös Backpage-sivuston, jonka seuranhakupalvelua on syytetty parittajien toiminnan mahdollistamisesta.
Village Voice puolestaan huomautti videosta, jossa Kutcher ja Moore bilettävät Snoop Doggin konsertissa (Snoop Dogg sanoi Rolling Stonen haastattelussa toimineensa parittajana vuosina 2003 ja 2004).

Digital Life tallensi Twitter-sodan. Siinä hävisivät kaikki, myös lapsiprostituoidut.


Kummallisimmat kokkiohjelmat  4

Lueskelin uutista siitä, kuinka Iran on kieltänyt ulkomaalaisia ruokia esittelevät kokkiohjelmat.
Tästä inspiroituneena listasin iloksenne omituisimmat kokkiohjelmat, joihin olen törmännyt. Toivottavasti iranilaiset löytävät nämä helmet. Kauniita kokkaushetkiä!

The Huntress
Oravavoileipä on oiva välipala! Sitä mieltä ovat ainakin The Huntress -sarjan kokit, punaniskojen marthastewardit Lydia Lohrer ja Heidi Wilson. Aluksi arvelin, että kyseessä on läppä, mutta tarkasteltuani muuta Outodoor Channelin ohjelmatarjontaa, tulin siihen tulokseen, että ohjelma taitaa sittenkin olla aito. Eikä siinä mitään – jos nyt liha syö, eiköhän tämä ole eettisemmästä päästä. Vaikka on tuo nyljetty orava aika vekkuli.

Vegan Black Metal Chef
Huomaa tyylikäs rituaaliveitsi.

Food Party
Hyvin happoinen kokkausohjelma, jossa yhdistellään luovasti nukketeatteria, grafiikkaa, puhuvia lautasia ja korkealla äänellä kimitettyjä näytelmäjaksoja.
Tässä maistiaisena yhden jakson alkuosa. Juontaja Thu Tran lupaa, että kun vieraat näkevät jaksossa valmistetut ruuat, he luulevat, että ”käytät ruokaan enemmän rahaa kuin Arpinaama kokaiiniin”.
.


Cookin' with Coolio
Länsirannikon rap-legenda Coolio kokkaa. Jaksoja voi ihmetellä Coolion omalla Youtube-kanavalla. Hygienia ei ole aina ihan justiinsa ja ohjeet ovat välillä hieman sekavia, mutta kyllä niillä ruokaa syntyy. Pakettiin kuuluvat keittiössä hengailevat, aineksia ojentelevat ja käskystä hytkyvät puolialastomat tyttöset sekä hieman surullinen, yksinäinen punainen party-spotti.

Icefire Kitchen ja I Love 2 Cook Naked
Nakuna kokkaavia naisia ja miehiä löytyy pilvin pimein. Tässä esimerkit Yhdysvalloista ja Hongkongista.

Yhdysvaltalainen sarja I Love 2 Cook Naked lupaa opettaa katsojilleen terveysruokien valmistamista. Nettisivuilla esitellään kahdeksan kaunista naista, joiden kanssa katsoja kokkaa. Rekisteröitymällä pääsee näkemään uuden jakson joka päivä. Valitettavasti naisten kokkaus- ja esiintymiskyvyt ovat vielä hiukan hakusessa, katsokaa vaikkapa tämä video.

Icefire Kitchen -nimisen ohjelman jokainen puolen tunnin jakso alkaa sillä, että honkongilaismalli Flora Cheung käy ostamassa torilta ruoka-ainekset jonkin kiinalaisen ruokalajin valmistamiseen. Sitten hän saapuu studioon, riisuu vaatteensa ja pukee ylleen essun, jota tv-yhtiö kuvailee seuraavasti: tailor-made, fully transparent apron especially made for the program. Ruokalajit ovat simppeleitä – tuottaja Jesse Aun mukaan siksi, että ohjelma on suunnattu miehille. Aun edellinen tuotanto oli suuren suosion saavuttaneet strippari-uutiset. Tässä ohjelman mainosspotti.

Bachelor Cooking 101 With Aria Giovanni
Pornotähti Aria Giovanni esittelee hyvin helppoja reseptejä. Ensimmäisessä osassa hän keittää munan. Toisessa osassa hän paistaa munan. Jännittävintä jaksossa on Arian nauru.

Cooking With Dog
Nainen kokkaa japanilaista ruokaa, koira istuu vieressä ja selostaa mojovalla aksentilla. Taustalla klassisen musiikin kuluneimmat konsertot.

Cooking with Werner
Loppuun huumoripala (koska kaikki edelliset olivat haudanvakavia). Tämä ei varsinaisesti ole kokkiohjelma, vaan näyttelijä Will Maierin tervehdys kaikille Werner Herzogin ystäville. Ohjaaja on kuuluisa siitä, että hän valmisti ja söi kenkänsä yleisön edessä.


Isojen poikien heppaleikit  24

Isoja miehiä, jotka pitävät pienistä poneista, kutsutaan nimellä bronies (”bro ponies”).

Tv-sarja My Little Pony: Friendship Is Magic alkoi Yhdysvalloissa vuoden 2010 loppupuolella. Vaaleanpunaista glitteriä, pastellinvärisiä heppoja ja imeliä lauluja sisältävä sarja hurmasi – tv-yhtiön yllätykseksi – pikkutyttöjen ohella myös isot miehet. Nyt pari-kolmikymppisistä miehistä on tullut yksi sarjan säännöllisistä katsojaryhmistä.

Sarjan juoni on lyhykäisyydessään tämä: Equestrian valtakunnan hallitsija Prinsessa lähettää violetin ponin nimeltä Twilight Sparkle yhdessä vauvalohikäärmeen kanssa Ponyvillen kaupunkiin etsimään ystäviä ja opettelemaan Ystävyyden Taikaa. Pian Twilight Sparkle löytääkin possen, johon kuuluvat ponit nimeltä Rainbow Dash (suomalainen nimi Sateenkaari), Rarity (Tuittu), Applejack (Omenainen/Omppu), Fluttershy (Lepatus) ja Pinkie Pie (Marsipaani). Sarjassa seurataan kuusikon seikkailuja ja opitaan asioita ystävyydestä.

Aikuisia ponifaneja on ollut siitä asti, kun lelut tulivat myyntiin vuonna 1983. Tähän asti suurin osa harrastajista on kuitenkin ollut naisia. Nyt sarjaa siis katsovat aikuiset miehet. Kyse vaikuttaisi olevan osittain nostalgiasta, osittain ironiasta, mutta yllättävän suurelta osin ihastuksesta söpöyteen, viattomuuteen, hauskasti rakennettuihin henkilöhahmoihin ja siihen, että pienissä tarinoissa on aina onnellinen loppu. Ponit jos mitkä ovat eskapismia harmaasta ja monimutkaisesta tosielämästä.

Suuri merkitys on myös animaattori Lauren Faustilla, joka voi ottaa kunnian viimeisimmän MLP-sarjan luomisesta. Ensimmäisen kauden suunnitellut Faust tunnetaan muun muassa The Powerpuff Girls -sarjan käsikirjoittajana ja taiteellisena vastavana. Se oli Faustin ensimmäinen pikkutytöille suunnattu sarja, josta innostuivat myös isot miehet.

Miesten fanitus ei rajoitu vain tv-sarjan seuraamiseen. Tv-yhtiö ja erityisesti ponien valmistaja Hasbro ovat onnellisia faneista, jotka ostavat oheistuotteita, luovat itse uutta ponitaidetta, keskustelevat kiihkeästi poneista esimerkiksi omalla Ponychan-foorumillaan ja kirjoittavat kilometreittäin fan fictonia (josta yllättävän suuri osa on ei-eroottista) muun muassa Equestria Daily -sivustolla. Brony-veljen ylläpitämä sivusto saa 180 000 sivulatausta päivässä. Taidesivusto deviantArtille on postattu jo lähes 100 000 My Little Pony -aiheista teosta ja lisää saapuu 500 teoksen päivävauhdilla.
Yksi kuuluisimmista Youtubeen ladatuista fanivideoista on tämä poneja ja Watchmenia yhdistävä Watchponies.

Myös tv-yhtiö HUB on huomannut bronyt. Mainosspotti nimeltä Equestria Girls omistettiin heille. Kyseessä on Katy Perryn California Gurls -kappaletta mukaileva biisi ja video, joka sisältää viestin bronyille.

Brony-veljien haastatteluja voi lukea esimerkiksi Wired-lehden nettisivuilta.


Leiki ruualla  2

Australialaiset Angelia Newell ja Hayley Sudbury päättivät hylätä työnsä lontoolaisessa mainostoimistossa ja investointipankissa. He halusivat tehdä ruokaa, mutta jännittävästi.
Niinpä he perustivat firman nimeltä The Tasting Sessions ja alkoivat järjestää ruokatapahtumia uudella otteella.

Tastingeissa musiikki on olennainen osa maistelukokemusta ja illalliset sujuvat parhaiten, kun niitä siivittää aterian inspiroima näytelmä. Kaksikon suurin taidonnäyte on viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty Fluid State Festival, jossa naiset yhdistävät ruokaa taiteeseen ja tekevät ruuasta itsestään performanssitaidetta. Näillä festareilla ruualla todellakin saa leikkiä.

Pääosassa on ruoka, mutta uudella, kiinnostavalla tavalla. Esimerkiksi tastingeissa ei ihmetelty juustojen ja viinien yhteensopivuutta, vaan tarkasteltiin, millaisia yhdistelmiä syntyy juustoista ja viskeistä.
Ruokia nautittiin uudella tavalla: erilaisia kaakaoita kokeiltiin vetämällä ne nokkaan kokaiinityyliin ja alkoholia suihkutettiin suoraan suuhun suurista hajuvesille tarkoitetuista pulloista. Ruuat saivat myös uusia muotoja – mitä sanoisitte hapanimeläpossusta, joka tarjoillaan hattarana?

Festivaaleilla saattoi nauttia esimerkiksi Tuck In -nimisen kokemuscocktailin. Asiakas saa käteensä drinkin, minkä jälkeen baarimikko ohjaa hänet sänkyyn, peittelee, paijaa ja lukee sadun.
Bloody Maryt valmistettiin Rube Goldberg -tyylisillä koneilla ja suklaakonvehdit täytettiin itse siten, että tiskiltä haettiin mieleistä alkoholilaatua pipetissä.

Tequilaa halajavat asiakkaat puettiin tastingissa Guantanamo Bay -tyylisiin haalareihin ja vietiin juopottelemaan mustaan maijaan. Vieraille myös suunniteltiin ja toteutettiin tequila-aiheisia feikkitatuointeja.

Ja ennen kuin vieras pääsi maistelemaan luostariviinejä, hänen piti tunnustaa syntinsä munkeille.

Festareiden henkisestä ravinnosta vastasi kahdeksan taiteilijaa, jotka toteuttivat valokuva-, video-, ääni-, kuva- ja veistostaideteoksia. Mukaan oli päässyt myös suomalainen taiteilija Juhana Moisander, jonka videoteokset ja installaatiot ovat katsomisen arvoisia ilman ruokaakin.

Tänä vuonna festareita on tarkoitus järjestää Lontoossa, mutta myös Britannian ulkopuolella. Jos olette kaupungissa samaan aikaan Fluid Staten kanssa, älkää missatko!


Taide tekee märäksi  3

Australialainen taidekollektiivi The Glue Society on rantautunut Pohjoismaihin. Tanskan Århusiin on pystytetty talo, jossa sataa sisällä. Ei kuulosta kummoiselta, mutta katsokaa kuvat. Ne ovat hienoja.

The Glue Society on yksi Australian palkituimpia taideryhmiä. Plakkarissa on Cannesin Titanium-leijona ja Grand Prix, läjä Kultaisia leijonia ja D&Ad Silver Pencil -palkintoja. Ryhmä operoi yleensä Sydneyssa ja New Yorkissa. Viimeksi se esitteli New Yorkissa valtavan pulupatsaan, jonka päälle mies kakki. Mies kakki pulun päälle! Kässäättekö! Siis roolit oli, niinku, käännetty!

No niin. Mutta se talo. Teos on nimeltään I Wish You Hadn’t Asked. Tsekatkaa jos satutte Tanskaan.

Kuvat: Nicolai Lorenzen


Kielletyt pelit  3

Kirjoitin pari viikkoa sitten Applen sensuroimasta Smuggle Truck -pelistä, joka oli suututtanut yhdysvaltalaisviranomaiset. Kommenttiraidassa huomautettiin, että Apple on sensuroinut monia muitakin pelejä ja toivottiin kirjoitusta niistä. Saamanne pitää.

Kaikki applikaatiot, joita kansalainen haluaa iPhoneensa tai iPadiinsa ladata, täytyy ostaa Applen omasta verkkokaupasta. Tämä mahdollistaa laajamittaisen sensuurin, sillä kauppaan pääsevät myyntiin vain sellaiset applikaatiot, jotka Apple on katsonut poliittisesti ja moraalisesti kivoiksi.
Apple on sensuroinut applikaatioita aina, mutta isosti asia tuli julkisuuteen kaksi vuotta sitten, kesäkuussa 2009. Tuolloin lanseerattiin ensimmäinen yläosattomien pimujen kuvia tarjoava applikaatio nimeltä Hottest Girls.
Seuraavana päivänä se oli ”myyty loppuun”, todellisuudessa vedetty pois myynnistä.

Tämä ei sinänsä ollut yllättävää, sillä Steve Jobbs sanoi jo vuonna 2008 esitellessään vielä julkaisematonta App Storea, että siellä ei saisi julkaista ”pornografisia, pahantahtoisia tai yksityisyyttä loukkaavia” applikaatioita. Silti asiaan havahduttiin isosti vasta Hottest Girlsin kohdalla.

Viime vuonna sama toistui iPadin kohdalla.
”Haluan iPadista pornovapaan”, Jobbs julisti. Iso saksalaislehti Stern ei saanut iPod-julkaisuaan esiin, sillä lehdessä on kuvia naisista yläosattomissa. Toinen saksalaislehti Bildt joutui lisäämään kuvankäsittelyssä alastonmalleilleen bikinit. Monilla muotilehdillä on ollut ongelmia Jobbsin ”nännit ei saa näkyä” -politiikan kanssa, sillä muotikuvissa ollaan usein vähissä vaatteissa. Kiellettyjen listalle ovat joutuneet myös Pulitzer-palkitun poliittisen pilapiirtäjän kuvat (ne ovat sitä “pahantahtoista sisältöä”) sekä homoille suunnattu matkaopas New Yorkiin.

Keskitytään kuitenkin nyt sensuroituihin peleihin.
Pelintekijöiden mukaan kurjinta on se, että Apple ei suostu mitenkään kommentoimaan etukäteen, onko peli-idea sen mielestä ok. Niinpä pelintekijän on tehtävä peli valmiiksi, ladattava se App Storeen ja toivottava parasta. Jos peli poistetaan, sen tekemiseen satsatut resurssit menevät kankkulan kaivoon.

Seuraavassa valikoima peleistä, jotka on poistettu App Storesta tai joita ei ole päästetty sinne ensinkään. Osa peleistä on täysin viattomia, osa aika ällöttäviä.

Upskirt!
Robottitytöt ovat valtaamassa maailman. Robottitytön voi tuhota ainostaan nostamalla tämän hameenhelmaa. Pelihahmo on Master Poupou, hameen alle tirkistelyn mestari, joka vapautettiin vankilasta jotta tämä pelastaisi maailman.

Obama Trampoline
Valitse yksi 18 yhdysvaltalaispoliitikosta. Pane hänet hyppimään trampoliinilla. Pisteitä saa, jos osuu katosta putoaviin palloihin. Mukana poliitikkoja molemmista puolueista.

Baby Shaker
Ruudulle ilmestyy vauvan kuva. Vauva huutaa, parkuu ja itkee. Tarkoitus on sietää vauvan itkua mahdollisimman pitkään. Vauva hiljenee vasta, kun puhelinta ravistaa. Silloin itku loppuu ja vauvan silmien päälle ilmestyvät punaiset ruksit.

Unpleasant Horse
Pieni, siivekäs goottihevonen törmäilee pikkulintuihin ja valkoisiin hevosiin. Törmäyksestä saa pisteitä.
”Jos lintu- ja porsasväkivalta on ok, miksei hevosväkivalta ole?”, kysyi pelin kehittäjä. Totta vieköön. Tämä näyttää sitä paitsi hauskalta peliltä.

MyShoe
Heitä George W. Bushia kengällä. Tarkoitus oli myöhemmin tuoda maalitauluiksi muitakin terrorismisodan osapuolia, muun muassa Osama bin Laden.

iSealClub
Kanadalaisen kehittäjän pelissä ruudulle mönkii hylkeitä, joita tapetaan puunuijalla.

iBoobs
Ruudulla näkyvät isot rinnat bikineissä. Kun puhelinta heiluttaa, rinnat liikkuvat. (Kyllä, siinä koko peli.)

Prohibition 2: The Dope War
Uusi versio klassikkopeli DrugWarsista.
Olet diileri New Yorkissa. Sinulla on 30 päivää aikaa tehdä mahdollisimman hyvä tili myymällä huumeita.

I Am Rich
Taidetta, viihdettä tai silkkaa hulluutta. Luultavasti viimeistä.
Törkeän kallis sovellus, joka ei tee mitään. Tarkoitus on ainoastaan osoittaa, että sovelluksen ostaneella henkilöllä on varaa siihen.
Sovellus maksoi 999,99 dollaria tai 799,99 euroa (Applen määrittelemä sovelluksen maksimihinta).
Ruudulle ilmestyy punainen viisikulmio. Kun painaa infonappia, ruudulle ilmestyy seuraava teksti:
I am rich
I deserv it
I am good,
healthy &
successful
(Kirjoitusvirhe on alkuperäinen.)
Applikaatio ehti olla esillä yhden päivän ajan. Sitä myytiin kahdeksan kappaletta.
Nyt myynnissä on Android-sovellus nimeltä I Am Richer, joka tosin maksaa vain 200 dollaria.

Vaikka yksikään näistä peleistä ei nappaisi, Applen sensuuri ärsyttää. Haluanko katsoa iPadiltani pornoa tai pelata goottihevospeliä? Päätöksen pitäisi olla minun, ei Steve Jobbsin.


Vihaan sua beibe  10

Terveiset Lontoosta!
Täällä pikadeitit eli speed dating on jo nähty. Lontoon sinkkujen uusi suosikkilaji on speed hating.

Kuten suurin osa varmasti tietää, pikadeittien idea on tavata monta potentiaalista kumppania yhdessä illassa. Jokaisen kanssa on kolme minuuttia aikaa jutustella, sitten kello soi ja deittailijat siirtyvät seuraavan toiveikkaan luo. Tarkoitus on antaa itsestä hyvä ensivaikutelma ja haistella, olisiko vastapuolessa ainesta pidemmillekin treffeille.

Lontoolaisen kaksikon Mike Tollerin ja Carl Hillin mielestä pikadeittien suurin ongelma on se, että ihmiset yrittävät liikaa. Kun deittailija koittaa kaikin puolin olla kumppanilleen mieliksi, hän jäykistyy ja käyttäytyy epäluonnollisesti. Lisäksi kyseessä on harhaanjohtava markkinointi: kuka tahansa pystyy olemaan edukseen kolme minuuttia, mutta pettymys on kova kun pitäisi alkaa tutustua oikeasti. Teennäisiin kolmeminuuttisiin kyllästyneet Toller ja Hill alkoivat järjestää speed hating -tapahtumia.

Speed hating toimii samaan tapaan kuin pikadeitti, mutta tarkoitus ei ole jutella siitä, mistä deittailijat ovat kotoisin tai mistä ruuista he pitävät. Tarkoitus on solvata kumppaniaan niin paljon kuin pystyy ja ehtii. Välissä puhutaan siitä, kuinka paljon vihaa omaa elämäänsä ja mitkä asiat pistävät vihaksi.
Jos vihanaiheet loppuvat kesken, pariskunta voi nostaa puheenaiheen pöydällä olevasta purkista. Puheenaiheet ovat esimerkiksi ”liukuportaiden väärällä puolella seisojat”, ”elokuvarapistelijat” tai ”henkilöt, jotka alkavat kaivaa pikkurahaa kaupan kassalla”.
(Jos täytyy turvautua noin ilmeisiin vihan kohteisiin, peli on ehkä muutenkin menetetty.)

Kun koko speed hating -kierros on käyty läpi, deittailijat merkkaavat listoihinsa ne, joiden kanssa haluavat seuraavalle kierrokselle. Jos molemmat pariskunnan osapuolet merkkaavat toisensa, he siirtyvät seuraavaan vaiheeseen. Se on Blind Hate.
Blind Hatessa pariskunnat saavat liudan kysymyksiä, joista heidän tulee keskustella. Kysymykset kuuluvat esimerkiksi ”Mistä trooppisesta sairaudesta pidät eniten?” tai ”Ketä julkkista löisit mieluiten tiiliskivellä naamaan?”.

Speed hating kuulostaa mahtavalta. Ihmiset, joiden riitelyprofiilit sopivat yhteen, pysyvät yhdessä todennäköisemmin kuin vaikkapa huutaja ja mököttäjä. Solvatessaan ihminen usein on myös luovimmillaan: deittikumppanin supliikin ja älyn tason saa paljon paremmin selville pienellä verbaalisella mittelöllä kuin kysymällä, pitääkö hän enemmän koirista vai kissoista. Saisiko speed hatingin seuraaviin Cityn Deittibileisiin?

Jos speed hate -tapahtumassa lykästää, seuraavat treffit voi sopia vaikkapa Tollerin ja Hillin isännöimälle Feeling Gloomy -klubille. Lontoossa, Berliinissä ja New Yorkissa järjestettävillä klubeilla soitetaan vain surullista ja masentavaa musiikkia. (Klubeilla otetuista kuvista tosin voisi päätellä, että ihmisillä on hauskaa. Huijausta.)


Sensuroidut siirtolaiset  5

IPhonelle ja iPadille tarkoitettu peli nimeltä Smuggle Truck: Operation Immigration on aiheuttanut Yhdysvalloissa paljon porua. Lopulta laitonta siirtolaisuutta käsittelevä peli sensuroitiin.

Pelissä ohjataan avolavakuorma-autoa, jonka lavalla suuri määrä laittomia siirtolaisia yrittää pysyä kyydissä. Maasto on haastavaa: auto kaahaa kuoppaisia teitä pitkin erämaissa, metsissä ja vuoristossa. Pysähtyä ei voi, muuten rajaviranomaiset nappaavat. Töyssyissä laittomat siirtolaiset meinaavat pudota, ja tarkoitus on päästä perille ilman, että he putoavat ja kuolevat.
Pelissä on mahdollista valita myös ”laillinen siirtolaisuus” -moodi. Siinä pelaaja odottaa virastossa 19 vuotta saadakseen green cardin.

Peli syntyi protestiksi ja satiiriksi Yhdysvaltain siirtolaispolitiikkaa kohtaan. Tekijöiden meksikolainen pelinkehittäjäkollega oli kutsuttu Yhdysvaltoihin töihin, mutta työviisumia ei ollut irronnut vielä vuoden odottelun jälkeenkään.
”Siirtolaisaihe on jonkinlainen tabu viihdealalla ja populaarikulttuurissa”, sanoi pelin kehittäjä Alex Schwartz esitellessään peliä. ”Halusimme kommentoida aihetta omalla alallamme, peleissä.”

Pelistä nousi iso haloo, sillä siirtolaiskysymys on Yhdysvalloissa kipeä. Poliitikot harvemmin vaivaantuvat kommentoimaan iPhone-sovelluksia, mutta nyt erityisesti republikaanit ovat intoutuneet kritisoimaan. He ovat saanet tukea joiltakin meksikolaisia siirtolaisia edustavilta järjestöiltä.
”En usko, että Yhdysvaltoihin pyrkivät ihmiset näkevät itsensä osana peliä. He tulevat tänne, koska ovat epätoivoisia”, sanoi latinosiirtolaisten etujärjestö Centro Presenten johtaja Patricia Montes.
”Viime vuonna 170 ihmistä menetti henkensä yrittäessään ylittää Meksikon ja Yhdysvaltojen välistä rajaa”, sanoi puolestaan Massachusetts Immigrants & Refugee Advocacy Coalitionin johtaja Eva Milona.
”On halventavaa, että joku yrittää takoa rahaa tekemällä aiheesta pelin.”

Toisen massachusettsilaisen järjestön, Massachusetts Coalition for Immigration Reformin johtaja Steve Kropper puolestaan piti peliä hyvänä tapana havahduttaa ihmisiä valtavan pitkiin odotusaikoihin ja vaaroihin, joita siirtolaiset kohtaavat.
”Smuggle Truck tekee siirtolaiskysymykselle saman, mitä Angry Birds teki ornitologialle”, hän sanoi Switched.comin haastattelussa. (Mutta mitä hän tarkoitti lausunnollaan? Mitä Angry Birds teki ornitologialle? Ei mitään?)

Lopulta pelin sensuroi Apple. Se kielsi Smuggle Truckin iPhone-sovelluksen myynnin verkkokaupassaan App Storessa.
”Meille ilmoitettiin, että sitä ei saa jaella, koska sen sisältö on epäsopivaa”, Schwartz sanoi.
Nyt pelistä on olemassa kaksi versiota. Smuggle Truckia voi edelleen ostaa pelifirman sivuilta Macille ja PC:lle. IPhonelle ja iPadille pelistä tehtiin versio nimeltä Snuggle Truck, jossa kyyditetään latinosiirtolaisten sijasta söpöjä pehmoeläimiä. Se kelpasi Applellekin



McHäät  6

Kaikkihan ovat kersana olleet ainakin yksillä McDonald’s-synttäreillä. Muistattehan: juustohampparit, jätskikakku ja muovilelut kaikille, sankarille vähän isompi muovilelu. Nyt Mäkkärissä voi järjestää myös muunlaisia seremonioita. Firman slogan I’m lovin it sai uuden merkityksen, kun Hong Kongissa alettiin tämän vuoden alussa järjestää McDonald’s-häitä.

Konsepti on yksinkertainen: McDonald’s järjestää tarjoilun purilaisineen ja kakkuineen, koristelut, seremonian sekä viihdykettä lapsille. Pienellä lisämaksulla saa käyttöönsä pienistä ilmapalloista näperretyn hääpuvun, mikäli morsian haluaa sellaiseen sonnustautua. Alkoholia mäkkärihäissä ei saa tarjoilla. Summalla ei myöskään saa varattua koko ravintolaa itselleen, vaan se on auki tavallisille asiakkaille. Hääseurueelle osoitetaan rauhaisa nurkka jossa juhlia.

Paketin hinta alkaa noin sadasta eurosta (alle 10 vierasta) ja nousee vieraiden määrän ja heidän ruokatilauksiensa mukaan.
Vertailun vuoksi: perinteinen honkongilainen hääillallinen on kestää tuntikausia ja häät jopa neljä päivää. Hääillallinen ravintolassa maksaa keskimäärin noin tuhat euroa kymmenelle hengelle. Hääpäivällisellä on tarkka koreografia ja vain vähän mahdollisuuksia omannäköisiin ratakisuihin. Mäkkäripaketista ovatkin olleet kiinnostuneet erityisesti nuoret pariskunnat, jotka haluavat pyristellä mielestään luutunutta perinteistä hääkaavaa vastaan ja säästää rahaa muihin tarkoituksiin.

Hongkongin McDonald’sin viestintäpäällikkö Helen Cheungin mukaan innostus sai alkunsa, kun Mäkkärissä tavannut pariskunta järjesti siellä häänsä viime vuoden kesällä. Cheung sanoo South China Morning Post -lehdelle, että ravintolat ovat siitä lähtien saaneet 5–10 kyselyä kuussa, mistä syystä ne päättivät alkaa tarjota räätälöityjä hääpaketteja kolmessa hongkongilaisessa toimipisteessä. Jos avioliitto kestää vähintään vuoden, pariskunta voi palata vihkipaikalle. McDonald’s suunnittelee tarjoavansa tulevaisuudessa myös hääpäiväjuhlia.

French kiss:

Mäkkärihäissä skoolataan pirtelöllä:

Tyylin kruunaa ilmapallohääpuku:

Hääkakku koostuu pyramidiksi kootuista omenapiirakoista:

Edellinen